The BLOG kapea polku pohjoiseen the narrow path to the deep north


Yliopistot matkalla "nukkuvista jäteistä” maailmanparantajiksi (21.6.2017)

Tämä juttu on ote työpaperista Sotarauta, M., Suvinen, N. & Goddard, J. 2017. Yliopistoistako maailmanparantajia? Sente työraportteja 38/2017. Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto; Tampere.

Yliopisto on nostettu tietämystalouden avainresurssien joukkoon, mitä se sitten milloinkin tarkoittaa. Yliopisto ei kuitenkaan ole mineraalien tai metsän kaltainen staattinen resurssi, joka hyvällä johtamisella ja kustannustehokkaalla tuotantoprosessilla kääntyy mukavasti markkinoitavaksi hyödykkeeksi. 

Yliopistolla on oma tahto – omia tahtoja – sen suhteen mitä on olla resurssi, miten tulla hyödynnetyksi tai jättäytyä hyödyntämispelistä kokonaan pois ja keskittyä puhtaasti akateemiseen suoritukseen. Monissa politiikkadokumenteissa yliopistot nähdään joka tapauksessa jonkinlaisina nukkuvina jätteinä, joilta on lupa odottaa enemmän.

Yliopistojen odotetaan 2010-luvulla ottavan yhä aktiivisemman roolin yhteiskunnallisessa kehityksessä. Erilaisissa strategia- ja kehittämisdokumenteissa yliopistoille kaavaillut roolit ovat kuitenkin yleensä hyvin kapeita. Ne kohdistavat huomionsa pääosin tiedon kaupallistamiseen eivätkä tunnista kovinkaan hyvin yliopistojen yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen kaikkia ulottuvuuksia. Ne eivät myöskään huomioi yliopistojen hyvinkin erilaisia valmiuksia vahvan roolin ottamisessa.

Yliopistot ovat toki olleet jo pitkään ja monin tavoin sidoksissa yhteiskunnalliseen kehitykseen, mutta ongelmaksi on muodostunut yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen muodostuminen kolmanneksi tehtäväksi eikä osaksi yliopiston ydintoimintoja. Yliopistojen johdon päähuomio kohdistuu tieteellisen erinomaisuuden vahvistamiseen ja opetukseen kolmannen tehtävän jäädessä alisteisiksi yliopiston perustehtäville ja samalla johdon huomiokentän periferiaan. 

Raja kolmannen tehtävän ja kahden ensimmäisen välillä on usein kova. Yliopisto ikään kuin ulkoistaa vuorovaikutuksen erikseen nimetyille yksiköille tai ihmisille. Monet asiat tapahtuvat ilman johdon tukea tai tietoisuutta. Tämä ei useinkaan ole itse toiminnan kannalta ongelma sitoutuneiden ihmisten saadessa keskittyä oman alansa kehittämiseen yhdessä omien kumppaneidensa kanssa, mutta ongelmaksi muodostuu hyvien mallien, saavutettujen tulosten ja kumppanuussuhteiden projektiluonteisuus ja hiipuminen projektien päättyessä tai ihmisten vaihtuessa. Institutionaalinen oppiminen on heikkoa eikä osaaminen, verkostot ja tuotetut ratkaisut kumuloidu ajassa ja läpi laajempien verkostojen. 

Yliopistossa ei tulisi olla ydintä ja periferiaa eikä rajaa yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen ja laadukkaan tieteen välillä. Tämä edellyttää johdon huomiota ja työtä rajan huokoistamiseksi ja kannustimien luomiseksi, jotta tutkijoiden motivaatiota heittäytyä laajempaan yhteistyöhön olisi mahdollista vahvistaa. 

Uusin kirjallisuus ja julkisen hallinnon linjaukset vievät joka tapauksessa yliopistojen yhteiskunnallista vuorovaikutusta vahvasti kokonaisvaltaisempaan suuntaan. Teknologian ja osaamisen siirron rinnalla korostetaan selvästi aiempaa voimakkaammin erilaisia yhteiskehittämisen malleja niin ekologisesti, taloudellisesti kuin sosiaalisestikin kestävän kehityksen edistämiseksi. Samalla teknologian tutkimuksen, luonnontieteiden ja insinööritieteiden lisäksi myös yhteiskunta- ja humanistiset tieteet nousevat aiempaa vahvemmin esille. 

Uusien linjausten voisi olettaa edellyttävän myös vastuuntuntoista poliittista järjestelmää, joka tuntee tieteen toimintamallit ja on kykenevä vastaanottamaan kritiikkiä. Tiedejärjestelmää ei tulisi koskaan nivoa liian tiiviisti kiinni nopeasti muuttuvaan ja arvaamattomaan poliittiseen järjestelmään. Tiede on samalla tavalla itseisarvo kuin avoin media ja Montesquieun oppi vallan kolmijaosta. Maailmaa suuntaavat talous ja politiikka ansaitsevat ja tarvitsevat analyyttiset vastavoimansa.

Jos kehityskulku jatkuu työpaperissamme tunnistetun suuntaisena, yliopistojen rooli muuttuu transaktiivisesta transformationaaliseksi. Tänä päivänä yliopistojen odotetaan varsin usein ratkovan tunnistettuja ongelmia ja tuottavan konkreettisia nopeasti hyödynnettäviä tuloksia; tavoitesuuntautuneet kumppanit odottavat yliopistojen vastaavaan selkeästi asetettuihin tavoitteisiin määritellyn ajan puitteissa. 

Jatkossa yhä keskeisempään asemaan nousee latenttien tarpeiden tunnistaminen ja vakiintuneiden ajattelumallien haastaminen tilanteissa, jotka ovat epäselviä ja avoimia. Yhteistyön aikajänteen tulisi ulottua nykyisestä lyhyestä tai keskipitkästä selvästi pidemmälle tulevaisuuteen. Suuria haasteita ei ratkota hyvälläkään yhteistyöllä nopeasti. Transformationaalinen ote edellyttää yliopistoilta nykyistä selkeämpiä yhteiskunnallisen vaikuttamisen strategioita ja dynaamisempaa johtamista vahvan tieteellisen ytimen varassa. 

Lisäksi se edellyttää yhteistyökumppaneiden kykyä ja halua itsekin panostaa yhteistyöhön.

How does a small discipline survive and prosper in times of flux? (5 Dec. 2016)

Amoebic training

Why again?

This story was originally published in the Regions - Quarterly Magazine of the Regional Studies Association in 2013. It appears here again, as I have found myself explaining the origins and nature of the Tampere version of regional studies every now and then, here and there.

Regional studies is like an amoeba. Sometimes it may be hard to see the originality or the solid scientific core; but more often than not, we come to realize that once again the regional studies community have produced high quality research as well as timely and highly policy relevant observations, insights and recommendations. We love our theories and short traditions, but we are not so deeply in love that we would not be able to change them as we go, learn more, and as the world changes around us.

I am not a biologist and thus my metaphor may be far-fetched but I like the idea of an organism that does not have a rigid and established shape but that changes its shape as it goes. And, of course, in spite of constantly changing shape it does not lose its amoeba nature – an amoeba is an amoeba. I like to think that we are not as simple as a single-celled animal, but still I would like to see regional studies develop as a form of scientific enquiry that matches the complexity of the world with simple, clear and understandable research.

When conducting a quick background study for this paper on amoebas I learnt that amoebas are either free-living in damp environments or parasitic. This rings a bell, does it not? In regional studies, we like to learn from other disciplines such as, economics, sociology, political studies as well as management and organizational studies. Sometimes we may fall into a trap of parasitic behaviour and use such concepts and theories from other disciplines we do not fully understand - usually this is not the case. We learn from others and strengthen our knowledge base by synthesising new concepts, theories and methodologies into our discipline. My friends at the University of Lund might agree with me if I said that regional studies has a strong and dynamic systemic knowledge base complemented by analytical and symbolic knowledge bases (see Asheim et al 2007). But, regional studies in itself provides individual amoebas and amoeba communities with a ‘damp’, a highly nourishing environment that enables free-living and free-thinking activity, and this prevents us from actually falling into the trap of parasitic behaviour.

In the following section, I use my home base in Finland as an example of how regional studies, utilizing the amoeba metaphor, evolve with its environment.

The birth of administrative sciences in Finland

Since its birth regional studies in Tampere has coevolved with its environment. Because they are not the strongest animals on the block, both amoebas and regional studies have learnt to be masters of adaptation.

After rebuilding the country after the World War II Finland moved to strengthen its public sector with the aim of building a comprehensive social welfare system according to the Nordic ideal. Simultaneously, the Finnish higher education system was expanding rapidly; new universities were established all over the country.

For the explicit purpose of educating civil servants for the continuously expanding public system a new faculty was established in 1965 at the University of Tampere (UTA). The Faculty of Economics and Administration was founded on the belief that there is a need to integrate business, public administration as well as statistics and mathematics in one entity, and thus provide young people with an opportunity to study not only theories relevant for the rapidly developing country but also policy and relevant business practices. This was novel thinking at that time, and the University of Tampere became the birthplace of Finnish administrative sciences and the centre of public sector-oriented education and research for decades to come. In the early days, administrative sciences included public administration, public law and regional studies as well as local government studies (municipal policy, municipal economics and municipal law that had existed since the 1920’s).

