|
© Erkki Karvonen Kohti relationaalista tietokäsitystäIlmestynyt teoksessa: Näkökulmia tietoyhteiskuntaan.
Toim. Kari Stachon. Gaudeamus, Helsinki 1997. ss. 171-204.
Tietoyhteiskunnasta puhuttaessa todetaan usein, että tieto tai informaatio on tämän uuden yhteiskunnan keskeisin voimavara. Valta-asemaa maailmassa ei takaa enää pääoma eikä sotilasmahti, vaan tieto, joka on muunnettavissa tarpeen mukaan sekä rahaksi että asevoimaksi. Näin sanoo mm. Alvin Toffler (1991). Tieto tuntuu siis olevan maailmoja mullistava asia. Mutta mitä tieto on? Mistä tuossa salaperäisessä voimavarassa oikein on kyse? Miksi tieto on valtaa? Vastausta näihin kysymyksiin ei useinkaan ryhdytä perinpohjaisesti miettimään, vaan tiedon käsite otetaan itsestäänselvyytenä, sillä "kaikkihan sen tietävät". Jos tieto on selvin sanoin määriteltävä, niin silloin otetaan yleensä enempiä pohtimatta käyttöön ns. klassinen tiedon määritelmä. Tämän antiikin kreikasta periytyvän käsityksen mukaan tieto on perusteltu, tosi uskomus (kreik. alethes doxa meta logu). Tiedon käsitteen itsestäänselvyytenä ottaminen merkitsee kuitenkin sitä, että jätetään tutkimatta ne perustavat alkuoletukset, joiden varassa nykyinen käsityksemme tiedosta seisoo tai kaatuu. Klassisen määritelmän hokemanomainen käyttö johtaa samaan. Vaarana on, että tällöin jää ymmärtämättä tiedon perusolemus, johon sen suuri vaikutusvalta maailmassa perustuu. Tässä artikkelissa pyrin selvittämään tietokäsityksemme
ja erityisesti klassisen tiedon määritelmän alkuoletuksia,
joista ei yleensä puhuta, mutta jotka loppujen lopuksi määräävät
koko tietokäsitteen sisällön. Klassinen määritelmä
on peräisin Platonilta, jonka ajattelutapa sävyttää
tietokäsitystämme vielä tänäkin päivänä.
Platonistiset taustatekijät on syytä nostaa päivänvaloon. Tässä tarjoamassani vaihtoehtoisessa käsityksessä tieto ymmärretään ns. relationaalisen ontologian pohjalta, jonka eroavaisuutta perinteiseen realismiin nähden luonnehdin alustavasti seuraavassa. 1. Relationaalisuuden ideaPerinteisessä realismissa tietävä subjekti (me ihmiset)
on käsitetty maailmasta tai tietämisen kohteesta irralliseksi
ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Tältä pohjalta tieto on käsitetty
sitä tarkemmaksi ja objektiivisemmaksi, mitä paremmin "subjektin
vääristävä" vaikutus on saatu suljettua pois.
Tieto on tämän mukaan eräänlainen valokuva "ulkoisesta
todellisuudesta" sellaisena kuin se todella on. Relationaalisessa käsityksessä sitä vastoin tietävää subjektia ei käsitetä maailmansa ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, vaan päinvastoin maailmansa osaksi ja osapuoleksi. Emme ole "ulkoista todellisuutta" päältä katselemassa, vaan olemme täällä maailman sisällä, keskellä sitä. Se, millaisena maailma meille itsensä ilmentää, riippuu siitä millaisia olentoja me itse olemme ja millä tapaa asetumme suhteeseen (lat. relatio) maailman olevaisten kanssa, tai minkälaista toimintaa harjoittaen kohtaamme maailman. Näin siis se mitä tulemme tietämään maailmasta, riippuu myös siitä missä suhteessa kohtaamme maailman. Tieto on tietoa maailman kohtaamisesta jossakin suhteessa. Kohtaamisessa on aina vähintään kaksi osapuolta. Näin siis tietävää ja maailmassa toimivaa (kohtaavaa) subjektia ei voida eliminoida pois "objektiivisen" ja yleispätevän tiedon tuottamiseksi. Päinvastoin tieto on lähtemättömästi peräisin jonkinlaisen subjektin ja maailman kohtaamisesta. Tietty tieto "kuuluu" tietynlaiseen kohtaamiseen. Siirrrettynä toisenlaiseen suhteutumiseen tieto ei välttämättä olekaan enää pätevää. Relationaaliselta pohjalta käsitettynä tieto ei ole absoluuttista,
eikä myöskään objektiivista tai subjektiivista, vaan
se perustuu tietynlaiseen kohtaamiseen, tietynlaiseen suhteessa olemiseen.