For the new type of faculty the University of Tampere was a fairly natural home base as it had started its operation in 1925 in Helsinki as an institution that was generally referred to as the Civic College. The College aimed at providing education also to those sectors of the population, and especially young people in the rural areas that were in need of enhanced higher education but that were easily left out. As the former Chancellor of UTA, Jorma Sipilä, has stated: “The history of the University of Tampere strongly reflects the faith of Nordic society in the equality of people.” Here we need to remember that Finland gained her independence in 1917, which was followed by a civil war that divided the country in two. One might even say that UTA was established to build bridges across the divide.

Indeed, the origins of the University have endowed it with a singularly clear and extensive mission to serve society. Today, the University of Tampere is Finland's biggest provider of higher education in the field of social sciences and the accompanying administrative sciences. It is the only university in Finland that has placed social sciences in the core of its profile.

The birth and the first two decades of regional studies in Tampere

Since its birth the Faculty of Economics and Administration was a slightly different constellation from the more traditional faculties of the Finnish universities. It aimed at looking at decision-making and policy processes from the points of view of administration, law, business and various research and policy-making methodologies. In this kind of environment, it was only natural to also have a Chair that focused, as officially defined, on ‘social scientific ecology and all those issues of public policy that are related to the national development or the development and planning of its parts’. No other university in Finland had a Chair defined like this, and behind the definition was a conscious decision to differentiate the new discipline from geography and emphasize its roots in social science and public administration side-by-side with geography. The main aim was to have a strong local and regional development-oriented discipline. At first, in 1965, the discipline was named ‘social and economic ecology’, and, in 1972, the name of the discipline was changed to ‘regional studies’ without changing its purpose or content. 

As was the case with the entire Faculty, the educational goals of a newly established discipline were directly derived from the development needs of society and its regions. The research activity focused on local and regional development issues with a strong emphasis on bottom-up activities that greatly differed from the policy and much of the academic thinking at that time. More specifically, in the 1970’s and 1980’s, research focused on grassroots village activity, migration, regional disparities of welfare, and regional policy and multi-level planning systems.

Establishment of the Department and the national crisis

The Department of Regional Studies was established in 1985. In spite of its fairly small core faculty, two professors, one associate professor, two academic assistants and an office secretary, the department was able to grow by successfully attracting outside funding mainly from the Academy of Finland (the research councils) but also from other sources, and hence the actual size of the department varied between 12 and 18.

In the early 1990’s, Finland was hit by deep economic crisis: real GDP dropped by over 10% in just three years and unemployment rose to nearly 20% by 1994 having been below 4% a few years earlier. Fortunately, almost at the same time innovation frenzy hit Finland, and the recession of the early 1990s became a watershed moment between investment- and innovation-driven phases of national development. Finland joined the European Union in 1995 that fuelled the shift in policy thinking too and consequently there was a growing interest in local and regional development policies and related issues. All this played into the hands of a small but proactive regional studies community in Tampere. The Department of Regional Studies started to grow as the funding base broadened. It offered a whole series of different kinds of applied research projects and training programs for local and regional development officers in different parts of Finland.

Luckily, the new network, strategic planning and self-reliance-oriented development philosophy that gained ground in Finland in the 1990’s had been taught, studied and consciously developed in the Department of Regional Studies since its birth and especially in the 1980’s, and thus the amoebic community of Tampere was quick to grasp the new opportunities. Research activity continued to grow towards the end of the 1990’s and new research themes such as leadership, strategic thinking and management, local and regional technology policy (later local and regional innovation systems), regionalization and identity, territoriality and political/policy agency became part of the research programme. Additionally, there was a growing societal demand for environmental policy in the early 1990’s, and as the Department had offered it as a minor subject since 1975, a window of opportunity opened and the Department was able to establish environmental policy as a major subject along with regional studies.

In the early 2000’s, in the first wave of organizational reforms of the Faculty, the discipline of local government studies was integrated into the Department of Regional Studies, and the department came to include 4 professors and approximately 40 members of research and teaching community; almost 30 of them working on external competitive funding. The discipline of regional studies was still one of the core programmes of the department but financially hard times a decade earlier had carved flesh from regional studies and, in its disciplinary core, it had only two professors (Jouni Häkli and Markku Sotarauta) and 1,5 university lecturers but close to 20 researchers working on external funding. The department had grown but the institutional core of the individual disciplines was as small and vulnerable as ever.

The search for a new place for regional studies in the School of Management

The first years of the 2000’s found University of Tampere as one of the leading multi-disciplinary universities in Finland, and the most specialized in social sciences. UTA had grown continuously and become the most selective of all the Finnish universities (in 2013 the acceptance rate is below 8 per cent). In the 1990’s, UTA had started to transform itself from a teaching oriented university to a proper research university. However, because of growth accompanied with economic recession, UTA had become internally fragmented with its 6 faculties, 38 departments and dozens of small disciplines mostly struggling with limited human and financial resources. Somebody might argue that the external funding had guided growth instead of the university’s own strategy.

In 2010, the board of UTA decided to close all the faculties and departments, reorganize the university and move from discipline-based teaching to programme-based learning environments, and after a short but impassioned discussion and planning period, Regional Studies found itself with other administrative sciences in the School of Management that is a home base for administrative sciences, business studies and political studies. The core beliefs of the new school are more or less the same as they were decades earlier in the Faculty but now also political studies communicates directly with public administration and business studies. All this meant that regional studies is no longer an independent discipline but one of the disciplines contributing to the Degree Programme in Administrative Studies at the School of Management.

As an independent discipline regional studies was not only one of the smallest at UTA but also among Finnish geographies, and, in spite of its very strong track record in research, education and attracting research funds, it had become an endangered species. The Finnish universities have been under heavy pressure to specialize and direct resources to ‘profile areas of research and education’. All this, of course, raised once again a lot of questions concerning the future of regional studies in Tampere.

In an amoebic way, prior to the launch of structural reforms of the University, the three small disciplines of the Department of Regional Studies - regional studies, environmental policy and local government studies - decided to join forces and construct two new study programmes: (a) Local and Regional Governance (local and regional economic development, municipal management and leadership, local service systems, and regional innovation systems) and (b) Politics of the Environment and Regions (environmental policy and governance, politics of nature, state and the spaces of political agency, political agency and politics of knowledge).

When the dust that was raised by major structural reform settled the two new study programmes found themselves, as planned, as specialization options of the Degree Programme in Administrative Sciences. Today, instead of being the smallest branch of geography/regional studies in Finland the UTA regional studies is an integral element of by far the strongest concentration of administrative sciences in Finland (more than 50 per cent of all the national resources in administrative sciences). Of course, not being one of the core areas of administrative sciences but drawing on different theoretical and conceptual worlds than the rest of the School, regional studies is once again in a new kind of competition. If regional studies was earlier able to function independently under a loose umbrella of administrative sciences, now it needs to define itself as part of it.

However, there are few things at play for regional studies: (a) as the Ministry of Education has nominated the former Department of Regional Studies three times as a national centre for educational excellence (1999-2000, 2001-2003 and 2007-2009) the regional studies community has a lot to contribute to the new degree programme, and its reputation as a high quality education provider within the school is well established; (b) most importantly, the entire regional studies cluster has for a long time been among the strongest research concentrations at the University of Tampere. The latest evaluation of the quality of academic research in the University of Tampere, carried out by international evaluation panels, concluded that the research conducted by regional studies and environmental policy related groups is at a high international level, some parts of it at excellent level (see Hakala & Roihuvuo, 2014). For a long time regional studies in Tampere had a strong national mission and demand, and these facts, complemented with rapidly internationalizing research activity since the late 1990’s with a new generation of professors, provide a good platform to adapt to the forthcoming changes; whatever they are.

Amoebas survive strategically as long as they are on the move

This story is highly personal and as such a subjective account of my own local working environment. All in all, I think that the past 50 years of regional studies in Tampere demonstrates that a small discipline can survive and prosper in changing institutional, policy and funding settings as long as it is constantly on the move. This calls for self-reflexivity, dynamic networks and hunger for research. Funding and new generations of amoebas will follow.

UTA regional studies has always struggled with its multidisciplinary identity at the crossroads of geography, sociology, political studies, administrative sciences as well as organization and management studies. The most common questions posed in the regional studies community are: ‘What is regional studies?’ and ‘Who are we actually?’. The professors of regional studies have always been reluctant to design a policy or answer to these questions explicitly. The belief has been that every generation need to ask these questions by themselves, think them over collectively as well as individually, and the professors are, of course, an elemental part of the never-ending discussion but not the ones who provide all the answers. We have renewed and we will continue doing so as long as the discussion is alive. We know that we do not have the biggest muscles but we feel resilient. Consequently, the reputation and actual resources of regional studies in Tampere have been and still are much larger than the basic resources from the University might dictate.

A discipline like regional studies cannot be self-reflexive and thus resilient and dynamic without close connections to national, regional and local policy makers in Finland and beyond. Even more importantly, co-authored international books and articles as well as international collaborative research projects are the single cell - the heart of it all - of a community of regional studies amoebas. We exist in relation to our international colleagues and those people who both use our research in practice and feed us insights on what might be needed in the future.

I do not want to sound like a cheap ‘work and prosper’ manual, but still I stress the importance of hunger for new knowledge and research, or whatever it should be called, but it is obvious that without hunger even amoebas might stop moving and lose their capacity to adapt strategically.


References

Aluetiedettä viisitoista vuotta Tampereen yliopistossa (15 years of regional studies at the University of Tampere). 1981. University of Tampere, Regional studies reports. Tampere. 

Approaches to regional development: Two decades of research. 1985. University of Tampere, Department of Regional Studies Series B Research Reports B 37/1985. Tampere.