Tieto on pätevää tai epäpätevää tietyn
kohtaamisen puitteissa ja tietyn suhteutumisen sisällä, eikä
sen pätevyys ole välttämättä yleistettävissä
muunlaisia suhteissaoloja koskevaksi. Relationaalisuus merkitsee tiedon "sijoittuneisuutta" (engl. situated knowledge) eli sen nousemista jossakin erityisessä maailmallisessa asemassa olevien ihmisten elämästä. On muistettava, että eräiltä osin me kaikki ihmiset olemme samassa asemassa (esim. painovoimalaki). Toisaalta kuitenkin kaikki tekijät huomioon ottaen ei ole olemassa kahta täysin samalla tavoin maailmaan sijoittunutta henkilöä. Tieto on siis tässä mielessä suhteellista, mikä ei tarkoita sitä, etteikö maailmaa koskevien väittämien ja uskomusten pätevyyttä voitaisi arvioida tai koetella. Relationaalisuus ei siis merkitse sellaista relativismia, jossa tiedosta tulee lähinnä subjektiivinen makuasia. Itse asiassa tällainen relativismi on vain "objektivistisen" realismin peilikuva ja nousee siis samasta kyseenalaisesta lähtökohdasta. Molemmat katselevat maailmaa henkiolentoina "kaikkialta ja ei mistään". (Ks. Haraway 1991, 191; Harding 1991, 138-). Relationaalisessa näkemyksessä tieto ei suinkaan ole mielivaltainen asia, vaan tiedon pätevyys voi ratkaista sen selviämmekö hengissä vai kuolemmeko väärin toimittuamme. Relationaalinen tietokäsitys merkitsee sitä, että tietoa ei enää tarvitse tarkastella perinteisen tietoteorian mukaisesti vain todellisuuden kuvauksena, vaan sitä itseäänkin voidaan pitää olevaisena - sosiaalisena ja kulttuurisena todellisuutena, joka keskeisesti vaikuttaa ihmisten toimintakykyyn, toimintaan ja sitä kautta myös fyysiseen maailmaan. Tämäntyyppinen sosiaalisen todellisuuden tuotannon korostus kuuluu keskeisenä nykyaikaiseen, kielen merkitystä painottavaan yhteiskuntatieteeseen. Kieli tai diskurssi ei tämän näkemyksen mukaan heijasta todellisuutta, vaan se määrää ymmärrystämme ja rakentaa sitä tietä sosiaalista todellisuutta. Ongelmaksi diskursseja painottavissa lähestymistavoissa tulee se, että kysymys totuudesta helposti hyllytetään kokonaan. Tämä kielii siitä, että kielellisen yhteiskuntatieteenkin lähtökohdissa on jotakin pielessä. Vika on siinä, että subjekti käsitetään liian rajoittuneesti vain kieleksi. Relationaalisuudessa sen sijaan lähdetään liikkeelle maailmallisesta subjektista, johon kyllä kuuluu osana kielellisyyskin. Näin mahdollistuu "kolmas tie", jossa on piirteitä sekä realismista että kielellisestä yhteiskuntatieteestä. Näiden entinen jyrkkä vastakkainasettelu raukeaa uudelta pohjalta lähdettäessä. 2. Klassinen tiedon määritelmäKlassiseksi mainittu tiedon määritelmä on peräisin Platonilta, joka erottaa tiedon (episteme) käsityksestä, mielipiteestä, uskomuksesta, luulosta (doxa). Kreikan verbi "epistasthai" vastaa sekä suomen kielen teonsanaa "tietää" että "tuntea" (tunnetko tien? tiedätkö tien?). Suomen kielen "tietää" sana on muuten etymologiselta merkitykseltään "tien tuntemista". Platonin Theaitetos -dialogissa tieto määritellään sellaiseksi käsitykseksi tai uskomukseksi (doxa), joka on oikea tai tosi (alethes) ja johon liittyy asianmukainen selitys (logos). Kokonaisuudessaan tämä kuuluu kreikaksi: "alethes doxa meta logu". (Platon 1979, 261-) Tämä puolestaan voi saada englanninkielisen muotoilun "true belief with an account" (O'Connor & Carr 1982, 63). Esimerkiksi Niiniluoto (1989, 57) suomentaa määritelmän muotoon "Tieto on hyvinperusteltu tosi uskomus". Tulen tuonnempana avaamaan ymmärrykselle perinteisestä realismista poikkeavalla tavalla tämän klassisen määritelmän termit doxa, logos ja aletheia. (termeistä esim. Urmson 1990). Platonin