Asheim, B. & Coenen, L. & Vang, J. 2007. Face-to-face, buzz, and knowledge bases: sociospatial implications for learning, innovation, and innovation policy. Environment and Planning C: Government and Policy, Vol 25, pp. 655-670.

Hakala J, Roihuvuo (toim.) (2014) Research Assessment Exercise at the University of Tampere 2014 –Final Report (UtaRae2014). University of Tampere; Kopioniini Oy, Tampere.

Näkökulmia yhteiskuntaan: Aluetiede Tampereen yliopistossa (Notions on the society: Regional Studies at the University of Tampere). 1988. University of Tampere University of Tampere, Department of Regional Studies, Series B Research Reports B 50/1988. Tampere.

Sotarauta, M. 2013. Constant Flux Makes Regional Studies ‘Amoeba’ Strong: Evolution of Regional Studies In Tampere, Finland. 3-4. Regions No 291.

Sotarauta, M. 2016. Leading a Fundamentally Detuned Choir: University of Tampere, Finland – A Civic University?. Teoksessa Goddard John, Hazelkorn Ellen, Kempton Louise, Vallance Paul (toim.) The Civic University: The Policy and Leadership Challenges: Edwar Elgar Publishing.

Tuleeko Suomesta digitaalisen ajan torppari? (28.11.2016)

Julkaistaan Espoon kaupungin neljännesvuosittaisessa toimintaympäristökatsauksessa nimeltä Eetvartti

Joka paikassa vastaan tunkeva digitalisaatio ja kaupungistuminen kietoutuvat monin tavoin yhteen. Digitaaliset alustat ovat muodostumassa globaalin verkostoyhteiskunnan perusrakenteeksi ja kaupungit sen solmukohdiksi.

Vaikka innokkaimmat visionäärit ovat jo ehtineet julistaa, että maantiede kuolee uuden teknologian mahdollistaessa minkä tahansa mistä tahansa, niin käytännössä kaupunkien rooli on vain vahvistumassa. MacKinseyn Global Instituten arvion mukaan vuonna 2025 maailman 600 suurinta kaupunkia vastaa jo lähes 60 % maailman taloudesta. Uusi informaatio- ja kommunikaatioteknologia ei hajauta toimintoja kaupungeista maaseudulle. Se synnyttää uudenlaisia verkostoja kaupunkien välille.

Jos kaupungistumisen trendit ovat suhteellisen hyvin näkyvissä, on digitaalinen alustatalous vasta ottamassa ensiaskeleitaan eikä sen vaikutuksia talouksien ja yhteiskuntien organisoitumisessa ole vielä mahdollista täysin tunnistaa. Työ ja arvonluonti ovat joka tapauksessa sekä keskittymässä että hajautumassa tavoilla, joita emme ole aiemmin nähneet.

Alustatalous viittaa kaikkiin niihin tapoihin, joilla ’big data’, uudet algoritmit ja pilvipalvelut ovat alkaneet muuttaa talouden rakenteita ja työn luonnetta. Kalifornialaisten tutkijoiden Martin Kenneyn ja John Zysmanin mukaan teollisella ajalla talouden ytimessä oli tehdas tai jokin suuri monikansallinen yritys. Jatkossa organisoitumisen ytimestä löytyy yhä useammin digitaalinen alusta.

Julkisessa keskustelussa mainitaan usein älypuhelinsovelluksen avulla taksikyytejä tarjoava Uber, yksityistä majoitustoimintaa välittävä Airbnb ja monet sosiaalisen median sovellukset. Hyvin todennäköisesti näemme lähivuosina suuria muutoksia myös laina-, vakuutus- ja sijoitusmarkkinoilla.

Alustatalouden varmimpia voittajia lienevät digitaalisten alustojen omistajat ja kehittäjät vähän samaan tapaan kuin kultaryntäyksen aikoina tarvikkeiden valmistajat ja erilaisten palvelujen tarjoajat. Vaikka kullanetsijä ei löytänyt mitään, hän oli jo kuokkansa ostanut ja saluunassa käynyt. Vaikka jollekin digitaaliselle alustalle liiketoimintansa rakentanut yritys kuihtuisi pois, se olisi jo alustamaksunsa maksanut, tavalla tai toisella. Jaamme asuntoja, kyytejä ja paljon muuta toisillemme, mutta joka kerta jaamme jotain myös digitaalisten alustojen omistajille.

Martin Kenneyn tutkimusten mukaan jakamistaloudessa vauraus valuu USA:n länsirannikolle, joka on vahva sekä alustateknologian, -liiketoimintojen että –sisältöjen kehittämisessä. Myös Kiinassa vauhti on kova ja Kenney näkee Euroopan putoavan kelkasta. Euroopan mahdollisuus pysyä edes jollain tavalla mukana uusien organisoitumisen muotojen kehittämisessä on esineiden internet, näin Martin Kenneyn mukaan.

Suomessa keskustelu taloudellisesta kehittämisestä ja innovaatioista on jäänyt erilaisten hallinnollisten uudistusten ja hintakilpailukyvystä kinaamisen jalkoihin. Jos keskustelu ei kohdistu uusien kehityspolkujen luomiseen, Suomesta tulee muualla kehitettyjen digitaalisten alustojen torppari. Ja jos emme panosta kaupunkien kehitykseen maakuntien Suomessa, onko meistä edes torppareiksi. 

Annetaan Gretzkyn levätä ja kylähullun lentää (19.9.2016)


Wayne Gretzky lopetti jääkiekkoilun jo aikaa sitten. Tilastojen lisäksi hän pelaa edelleen suomalaisessa kehittämisretoriikassa. 

"Luistelen sinne, minne kiekko on menossa, en sinne missä se oli", kerrotaan Wayne Gretzkyn sanoneen. Meille kaikille suositellaan samaa - minkä perässä sitten juoksemmekaan.

Ajatus on hieno. Hienoa on myös, että Gretzky paljasti salaisuutensa. Mutta miksi niin harva pelaaja seuraa suuren jääkiekkoilijan esimerkkiä? Miksi suurin osa meistä rynnistää sinne, missä kiekko oli viime kaudella? 

Ehkä emme jaksa harjoitella tarpeeksi, ehkä emme ajattele, ehkä emme vain osaa.

Juice Leskinen lauloi kylän kuuluisimmasta miehestä, jonka väitettiin osaavan lentää. Äidit varoittivat lapsiaan: “Se hullu on, sitä varokaa”. 

Sosiologi totesi lentämisen liian poikkeavaksi, ei yhteisö siedä, jos mies tekee mitä haluaa. 

Psykologin mukaan mies oli mielenkiintoinen, mutta toisia hän vain hallusinoi. 

Vaimo tiesi työmäärän lentojen takana, mutta varoitti naapureiden hermostumisesta.

Mies mietti aikansa, miten voisi selittää. Sitten hän lensi pois.

Ristiin rastiin pölyttäjiä ja ammattiylpeitä asiansa osaajia (17.8.2016)

Tämä juttu hipaisee yhtä kiinteistö- ja rakennusalan eMBA -ohjelman teemoista. Katso tarkemmin: (a) Johtamista kiinteistö- ja rakennusalalle, (b) uusia näköaloja kiinteistö- ja rakennusalalle ja (c) uusia liikeideoita, yhteistyökumppaneita ja johtamisen työkaluja 

Istuin kaikessa rauhassa kotisohvalla ja luin kirjaa. En antanut auki olevan television häiritä. Keskittymiseeni tuli särö vasta klassisen musiikin säveltäjän ilmestyessä sellon kanssa ruutuun. Hän kertoi liikkuvansa musiikin rajapinnoilla ja olin myös kuulevani sanan ristipölytys. Ruutuun ilmestyi rokkarilta näyttävä sellisti, joka soitti kai sähköselloa tai jotain vastaavaa.

En jaksanut kuunnella rajapinnoilla ristiin rastiin pölyttäviä muusikkoja, mutta jäin muistelemaan, josko olisin viimeisen 10-15 vuoden aikana osallistunut yhteenkään tilaisuuteen, jossa ei olisi jollain tavoilla kerrottu, että nyt on aika murtautua vanhasta, jostain joka ei toimi, ja että pitää rakentaa uusia rohkeita kombinaatioita, vanha ajattelu pitää uudistaa, ja että olemme rakenteiden vankeja ja niin edelleen, ja edelleen… ja edelleen.

Kaikki tämä saadaan aikaiseksi, kunhan murretaan vanhat siilot ja ristipölytetään ideat ja ihmiset innovaatioalustoilla.

En osaa olla eri mieltä älyllisen ristipölytyksen tarpeen ja sen taustalla olevien ajatusten kanssa. Jaksan kuitenkin hämmästellä miksi niin harvat ristipölyttäjät tai pölytyssessiot innostavat tai hämmästyttävät. Sellon kytkeminen sähköön ei nosta samanlaista mekkalaa kuin aikanaan Miles Davisin Bitches Brew tai Bob Dylan soittamassa sähkökitaraa.

Ristipölyttämisen idea on yhtä vanha kuin ihmisen tarve tehdä jotain uutta ja erilaista. Sen viimeisimmän kehitysaallon alkupuhuri lienee 1990-luvulla, joka tosin oli verkostopuheen, -etsinnän ja –kutomisen aikaa, mutta tarve ja perustelut olivat samansuuntaiset. Ristipölytys nykymuodoissaan alkoi nousta esille uuden vuosituhannen alussa kokemusten karttuessa ja tutkimuksen nostaessa asian tärkeyden esille.

Ristipölytyksen aalto alkoi vahvistua innovaatiokoneen alkaessa yskiä uuden innovaatiostrategian valmistumisen aikoihin 2008.

Ainakin omassa mikroumpiossani professori Vesa Harmaakorpi on ollut näkyvin ristipölyttäjä. Vuonna 2007 hän kuvasi hyvin ajatteluaan Tekniikka&Talous -lehden haastattelussa. Hän kertoi, miten tavoitteena on saada yritysryhmiä tai erilaisia asiantuntijoita törmäämään innovaatiopotentiaalin äärellä. Älyllinen ristipölytys tarkoittaa siis sitä, että saatetaan erilaiset ihmiset yhteen keskustelemaan ja kehittämään jotain uutta.

On helppo olla samaa mieltä Vesan ja erilaisten ’co-creation’ mallintajien, kehittäjien ja tutkijoiden kanssa. Samalla en voi olla ajattelematta kaikkia niitä tilanteita, joissa en ole tuntenut ristipölytyksen huumaa tai toisella tavalla ajattelevien ihmisten raikkaiden ideoiden kulkua lävitseni. Jotenkin vaan en aina energisoidu ylittämään ajatteluni rajoja.

Totta, voi olla niinkin, että liian kauan mukana ollut tiedejäärä ei enää antaudu muiden vietäväksi.

Ajoittain ristipölytys on joka tapauksessa vaikuttanut pakonomaiselta rituaalilta, jossa uusien ideoiden sijaan lävitse on kulkenut kuumottava kiusaantuneisuus ihmisten toistellessa kliseitä ja kannustaessa toisiaan ylisanoilla. Kliseet ja ylisanat vielä kestäisi, jos ajattelun kirjo olisi tuottamassa jotain jännittävää, erilaista ja tulevaisuutta uudelleen suuntaavaa.

Co-kaikenlainen ei ikävä kyllä tuota mitään järisyttävää, jos ristipölyttäjät ja pölytyksen kohteet eivät tiedä mistä puhutaan. Omien alojensa asiantuntijoita on hyvä ristipölyttää, mutta asioidentuntijoista on vaikea saada erityistä lennokkuutta esiin.

Tässä vaiheessa tarinaa pitää olla selkeä. En väitä, että ristipölytys olisi jotenkin huono juttu. Ei lainkaan. Se on hyvä asia, mutta rajansa kaikella. Minä ainakin nautin edelleen jonkun yksin puurtaneen säveltäjän säveltämästä sinfoniasta varsinkin, jos sen esittää taitavista soittajista koostuva kokoonpano asiaan paneutuneen kapellimestarin johdolla.

Vielä enemmän nautin hyvin ajatellusta ja kirjoitetusta romaanista tai tietokirjasta, jossa tiivistyy poukkoilematon yhden ihmisen näkemys johonkin asiaan. Samaan sarjaan kuuluvat sellaiset ammattiylpeät puusepät, maalarit, muurarit sekä kaupunkisuunnittelijat ja muut kiinteistöammattilaiset, jotka eivät jätä taakseen väärin asennettuja ovia, vinoja lattioita, maalauksen valumajäljillä koristeltuja seiniä, uuden talon vuotavia kattoja, tylsiä kaupunkeja tai teitä, jotka eivät johda mihinkään.

Me tarvitsemme yhä edelleen paneutuneita, syvälle kurkottavia ja omassa ajattelussaan ja toiminnassaan systemaattisen loogisia ihmisiä, jotka tarjoavat meille yhden tulkinnan itsessään ristipölyttyneestä ja todella moninaisesta maailmasta.

Kengurustrategian kaipuu ja normatiivinen kakofonia (3.8.2016)

Nettimaailma on mielenkiintoinen. Kun lukee yhden jutun, klikkaa jostain jutussa olevasta linkistä eteenpäin ja sitten taas eteenpäin, niin jossain vaiheessa sitä huomaa lukevansa pääministeri Juha Sipilän puhetta professoriliiton ja tieteentekijöiden liiton kevätseminaarissa 2016, vaikkei varsinaisesti ollut mitään tarkoitusta löytää sitä, saati lukea. 

Erikoistukaa mutta olkaa kaikessa parhaita

Yliopistojen rooleista maailman menossa on kirjoitettu paljon ja pitkään; erilaisia malleja on kehitelty ja julkisuudessa keskustelu aaltoilee vilkkaana laidasta laitaan. 

Jos julkisen keskustelun yliopistojen tulevaisuudesta ottaisi kaikilta osin vakavasti, siitä voisi vetää johtopäätöksen, että erikoistua pitää mutta kaikessa pitää olla paras. 

Pääministerin puhe kuvaa hyvin keskustelun moniulotteisuutta.

Pääministeri aloittaa puheensa korostamalla perustutkimuksen merkitystä ja yritysten roolia innovaatioiden tuottamisessa. 

”Usealla alalla on olennaista vankka perustutkimuksen pohja. Megatrendejä on sopivassa mittakaavassa seurattava, mutta perustutkimuksen ytimen korkeasta tasosta ei pidä luopua”, pääministeri toteaa ja jatkaa, “soveltavan tutkimuksen rahoituksen päävastuu on yrityksillä. Julkisia varoja ei pidä käyttää yritysten tukemiseen ilman, että yritys ottaa selvästi riskiä uusien innovaatioiden luomiseksi.” 

Hyvä - meidän ei siis tarvitsekaan tehdä muiden töitä, ajoittain sellainenkin ajatus on mielessä vilahtanut.

Pääministeri korostaa puheessaan myös yliopistojen sivistystehtävää. Hän toteaa yliopistojen kasvattavan ”kansalaisia, joilla on luja arvopohja ja vastuu toimia ihmiskunnan parhaaksi sekä ymmärrys oikeasta ja väärästä.” 

Hyvä - yliopistojen perustehtävää ei ole haastettu.

Pääministeri on kuitenkin huolissaan, Suomi on jäänyt jälkeen suhteessa keskeisiin viiteryhmiinsä. Suurimman huolensa pääministeri ilmaisee kysymällä

”… miten ihmeessä tässä näin kävi. Miksemme päässeet paremmin osallisiksi maailmantalouden kasvusta, vaikka teimme vuosia poikkeuksellisia lisäinvestointeja osaamiseen ja tutkimukseen ... Esimerkkinä voidaan mainita, että Suomen Akatemian myöntövaltuudet kasvoivat vuoden 2005 noin 175 miljoonasta eurosta 360 miljoonaan euroon vuonna 2010. Vastaava kehitys tapahtui myös Tekesin osalta.

Jos asiaa katsoo vähän pidemmällä aikavälillä, niin aika moni tosin sanoisi, että juuri osaamiseen, koulutukseen ja tutkimukseen panostaminen on päästänyt meidät osalliseksi maailmantalouden kasvusta. Viime vuodet ovat olleet hankalampia, mutta kai siinä Nokian strategiamuutoksella, Venäjän tilanteella, yritysten varovaisuudella vaikeassa tilanteessa ja monella muullakin asialla on ollut roolinsa. 

Vieläkö politiikassa uskotaan vesiputousmalliin?

Pääministerin puheen taustalla kummittelee usko lineaariseen innovaatiomalliin, jonkinlaiseen tieteiden lähteestä kumpuavaan vesiputoukseen. 

Jos jonkinlainen tieteen vesiputous todella olisi olemassa, voisimme kysyä onko ongelma lähteeseen rahaa ylimitoitetuilla odotuksilla työntävissä tahoissa (poliittinen yhteisö), vesiputouksessa räpiköivissä ja alkulähteen suosiosta kilpailevissa tahoissa (tiedeyhteisö) vai jossain alajuoksulla jotain uutta ja nopeasti hyödynnettävää odottavissa tahoissa (yritysyhteisö).

Ongelma saattaa tosin olla siinäkin, että liian moni yhä edelleen kuvittelee tieteellisen tutkimus- ja kehittämistoiminnan olevan jonkinlainen innovaatioiden vesiputous, jotain jonka voi kahlita putkella tuottamaan haluttuja tuloksia tässä ja nyt. 

Olisihan se melkoinen politiikan toiveuni - mitä vuolaammin ja kovemmalla voimalla vesi putkessa virtaisi sitä todennäköisemmin innovaatioita syntyy ja talous kasvaisi. Sitähän voisi hallita poliittisilla päätöksillä. 

Ehkä näin on joskus uskottu. 

Tutkimus on osoittanut jo jonkin aikaa sitten ja moneen kertaan, että yliopistot eivät ole innovaatiotalouden suihkulähteitä vaan niiden roolit ovat paljon laajempia, moninaisempia ja syvempiä. 

Toki yliopistoista joissain paikoin ruiskuaa yrityksiä, innovaatioita, patentteja ja kaikkea muuta suoraa taloudellista hyvää tuottavaa, mutta yliopistot ovat ennen kaikkea oppimisympäristöjä, avoimen keskustelun areenoja, tulkitsevia tiloja, uuden etsinnän foorumeita ja vallitsevan ajattelun haastajia.

Ja totta kai, yliopistot auttavat yrityksiä ongelmanratkaisussa, tekevät tilaustutkimuksia, houkuttelevat asiantuntijoita maailmalta, täydennyskouluttavat ja niin edelleen (ks. kuva, Ståhle & Sotarauta 2003).


Sekä kokonainen yliopistojärjestelmä että yksittäinen yliopisto ovat moninaisia, moniäänisiä ja vaikeasti hallittavia kokonaisuuksia, ja juuri sen tähden ne ovat niinkin vaikuttavia kuin ovat.

Ehdotuksia odotetaan mutta vanhoihinkaan ei ole paneuduttu

Pääministeri odottaa tiedeyhteisöltä pelikentän uudistamista.