filosofian keskeinen projekti oli selvittää miten "väärin vaatein esiintyvät" jäljitelmät tai ihmisiin sovellettuna teeskentelijät voitaisiin erottaa oikeasta, aidosta, tosiolevaisesta. Platonin lähtökohtana on tilanne, jossa useat kilpailijat vaativat asemaa itselleen. Kosijat todistelevat rakkauttaan, mutta kuka rakastaa aidosti? Joku väittää olevansa ihmisten parantaja (lääkäri), mutta entäpä jos hän onkin vain kelvoton puoskari? Sofisti ja reettori uhoavat väittelyn ja vakuuttamisen taidon olevan tärkeintä elämässä, mutta eivätkö nämä ole myös huijauksen ja propagandan taitoja? Platonia askarrutti se, miten tuomita näennäisesti samanlaisilta näyttävät kilpailijat aidoiksi tai valheellisiksi. Platonin oppi on hyvin vahvasti ontologinen, eikä siten tietoteoreettisesti painottunut kuin uuden ajan filosofia. Platonin oppi olevaisesta eli ontologia on kaksitasoinen ja voimakkaan hierarkkinen (esim. Thesleff 1989, 96-). Tosiolevaisinta edustavat pysyvät ja ikuiset ideain maailman oliot. Ideat tarjoavat mallin (paradeigma), jonka mukaisesti levottomasti muuttuvan aistimellisen maailman oliot tulevat tuotetuksi. Ideaalisen olevan ja materiaalisen olevan välillä vallitsee jäljittelyn eli mimesiksen tuotannollinen suhde. Vastaavaan tapaan puuseppä valmistaa tai tekee (poiesis) materiaalisia sänkyjä pitäen silmällä sängyn ideaa. Itse ideaa puuseppä ei valmista, vaan se on demiurgoksen, luojajumalan käsialaa. Maallinen koira "Musti" on koiran idean varjo tai jäljitelmä ja sellaisena jotain sekundaarista verrattuna"alkuperäiseen". Mustin kuva on varjon varjo tai jäljitelmän jäljitelmä ja sellaisena jo erityisen kehnoa olevaista. Jäljennökset voivat olla joko hyviä, olennaisen idean säilyttäviä jäljennöksiä (eikon) tai sitten vain näennäisesti muistuttavia kehnoja jäljitelmiä (phantasma). Phantasmassa on uusinnettu vain esimerkiksi pinnallinen näköisyys, mutta ei todellista olemusta. (esim. Platonin Valtio, 10. kirja). Näiden oikeiden ja vain näköisten jäljennösten erottelemisen mahdollistavan kriteeristön kehittely on Deleuzen ( 1990, 256) mukaan Platonin varsinaisena pyrkimyksenä. Platonin mukaan ihmisellä on mahdollisuus järkensä avulla suoraan kääntyä alkuperäisen idean puoleen, joten kehnoja jäljitelmiä tai jäljitelmän jäljitelmiä ei kannata pitää tietämisen lähtökohtana. Koska ihminen tavoittaa järjellään suoraan alkuperäisen tosiolevan mallin, niin tätä hän voi käyttää mittapuuna tuomitessaan maallisia kopioita hyviksi tai huonoiksi. Tältä pohjalta voidaan kehittää eräänlainen "korrespondenssinen totuusteoria", jossa tutkitaan vastaako jäljennös tai representaatio alkuperäistä vaiko ei. Se henkilö, joka ei etsi yhteyttä alkuperäiseen ja tarkastelee vain maallisia jäljennöksiä, on tuomittu harhailemaan pelkän luulon, uskomuksen tai mielipiteen (doxa) valtakunnassa: hänellä ei ole keinoa saada erotetuksi oikeat käsitykset vääristä. Myöhempinä aikoina tästä asetelmasta karsittiin pois ontologinen sävy ja siitä tehtiin puhtaasti tietämiseen liittyvä kysymys. Platonin objektiivinen idealismi käännettiin peilikuvakseen objektiiviseksi materialismiksi, jossa siis materiaalinen todellisuus on se alkuperäinen jonka jäljennöstä ideat ovat. Materiaalista todellisuutta jäljittelevät kuvaukset, representaatiot, voivat olla täsmällisesti ja uskollisesti alkuperäistä kuvaavia tai sitten ne ovat epätarkkoja, virheellisiä, puutteellisia, valheellisia. Representaatioiden joukosta päästään seulomaan eroon todet kuvaukset, jos kuvauksia vain päästään vertaamaan Alkuperäiseen. Antiikin aikainen, samoin kuin modernin aikakauden tietoteoria on luonteeltaan