”Tiedeyhteisöltä odotan esityksiä instituutioiden ja sellaisten käytäntöjen uudistamiseksi, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että viime vuosikymmenen tutkimus- ja innovaatiopolitiikka ei ole täyttänyt selvästi sille asetettuja tavoitteita. Rima on jatkossa asetettava paljon korkeammalle – niin tuottavuuden, tutkimustoiminnan relevanssin kuin yleensä tutkimuksen ja elinkeinoelämän yhteistyön näkökulmasta.”

Hyvä - rima on asetettava paljon korkeammalle, mutta ei vain yhteiskunnallisen relevanssin ja yritysyhteistyön näkökulmasta. Erityisesti tieteellisen riman pitää olla korkealla.

On vaikea tietää mihin kaikkeen pääministeri Sipilä viittaa instituutioilla, ja yhtä vaikea on hahmottaa millainen analyysi yliopistojen vaikuttavuuden ja roolien kehittämisestä puheen taustalta löytyy, mutta voisi kuvitella hänen tarkoittavan erityisesti rakenteisiin, rahoitusmalleihin ja vuorovaikutussuhteisiin liittyviä instituutioita. 

Pääministerille tosin voisi sanoa, että tiedeyhteisö ja vaikkapa arviointiyhteisöksi nimettävä heterogeeninen kokonaisuus ovat jo aikaa sitten tuottaneet analyysejä ja suosituksia tiede- ja innovaatiopolitiikan kehittämiseksi Suomessa. Politiikan tekijöitä on myös yritetty aika ajoin muistuttaa, että innovaatiopolitiikassa ja –järjestelmissä on kyse paljon muustakin kuin yliopistoista. 

Aivan toinen kysymys on, onko viestejä haluttu kuulla ja ottaa vastaan. 

Lisäksi olisi hyvä muistaa, että maailmasta ei löydy toista maata, jossa yhteistyö yliopistojen ja yritysten välillä olisi yhtä tiivistä kuin Suomessa. Jatkossa tilanne todennäköisesti tulee olemaan hyvinkin toisenlainen, kiitos monien uudistusten.

Katsomo kaipaa pitkiä loikkia pussit tyhjinä

Pääministeri ei ole ainoa, joka toivoo yliopistojen uudistuvan. Yliopistoista on vaikea löytää ihmisiä, jotka eivät haluaisi kehittää omia työympäristöjään. Ajatuksia on paljon ja keskustelu jatkuvaa. 

Luonnollisesti myös innovaatio-, alue- ja kaupunkikehittäjillä, yleishipstereillä ja yhteiskunnallisilla keskustelijoilla on omat näkemyksensä Suomen yliopistojärjestelmän kehittämistarpeista ja tulevaisuudesta.

Katsomossa on aina parhaat asiantuntijat. Tampereen Ilveksen pelatessa vahvimmat näkemykset löytävät Tammelan stadionin lehtereiltä. Onneksi joukkue pelaa omaa peliään ja etenee omalla tavallaan. Onneksi yliopistot eivät juokse jokaisen uuden ajatuksen perässä. 

Katsomosta on helppo huudella. 

Yliopistojen ongelmana ei niinkään ole itsensä kehittäminen kuin nopeiden tulosten aikaansaaminen katsomon toivomassa tahdissa. Pääministeri ei istu katsomossa vaan erilaisissa akateemisia pelejä muokkaavissa kabineteissa, ja siksi häneltä on lupa odottaa sivistynyttä kokonaisnäkemystä niin pelistä kuin sen pelaajistakin.

Ihan kuten suomalainen jalkapallokin, yliopistot ovat pakon edessä omaksuneet kengurustrategian. Pitkät loikat pussit tyhjänä ovat kuitenkin vaikeita ja edellyttävät kaikilta tahoilta uudelleenajattelua. Tampereen Ilves ei hetkessä haasta Barcelonaa, vaikka se kivaa olisikin, eikä Tampereen yliopiston budjetilla kisata Harvardin kanssa erilaisilla rankinglistoilla. 

Jos haluamme saada kengurustrategian toimimaan, myös yritysten ja julkisen hallinnon olisi syytä pohtia (1) mitä ne voisivat tehdä nykyistä proaktiivisemmin tukeakseen yliopistojen jo alkanutta tasohyppäystä ja (2) miten ne voisivat itse hyödyntää yliopistoissa olevaa osaamista tehokkaammin.

Jatkuva katsomosta kaikuva normatiivinen kakofonia ei ole kovinkaan rakentavaa. 

Lähteet

Ståhle, P. & Sotarauta, M. 2003. Alueellisen innovaatiotoiminnan tila, merkitys ja kehityshaasteet Suomessa - loppuraportti. Eduskunnan kanslian julkaisu 3/2003. Tulevaisuusvaliokunta, teknologian arviointeja 15. Helsinki.

Onko pääministeri oikeassa? Hajauttaako digitalisaatio vai keskittää? (3.5.2016)

Hajautuva keskittyminen

Suomessa on joitain kestopuheenaiheita, jotka ponnahtavat yhtä varmasti julkiseen keskusteluun kuin keväinen lumisade yllättää kesää odottelevat. 

Keskustelu leimahtaa aina yhtä ponnekkaana ja kiihkeänä, ja vain harva muistaa, että asiasta on puhuttu jo aiemmin, ja moneen kertaan, ja että koskaan ei oikein päädytä mihinkään. Asiat etenevät yhtäällä ja keskustelu pyörii paikallaan toisaalla.

Kun pääministeri Sipilä sanoi hakevansa Suomelle kilpailuetua hajauttamisesta päästiin taas kerran kiinni keskusteluun aluekehityksen isosta kuvasta. 

Poliittisesta keskustelusta jää helposti sellainen kuva, että aluerakenteen keskittymisessä ja/tai hajautumisessa kyse olisi poliittisesta tahdosta. Toki näinkin on, ainakin joiltain osin, ja joskus aikanaan enemmän kuin tänään. Politiikalla luodaan ihmisille ja erilaisille organisaatioille edellytyksiä toimia erilaisilla alueilla ja tartutaan muutoksen aiheuttamiin epäkohtiin - tai ainakin yritetään. 

Media ei kertonut mitä ja miten pääministeri hajauttaisi, jos voisi, mutta joiltain osin politiikka tosiaan saattaisi vaikuttaa maailman menoon alueilla. Jos vaikka yliopistojärjestelmää keskitettäisiin kansallisesti, niin kai se vaikuttaisi toiminnan edellytyksiin eri tavoin eri alueilla - yhtäällä ne vahvistuisivat ja toisaalla heikkenisivät.

Keskittyvä hajautuminen

Kun pääministeri antoi ymmärtää, että kilpailukykyä on mahdollista vahvistaa hajauttamalla toimintoja, niin monet tutkimustulokset taas korostavat keskittymien ja “yhteenkietoutuneen moninaisuuden" merkitystä (ks. esim. Hartog yms. 2012). Sellaiset kaupunkiseudut ja/tai alueet, joilla on monenlaisia toistensa kehitystä ruokkivia toimintoja (osaamista, tietoa, toimijoita, yms.), ovat pitkällä aikavälillä kasvkykyisiä ja resilienttejä. 

Pääministerin ajatukseen, että digitalisaatio muuttaa myös aluekehitykseen dynamiikkaa, on helppo yhtyä. Nopeasti etenevä digitalisoituminen todellakin antaa mahdollisuuden hajauttaa toimintoja mutta ei ole lainkaan selvää mistä ja mihin virta vie. Käytännössä näyttää siltä, että erilaiset toiminnot keskittyvät maiden sisällä yhä useammin lähelle toisiaan ja samalla hajautuvat globaalilla tasolla kaupunkien välisiin verkostoihin. 

Digitalisaatio ei siis tarkoita toimintojen hajautumista Suomen kaupungeista Suomen maaseudulle kuten syrjäisemmillä alueilla usein korostetaan. Digitalisaatio vie meitä osaltaan kohti globaaleja kaupunkien välisiä verkostoja, joiden ytimessä on yhä useammin innovaatioiden metsästys akselilla Aasia-USA-Eurooppa eikä tuotannon hajauttaminen kalliimmasta halvempaan maahan (Chaminade yms. 2014). 

Mikä kasvukeskus on?

Varsin usein kasvukeskus määritellään hyvin yksinkertaisesti kaupungiksi tai muuksi keskukseksi, jossa väkiluku ja työpaikkojen määrä kasvavat. Työpaikkojen ja väestön kasvuun perustuva määritelmä on sikäli yksinkertaistava, ettei se kerro mitään siitä, mikä itse asiassa tekee keskuksesta kasvukeskuksen.

Kasvukeskus kasvaa, koska riittävän monet toimijat uskovat sen olevan tulevaisuuden potentiaali; ihmiset, yritykset ja muut organisaatiot uskaltavat sijoittaa oman elämänsä, rahansa ja/tai toimintonsa sellaiseen paikkaan, jonka he uskovat kukoistavan myös tulevaisuudessa.

Tutkimus ja tilastot kertovat, että Suomen aluerakenne on jo jonkin aikaa keskittynyt muutamiin harvoihin keskuksiin ja samalla yhdyskuntarakenne on hajautunut (ks. Alli-kartasto; Sotarauta & Viljamaa 2003). Tulevaisuuspotentiaalin keskittymisen taustalla on useita erilaisia tekijöitä. Yksi tärkeimmistä tekijöistä on tiedon ja osaamisen jatkuvasti kasvava merkitys taloudellisen toiminnan moottorina. Tämä näkyy erilaisten osaamisintensiivisten toimintojen ja koulutetun työvoiman kasautumisena muutamille kaupunkiseuduille. 

Keskittävää trendiä vahvistaa se, että aiemmat hajauttavien voimien taustalla olleet rationaliteetit ovat purkautumassa ja samalla niiden vaikutus aluerakenteeseen on kääntynyt. Hyvinvointivaltion rakentaminen, yliopistojärjestelmän laajentaminen, karjalaisten asuttaminen, metsäteollisuuden laajeneminen ja puolustupolitiikka eivät ole enää samassa kuosissa kuin muutama vuosikymmen sitten. 

Monien yhteiskunnallisten voimien ja tuhansien ja taas tuhansien yksittäisten päätösten yhteispuristuksessa maatalous- ja teollisuusyhteiskunnan muovaama Suomen aluerakenne muuntuu toisenlaiseksi. Kasvukeskukset ovat vahvistuneet, niiden väliset kehitysvyöhykkeet ovat alkaneet muodostua ja kaupunkien läheiselle maaseudulle on avautunut monia mahdollisuuksia. Toisille muutos on helpompaa kuin toisille, mutta joka puolella pitää keksiä itsensä uudestaan.

Totta vai tarua

"Miksi tahdot tuollaisen        Suomen”, kysyvät.

“Ei ole minun tehtäväni tahtoa muiden puolesta mitään, vaan kertoa mitä näen ja mitä alan tutkimus sanoo”, vastaan. 

Teen toki omat valintani miljoonien muiden tavoin.

Voisimme väitellä loputtomiin onko keskittyminen hyvä vai vähemmän hyvä juttu, aivan kuten voisimme väitellä onko evoluutio totta vai ei. Julkisessa keskustelussa poliittiset mielipiteet ja empiiriset tutkimustulokset kohtaavat vain harvoin, asiat asettuvat nopeasti vastakkain ja aivan liian usein hyvin mustavalkoisesti. 

Julkisessa keskustelussa unohtuu hyvin äkkiä, että kaupunkivetoisessa Suomessa on varmasti menestyviä yrityksiä myös maaseudulla ja jotkin seutukunnat voivat yllättää meidät kaikki. Aivan yhtä selvää on, että keskittyminen voi kääntyä itseään vastaan ja toimintojen kasautuminen vain yksittäiselle metropolialueelle saattaa hidastaa koko maan kehitystä. Tasapainoisesti hajautunut kaupunkiverkko vaikuttaisi pitkällä aikavälillä tukevan parhaiten Euroopan maiden kehitystä (Parkinson yms. 2012).

Uuden taloudellisen dynamiikan ja uusien kompetenssien oppimiseen kannattaa joka tapauksessa panostaa aikaa ja energiaa niin laidoilla kuin keskelläkin ja hyväksyä, että vanhat asetelmat ovat heijastumia menneestä ja jo jonkin aikaa Suomenkin aluekehitystä on ollut syytä katsella suhteessa globaaliin ja nopeasti digitalisoituvaan talouteen ja sen verkostoihin eikä juuttua kotoiseen kaupunki vs. maaseutu jankutukseen.


References

Chaminade C, Castellani D, Plechero, M. 2014. The emergence of China and India as new innovation power houses – threat or opportunity? Globaliseringsforum Rapport 6, Entreprenörskapsforum, Stockholm, Sweden.

Hartog, M. & Boschma, R. & Sotarauta, M. 2012. The impact of related variety on regional employment growth in Finland 1993-2006: high-tech versus medium/low-tech. Industry and Innovation, 19(6), 459-476.

Parkinson, M., Meegan, R., Karecha, J., Evans, R., Jones, G., Sotarauta, M., Ruokolainen, O., Tosics, I., Gertheis, A., Tönko, A., Hegedüs, J., Illés, I. Lefèvre, C. & Hall, P. 2012. Second Tier Cities in Europe: In an Age of Austerity Why Invest Beyond the Capitals? EU/ESPONLiverpool John Moores University; Liverpool.

Rissanen, R., Rehunen, A., Kalenoja, H., Ahonen, O., Mäkelä, T., Rantala, J. & Pöllänen, M. 2013. ALLI-kartasto Suomen aluerakenteen ja liikennejärjestelmän kehityskuvan pohjustus. Ympäristöministeriö; Helsinki.

Sotarauta, M. & Viljamaa, K. 2003. Tulkintoja kaupunkiseutujen kehityksestä ja kehittämisestä: Kooste usean tutkimuksen tuloksista. Tekniikan akateemisten liitto TEK ja Tampereen yliopisto. City-offset. Tampere.

We were warned but chose not to listen (15 January 2016)

Prepared for the Welsh Economic Review and the First Learned Society of Wales International Invitational Symposium - Economic Policies in Peripheral Countries. 13-15 April 2015 Portmerion. Wales.

Finland is an interesting case for any scholar or policy maker interested in knowledge based economy and innovation policy. Finland was among the first countries, if not the first, to adopt the concept of an innovation system to frame its policy making. In the midst of a deep economic crisis in the early 1990’s it became obvious that without major structural changes and renewal of economic policy Finland could not escape its economic destiny on a low-road. It was realized that a macro-level economic policy with regular devaluations of the currency was no longer an option. The government recognized that it needed to foster the international competitiveness of its industries and to do this as inexpensively as possible (Schienstock & Hämäläinen, 2001). Consequently, the focus shifted to constructing a ‘national system of innovation’ and public investments in selected ‘clusters’. The policy approach that began to take shape at that time can be described as a ‘cluster flavored innovation policy’ (Sotarauta, 2012).

From the outset, Finnish innovation policy reflected the original thinking behind the emerging national innovation system literature by emphasizing strongly the interaction between private firms, higher education institutions, and government agencies the purpose being to boost science and technology for economic benefit. Additionally, the innovation system framework proved to be a useful tool for finding ways to view individual organizations as parts of the larger whole. The new concept also produced a new political language (Miettinen, 2002) that focused on breaking the traditional sectorial and economic silos. The results seem to be mixed but, at all events, a new meta-rationale for policy making began to emerge.

It is difficult to asses what were the real impacts of the changes in the policy making but it is a verified fact that Finland went into economic depression in the 1990’s as one of the least information and communication technologies (ICT) specialized countries but emerged from it as the single most specialized one (Rouvinen & Ylä-Anttila 2003; Boschma & Sotarauta 2007). Of course, the transformation was highly influenced, even lead, by Nokia Corporation that became the juggernaut not only of the Finnish economy but the mobile telecommunication revolution globally. As is well known, Nokia’s dominance did not last more than 15 years, or so, and in 2013 Nokia sold its mobile phone business to Microsoft after several years struggle with the challenge launched by Apple and Google instead of its earlier rivals Ericsson and Motorola.

Nokia has bounced back with its new strategy focusing on network infrastructures, advanced technology development and licensing as well as map technology, and the acquisition of Alcacent-Lucent positions Nokia in the top three globally in network infrastructures with Ericsson and Huawei. Nokia has bounced back but Finland has not. The economy has experienced several years no-growth period and unemployment rate has risen close to ten nationally. Nokia’s restructuration, and drastic changes in the system around it, has of course left its mark in the Finnish economy, but Finland is also struggling as the exports to Russia have been decreasing and the other strongholds of the economy are searching for new strategies; pulp and paper industry is diversifying towards biofuels, for example, and traditional machinery companies are fine-tuning their services.

The Finnish history is characterized by periodical distresses, different kinds of hardships. So far the country has been able to adapt strategically to the transformations, and more often than not, it has been argued, pragmatic attitude, intensive collaboration between firms, public sector and higher education institutes and bold investments in the education, research and development have been the core factors in resilience. We might conclude that the relatively homogenous Finnish society has shown strong social capital that allows for effective exploitation of existing resources and implementation of corporate strategies and public policies. Today, all this is not enough. High but inward-looking social capital serves poorly in the continuous exploration of novel competencies, technologies, global networks and brands called for in the knowledge based economy. 

Finnish policy makers were warned about the dangers of closed networks and country-level group thinking already some time ago. An extensive international evaluation of the national innovation system of Finland revealed clearly that there were signs of simultaneous institutional rigidity and complexity in the system (Veugelers et al, 2009) and, as Sabel and Saxenian (2008) put it, there was a danger that Finland was “at risk of becoming a victim of its economic success”. Indeed, it was, and the consequences of slow learning as well as blocking of critical voices from innovation and economic policy debates lead to a political and institutional lock-in that has significantly slowed down creation of new development paths.

Sadly, a cynic might conclude, looking back in the history of Finland, the country needs few more years of economic hardships before being mentally done for new avenues. The situation is not bad enough yet. 

In the past, Finland has shown strong resilience based on both well-established vertical and horizontal co-ordination, fairly lean organizations and high social capital. Next, there is a need to let the differing mental models enter Finland and not only export Finnish products abroad – at all levels of activity novel search networks for global exploration are called for. Fortunately, they may already be in the making at the grassroots level.

As ‘the top’ often hears the critical voices but chooses not to listen, today, ‘the bottom’ needs to act. The cabinets in Helsinki will not detemine Finland’s future but the firms of different sizes, universities, schools, community groups, cities, villages, etc. If we are lucky, the big girls and boys in the cabinets may surprise us pleasantly, but, ultimately, we should not ask what the top can do for us but ask what we can do for ourselves. Therefore, the question is not about top down or bottom up policies but new kinds of middle-round-up-down-circular strategies. 