optista tai kontemplatiivista. Me olemme ikäänkuin ulkopuolisen tarkkailijan, katselijan asemassa maailman suhteen. Katsomalla varmistuminen on vertailua: "vastaako" tuo tätä eli onko se samanlainen? Katsomisen tilalle voitaisiin kuitenkin ottaa auditiivis-oraalinen kysymisen ja vastaamisen malli. Jotakin siis kysytään joltakin jossakin tilanteessa tietyssä suhteessa ja saadaan tämän kysymyksen mukainen vastaus. Kysymys luonnolle tehdään käytännöllisesti ja kokeellisesti. Hyvän ja huonon kopion erottaminen toisistaan saadaan hoidettua muutenkin kuin metafyysisesti alkuperäiseen vertaamalla. Jos minulla on kaksi samalta näyttävää sukeltajan Rolexia ja haluan selvittää ovatko ne kunnollisia eli käyttöarvoltaan täysiä, niin minun tarvitsee vain sukeltaa syvyyksiin. Käytäntö paljastaa oliko kyseessä hyvä jäljennös vaiko huono simulakrumi. Menetelmä on pragmaattisen totuusteorian mukainen. Jos kello kaikissa käytännöllisissä suhteissa osoittautuu tehtävänsä tekeväksi, niin eikö silloin kysymys sen alkuperästä ole samantekevä? Esimerkiksi IBM -tietokoneiden kloonit ovat hyviä kopioita, eivät aitoutensa takia, vaan siksi että ne ajavat asiansa. Ihmisiä tai mustikoitakaan ei ole tapana pitää vähemmän oikeina ja todellisina kuin muinaisia esi-isiä, vaikka kyseessä olisivat miljardinnet kopiot "alkuperäisistä". Käytännöllisen testaamisen menetelmää voidaan soveltaa myös representaatioihin, jotka ovat eräänlaisia teorioita ja tulkintoja siitä, millainen jokin olevainen jossakin suhteessa lähestyen on. 3. Realistinen muotoilu klassisesta tiedon määritelmästäKirjassaan "Informaatio, tieto ja yhteiskunta" Ilkka Niiniluoto (1989, 57) suomentaa Platonin klassisen määritelmän muotoon: Tieto on (1) hyvinperusteltu (2) tosi (3) uskomus. Niiniluodon lajissaan mainio esitys palvelkoon tässä kriittisen reflektion lähtökohtana. Pyrkimykseni on Heideggerin ja Wittgensteinin mielessä "terapeuttinen": pyrin vain pääsemään eroon sellaisista metafyysisistä lähtökohtaoletuksista, jotka johtavat hankaluuksiin sekä esimerkiksi realismin ja ns. lingvistisen käänteen jälkeisen yhteiskuntatieteen radikaaliin yhteensopimattomuuteen. Tilalle etsin perustaa joka mahdollistaisi yhteensopivuuden molempiin suuntiin. Niiniluoto (mt. 58) ottaa omassa realistisessa muotoilussaan tiedon määritelmästä "uskomuksen" tilalle "väitelauseen" tai tarkemmin sanottuna sen sisältämän semanttisen informaation maailmasta: Tieto on väitelauseiden sisältämää semanttista
informaatiota, joka täyttää perusteluehdon (i) ja totuusehdon
(ii). Niiniluodon propositionaalisessa tietokäsityksessä laaja käsitys "doxasta" (uskomus, luulo, käsitys, kuvaus, representaatio) tulee kavennetuksi kielelliseksi väitelauseeksi tai kuvaukseksi. Näin ihmisellä ei olisi varsinaista tietoa kognitiivisessa ymmärtämisvälineistössään tai "päässään", vaan sellaista voi sisältyä vain väitelauseeseen. Niiniluoto (1996, 4) erottaakin omaksi kategoriakseen taidon, osaamisen ja taitotiedon (know-how). Taito on nimittäin väistämättä jotakin subjektiivista, kun sen sijaan tiedon ajatellaan mieluusti olevan subjektiivisesta vapaata. Niiniluodon ajattelussa painottuu pyrkimys sulkea tietävä subjekti
pois tiedon määritelmästä. Väitelause on ikäänkuin
Popperin maailmassa kolme oleskeleva ideaalinen muodostuma, joka on kenen
tahansa käytettävissä. Väitelause on olemukseltaan
maailman kuvaus, sen representaatio, idea, jäljitelmä. Kun tätä
kopiota sitten verrataan alkuperäiseen, saadaan korrespondenssiteoreettisesti
selville "vastaako" se todellista vaiko ei. Tämä on
Platoniin verrattuna materialistisesti nurinkäännetty asetelma.