Generative leadership for exploration is called for instead of management of exploitation.

 

References

Boschma, R. & Sotarauta, M. 2007. Economic policy from an evolutionary perspective: The case of Finland. International Journal of Entrepreneurship and Innovation Management. Vol 7, Nos 2-5, pp. 156-173.

Miettinen, R. 2002. National Innovation System: Scientific Concept or Political Rhetoric, Edita; Helsinki

Niosi, J. Saviotti, P. Bellon, B. & Crow, M. 1993. National systems of innovation: In search of workable concepts, Technology in Society 15(2) 207-227

Rouvinen, P. & Ylä-Anttila, P. 1998. Finnish Cluster Studies and New Industrial Policy Making, in Boosting Innovation: The Cluster Approach, OECD Proceedings, 361- 380

Sabel, C. & Saxenian, A-L. 2008. A Fugitive Success – Finland’s Economic Future, Sitra Reports 80. Sitra; Helsinki.

Schienstock, G. & Hämäläinen, T. 2001. Transformation of the Finnish innovation system: A network approach, Sitra Reports series 7, Hakapaino Oy; Helsinki.

Sotarauta, M. & Viljamaa, K. (eds.) 2003. Tulkintoja kaupunkiseutujen kehityksestä ja kehittämisestä: Kooste usean tutkimuksen tuloksista [Interpretations about development of city-regions: Compilation of several studies]. Tekniikan akateemisten liitto TEK. City-offset. Tampere.

Sotarauta, M. 2012. Policy Learning and the ‘Cluster Flavoured Innovation Policy’ in Finland.  Environment & Planning C: Government and Policy. 30(5), 780-795.

Sotarauta, M. 2016. Leadership and the city: Power, strategy and networks in the making of knowledge cities. Routledge; Abingdon, Oxon.

Veugelers R., Aiginger K, Edquist C, Breznitz D, Murray G, Ottaviano G, Hyytinen A, Kangasharju A, Ketokivi M, Luukkonen T, Maliranta M, Maula M, Okko P, Rouvinen P, Sotarauta M, Tanayama T, Toivanen O, Ylä-Anttila P, 2009 Evaluation of the Finnish National Innovation System – Policy Report (Taloustieto Oy. Helsinki University Print; Helsinki


Leadership and Fundamentally Detuned Academic Choirs (4 January 2016)

Excerpt from Leading a Fundamentally Detuned Choir: University of Tampere, Finland – A Civic University? (M. Sotarauta) Will be published in Goddard, J., Hazelkorn, E., Kempton, L. & Vallance, P. The Civic University: the Policy and Leadership Challenges. Edwar Elgar.

Should they sing the same song, or not?

A university is an academic ensemble of scholars who are specialised and deeply dedicated to a particular branch of study. Often scholars are passionate about what they do, and are willing to listen only to those people they respect, that is their colleagues and peers, but not necessarily heads of their departments, faculties or research centres. Despite many efforts, university leaders more often than not find it difficult to make academic ensembles sing the same song. 

If a group of singers perform together, it indeed is a choir. A community of scholars is not necessarily so. Singers agree on what to sing and how, they know their sheets, and a choir leader conducts them. A community of scholars, however, is engaged in a continuous search for knowledge through the process of thesis and antithesis, debates, as well as conflicts and fierce rivalry – without an overarching conductor.

Universities are different sorts of ensembles, as scholars may not agree about what is and is not important for a university as a whole. By definition a university is not a well-tuned chorus but a proudly and fundamentally detuned one. Leadership in, and of, this kind of organic entity is a challenge in itself, not to mention navigating the whole spectrum of existing and potential stakeholders.

Managing hierarchy provides sense of control

Cohen and March (1974) see universities as ‘organized anarchies’, as the faculty members’ personal ambitions and goals as well as fluid participation in decision making suggest that universities are managed in decidedly non-hierarchical terms, but still within the structure of a formally organised hierarchy. John Goddard reminds us that universities are managed as they are simply because it is possible to do so. Managing a hierarchy of deans and heads of discipline-based departments provides universities with a sense of control and certainty (Goddard 2009).

Many Finnish universities are carrying out major structural reforms to reorganize their degree programmes and increase research quantity and quality. Quite naturally, in the midst of major reforms, some tensions emerge that take us back to the issue of leading a detuned multi-voice chorus. To some extent, universities are becoming more ‘manageable’ and ‘streamlined’, and thus the question of whether the new structures truly enhance freely flowing actions of individual scholars and research groups, or are they rather hampering them, has a fertile soil to surface. Hence, we face the basic question whether managerial acts are enough or should universities also be led, and such questions as ‘how multi-voice detuned choirs are led’, and ‘how to let them be out of sync but continuously searching for harmonious tunes’ are emerging.

Detuned nature of an academic chorus is the source of academic excellence and civic engagement 

It is argued here that the detuned nature of an academic community is the very source of research excellence as well as productive civic engagement. Two MIT professors, Richard Lester and Michael Piore crystallize the role of MIT in economic development, and also the danger looming behind the corner, by saying that if MIT began to think like a streamlined R&D–department of Microsoft, it would soon have nothing to add to Microsoft’s interpretation of the world. Said differently, Lester and Piore would not like to see MIT turning into an average consulting firm or an R&D–department of a corporate giant like Microsoft. Similarly, the value of the University of Tampere (UTA) is that the University can bring something very different into play from other organisations. 

Detuned choirs cannot be conducted, but it is exactly the detuned nature of an academic choir that adds value in society in the long run. UTA is not only providing its civic partners with immediate answers to identified questions but more importantly helping them to think differently, providing them with alternative points of views to issues that appear self-evident to many, and thus challenging the prevailing mind-sets.

Strategy for the management or thought leadership for academic choirs

In many universities, it has become habitual to emphasize the power of a shared vision and well-designed strategies in the efforts to find a common tune. This is a tempting prospect, is it not? A group of scholars would agree on what the desired future might look like, and be willingly shepherded in the same direction. In practice, however, it is more likely that academic choirs challenge the very idea of having a shared vision. They might end up criticizing the management that drags them from real work to ‘play the strategy games’ that, for many, are a waste of valuable research time. 

It seems obvious that detuned choirs of scholars are not easily to be led by a traditional planning cycle flowing from analysis to vision making, to planning, to decision making to evaluation or using simplified management tools. Instead, it might be possible to use the ‘debate power’ of any real community of scholars – let the arguments battle, and visions emerge in a never-ending process. 

At many universities, strategies focus on structures, and structures have been renewed accordingly in many places, but all this has left the universities with a gradually increasing need to find out why the structures were renewed (yes, the financial situation may improve and yes, bureaucracies may be more straightforward) – but the question ‘what is our purpose’ is often not adequately debated. This kind of question may never be exhaustively answered except by engaging in a never-ending debate about the nature of the university, which might actually be the way to help academic choirs sing more loudly, if not in a tuned manner. This may comprise the core of leadership in a university. Interpretive power may sometimes show the way to institutional power (see Sotarauta 2009). 

Detuned cacophony is the core

Any university and its webs of external relationships rely on individual activity and motivation, but as the web easily evolves to being overly complex, leadership processes and fairly streamlined structures are needed to support developments at universities and their financial stability in the long run, and all the complex networks they are so dependent on. As the experience of the University of Tampere shows, streamlining structures may indeed benefit the scholarly choirs, one way or another, but it also shows that there is a constant need to balance managerial and structural efforts with intellectual debate penetrating through and beyond governance systems and structures.

A University evolves with its freely flowing choirs - a combination of streamlined management structures and endless talk may be of use in the efforts to find occasional melody from an academic cacophony. The development processes need to respect the core values of good scholarship, related scholarly communities and the university itself.

Detuned cacophony is not bad for a university; instead it may be the core.

References

Cohen, M. D. & March, J. G. (1974) Leadership and Ambiguity: The American College President. New York: McGraw-Hill. 

Goddard, J. (2009) Reinventing the civic university. Nesta. Provocation 12. 

Sotarauta, M. 2009. Power and Influence Tactics in the Promotion of Regional Development: An Empirical Analysis of the Work of Finnish Regional Development Officers. Geoforum. 40(5), 895-905. 


Nokkelan kaupungin paluu 3.11.2015

Kertooko kehittämiskonseptien kiihtyvä kierto epätoivosta?

Suurin osa maailman kaupungeista on kadulta katsoen ihan tavallisia. Ne ovat omilla persoonallisilla tavoillaan itsensä näköisiä. Paikallisten kehittäjien silmin ne ovat sen hetken muotivirtauksesta riippuen luovia, innovatiivisia tai oppivia - nykyään useimmiten älykkäitä. Persoonallisuus katoaa ja kehittäjien puheissa kaupungit näyttäytyvät varsin samankaltaisena.

Eurooppa on täyttymässä älykkäistä kaupungeista (smart city) eikä Aasiassakaan haluta nykyistä tyhmempiä kaupunkeja.

Iskusanojen evoluutio ja globaali kierto ovat nopeutuneet. Käsitteet vaihtuvat nopeasti mutta kaupungit kehittyvät hitaasti. Ensin halusimme oppivia kaupunkeja sitten luovia ja nyt älykkäitä. Jossain vaiheessa keskustelussa vilahti myös intelligentin kaupungin käsite. Erityisesti brittitutkijat tuntuivat pitävän intelligensiä liian arroganttina, paradoksaalista kyllä.

Kaupungit ovat tänään yhtä paljon epätoivoisia kuin luovia, oppivia tai fiksujakin. Uusi dynaamiselta kuulostava käsite vetää puoleensa poliitikkoja ja erilaisia hipsahtavia kehittäjiä kuin hunajapurkki mehiläisiä tai uusi rahoitusmuoto tutkijoita. Kaikki pörräävät jonkun uuden ympärillä tietämättä ihan tarkasti miksi. Ehkä jotain hyvää on tarjolla. 

Sammuuko fiksuus luovuuden ja oppimisen lailla?

Suomenkielisessä keskustelussa käytetään lähes pääsääntöisesti käsitettä ’smart city’ ilman kunnollista yritystä määritellä sitä suomeksi. Fiksu kaupunki kuulostaa hyvälle, mutta mitä se tarkoittaa?

Liikenne- ja viestintäministeriön raportissa älykäs ja fiksu kaupunki (Smart City) tarkoittaa kaupunkien innovatiivista kehitystä informaatio- ja kommunikaatioteknologiaa hyväksikäyttäen (Mustonen yms. 2014). Älyä on siis teknologian taitavassa hyödyntämisessä ja kehittämisessä.

Käyköhän älykkään kaupungin konseptille samoin kuin niin monille muille ennen sitä. Se puhutaan puhki, sitä käytetään tarkoittamaan kaikkea ja samalla ei mitään, siihen kyllästytään ja lopulta tekniikkaihmiset omivat sen itselleen kuten koulutusväki omi oppivan kaupungin (+oppivan yhteiskunnan ja alueen) ja kulttuuriväki luovan kaupungin (+ luovan talouden).

Kyynikko voisi tässä vaiheessa sanoa, ettei kaduilla näy vielä erityisen älykkäitä muutoksia eikä erilaisten kaupunkikehittäjien askelluksessa ole havaittavissa mitenkään erityisen uudenlaista poljentoa. Kaikenlaisissa alustoiksi kutsutuissa kekkereissä kyllä käy energinen kuhina. Aika näyttää onko alustoilla enemmän ’energiaa ja valoa’ kuin suuntaa ja tehoa.

On liian aikaista tuomita mitään tai ketään. Ehkä kaupunkiemme älykkyys on kasvussa. Aktiivisuus on hyvästä ja uutta pitää etsiä. Tuntemattomaan ei tunkeuduta ilman yritystä.

Fiksusta nokkelaan

Teknisiä ratkaisuja mielenkiintoisempaa on mitä sanan ’smart’ taakse kätkeytyy. MacBook Pron mukana tuleva sanakirja määrittelee sen englanniksi paljastavalla tavalla.

 Smart

  • clean, tidy, and well dressed: you look very smart
  • attractively neat and stylish
  • bright and fresh in appearance: a smart green van
  • fashionable and upmarket: a smart restaurant
  • having or showing a quick-witted intelligence
  • quick; brisk

Muista sanakirjoista löytyy hieman toisenlaisia painotuksia, mutta väkisinkin syntyy kuva älykkäästä kaupungista kivasti siloiteltuna ja tyylikkkäänä, sellaisena vanhan kansan toiveminiänä tai –vävynä, jolla on tukka hyvin ja miellyttävät puheet. 

SSC

Smart City Seoul

Todella luova, fiksu ja oppiva sekä sellaisena jatkuviin maailman muutoksiin nopeasti sopeutuva kaupunki ei kuitenkaan ole sisäsiisti teknologian ihme tai luovuuden suihkulähde. Termillä ei ole niin väliä, kunhan kaupungissa kasvaisi monenlaista uutta ja yllättävää; jotain sellaista, jota emme osaa kuvitella, mutta joka innostaa ja kiehtoo, kun sen näkee ja kokee. Jotain sellaista, joka perustuu tuhansien ja taas tuhansien aktiivisten ihmisten omaan haluun etsiä uutta. Ehkä meidän pitäisikin kehittää nokkelia kaupunkeja älysellaisten sijaan.

Nokkela kaupunki on toki oppiva ja luova, fiksukin, joiltain osin arrogantin intelligentti mutta ei koskaan itsestäänselvä, helppo tai lattea. Nokkela kaupunki on särmikäs, moninainen ja yllättävä. Ja juuri siksi se on sekä ihmisten että organisaatioiden näkökulmasta kiinnostava.

Nokkela kaupunki on erilaisten globaalien verkostojen solmukohta. Sen läpi kulkee jatkuvasti erilaisia ihmistä ja uutta tietoa. Nokkelassa kaupungissa ei odoteta kaikkien jäävän osaksi työvoimaa ja sopeutuvan paikalliseen sosiaalisen kudokseen. Opiskelijat tulevat ja menevät, osa jää, osa ei. Kansainväliset osaajat käyvät kääntymässä, jatkavat matkaa ja jättävät ehkä jonkin jäljen taakseen.

Olisiko kirveliään pisteliäs kaupunki fiksua houkuttelevampi?

Nokkelan kaupungin luonteen voi hahmottaa taas sanakirjan avulla. Tällä kertaa apuna on Websterin sanakirja. Nokkela kaupunki on:

  • nopea ajattelussaan ja toiminnassaan (bright, acute, clever)
  • hävyttömän ilkeä (pertinently wicked)
  • elinvoimainen, rankka, voimakas, eloisa (vigorous, severe, emphatic, brisk) 
  • kirveliäs ja pisteliäs (causing a smarting sensation, stinging pungent).

Nokkelassa kaupungissa ei odoteta, että virallinen kehittämiskoneisto kontrolloisi ja suuntaisi toimintoja. Se lähinnä luo edellytyksiä, generoi tapahtumia ja poistaa rakenteellisia aukkoja. Aidosti nokkelassa kaupungissa ihmisillä on sisäänrakennettu halu oppia ja uudistua. Nokkelassa kaupungissa tiedetään, että erimielisyydet ovat uusien tulkintojen alku, ja että osallistuminen ei edellytä sitä, että kuoro laulaa osallistumisen kaipuusta ja siitä, että joku jostain tulisi luomaan mahdollisuuden osallistua. Nokkelassa kaupungissa toimitaan eikä odoteta mahdollisuutta suunnitella sen jonkun muun tekemisiä.

Kvartaalitalouden tulospaine tappaa luovuuden, sanotaan. Nokkelassa kaupungissa on aina aikaa tulevaisuutta luotaaviin ja luoviin keskusteluihin. Ei ehkä kaikilla samaan aikaan ja kaiken aikaa, mutta koska nokkela kaupunki on moninainen, siellä on aina ryhmiä, joilla on aikaa haastaa ja kiistää luutuneita ajatusmalleja. 

Nokkelassa kaupungissa ei uskota yhteiseen jaettuun visioon ja strategiaan vaan strategiaan loppumattomana etsintäprosessina, jossa tärkeintä on oppia omasta ja oman kaupungin roolista maailmassa, toisten toimijoiden visioista ja strategioista sekä erilaisista tavoista etsiä niiden väliltä yhtymäkohtia. 

Nokkelassa kaupungissa suhtaudutaan hyvin varovaisesti ja harkiten erilaisiin virallisiin kehittämisohjelmiin, koska on opittu, että virallinen kehittämisstrategia saattaa yhtä hyvin tukahduttaa kehityskulut kuin suunnatakin niitä. Toisaalta tiedetään, että riittävästi resursoidut ja hyvin johdetut kehittämisohjelmat voivat muodostua nokkelan kaupungin energian tuottajiksi ja suuntaajiksi.

Parhaimmillaan nokkelan kaupungin viralliset kehittäjät sekä kaupunginäidit ja –isät hellällä kädellä tukevat alhaalta nousevia ideoita ja tarvittaessa osoittavat luovuuden rajat. Ihan kaikkea ei nokkelassakaan kaupungissa voi sallia.


" Jos nokkelan kaupungin konseptin ottaa vakavasti, se kuihtuu pois nopeammin kuin mikään muu kaupunkikehittämisen konsepti ennen sitä.

Nokkelan kaupungin viranhaltijat ja luottamushenkilöt ovat sivistyneitä ihmisiä, joiden elämäntehtävänä on oman kaupungin oppiminen eikä niinkään oman agendan toteuttaminen kaupungissa. 

Aivan, nyt tämä tarina alkaa mennä liian paksuksi.

 

Lähteet

Anttiroiko, A-V. 2010. Luova kaupunkikehittäminen - Kaupunkikonseptit innovatiivisen kaupunkikehittämisen apuna. Tampereen yliopisto, Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö, Sente-julkaisuja 32/2010

Florida, R. 2005. Cities and the Creative Class. New York: Routledge.

Landry, C. 2006. The Art of City Making. Erthscan.

Mustonen, V, Koponen, J. ja Spilling, K. 2014. K. Älykäs kaupunki – Smart City: Katsaus fiksuihin palveluihin ja mahdollisuuksiin. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisuja 12/2014

Sotarauta, M. & Kostiainen, J. 2008. Kaupunkien kehitys verkostoyhteiskunnassa: Onko yleissivistys nokkelan kaupungin perusta? Teoksessa Tiihonen, P. & Kuusi, O. (toim.) Metropolit, Aasia ja yleissivistys: Esiselvityksiä ja matkakertomuksia. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 3/2008. Helsinki.

Sotarauta, M. 2010. Näkymä ‘innovaatio-Suomen’ aluekehityksen tulevaisuuteen. Teoksessa Mella, I. (toim.) Trendejä ja visioita 2010-luvun aluekehityksestä. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, aluekehittäminen, 18/2010, s. 120-133. Helsinki.

Ks. myös Juha Kostiaisen nokkelakaupunki.fi


© Markku Sotarauta - est. 1998