Siinä missä Platon vertasi objektiivisessa idealismissaan maallista
kopiota ideaaliseen alkuperäiseen, siinä Popper ja Niiniluoto
objektiivisessa materialismissaan näyttävät vertaavan ideaalista
kopiota alkuperäiseen materiaaliseen (ulkoiseen todellisuuteen).
Tällainen ajattelutapa voi materialismistaan huolimatta säilyttää
platonin metafyysisen asetelman. Siinä jokin subjektiin nähden
transsendentti (tuonpuoleinen) Tosiolevainen tai Alkuperäinen on
tavoitettavissa ainakin periaatteessa suoraan sellaisena kuin se on. Tätä
näin tavoitettua alkuperäistä voidaan sitten verrata jäljitelmään
tai kuvastukseen ja langettaa tuomiot oikeellisuudesta tai virheellisyydestä. Pyrin seuraavassa kriittisesti reflektoimaan ulkoisen tai eksternalistisen realismin perustavia lähtökohtia ja luonnostelen vaihtoehtoista, relationaalista lähtökohtaa. Tämän jälkeen pohdin mitä seuraamuksia relationaalisten lähtökohtien omaksumisesta koituu tietokäsitykselle ja sitä tietä käsitykselle tietoyhteiskunnasta. 4. Ulkoisesta realismista relationaaliseen näkemykseenPerinteisen realismin kulmakivi ja perusteesi on seuraava: todellisuus on olemassa ihmismielestä riippumatta (1) ja se on tiedostettavissa (2). (esim. Niiniluoto 1980, 139, 230; Tuomela 1983, 55). Voidaan ensiksikin kysyä: miksi juuri ihmismieli on se, minkä suhteen todellisuus määritellään? Lähtemällä ihmismielestä uuden ajan realismi ottaa nimittäin lähtökohdakseen kartesiolaisesti käsitetyn yksilöllisen tietoisuussubjektin, cogiton ja tämän ulkopuolisena, transsendenttina vastakohtana on sitten objektiivinen "ulkoinen todellisuus" . Realismi lähtee asetelmasta, jossa subjekti ja objekti ovat erillisiä ja ulkoisessa suhteessa toisiinsa. Sisältä kartesiolaisesta kammaristamme tarkkailemme ulkoista todellisuutta optisen mallin mukaisesti. Tällä tavoin määriteltynä realismi on länsimaiselle modernille ajattelulle tyypillinen konstruktio. Tämä on tietysti myös näkemys, jota arkiymmärryksemme tukee jatkuvasti: minä olen "täällä" ja todellisuus taas on "tuolla" erikseen. Ulkoisessa realismissa lähtökohtana on cogito-subjektin ja materiaalisen objektin transsendenssi, siis "tuonpuoleisuus" tai ulkopuolisuus ja erillisyys. Tästä kartesiolaisesta asetelmasta lähtien itse asiassa koko subjektiin nähden "tuonpuoleisen" olevaisen olemassaolo käy problemaattiseksi asiaksi, jota täytyy jopa yrittää todistaa. Vielä Kantkin kaipasi tuollaista todistusta ja väitti itse esittävänsä paremman todistuksen kuin edeltäjät (Heidegger 1987, 249). Kartesiolaiselta perustalta lähtevä eksternalistinen realismi lähtee liikkeelle uskontunnustuksesta, jossa vakuutetaan uskoa subjektin suhteen "tuonpuoleisen" todellisuuden olemassaoloon. (Ulkoisen realismin kritiikistä laajemmin ks. Karvonen 1990). Lähtökohdaksi immamenssi Transsendenssin sijaan lähtökohdaksi voidaan ottaa immanenssi. Me olemme siis osa todellisuutta, "sisällä" todellisuudessa, sen osapuolia. Tällöin uskontunnustusta ei tarvita, koska todellisuus todistaa itsensä meille joka hetki. Lähtökohtana ei ole tietämisen tai katsomisen kontemplatiivinen suhde maailmaan, vaan meidän ontologinen olemissuhteemme maailmaan. Meitä ihmisiä tarkastellaan olevaisina, jotka ovat monenlaisissa suhteissa monenlaatuisten toisten olevaisten kanssa. Myöskään inhimillistä subjektia ei käsitetä pelkäksi tajunnaksi, vaan sitä pidetään kehollisena, käytännöllisesti toimivana, kielellisesti ymmärtävänä ja tiedostavana olevaisena. Laaja subjektikäsitys tekee meistä ulottuvaisia materiaalisia olevaisia muiden olevaisten joukkoon, kun sen sijaan Descartesille subjekti nimenomaan ei ollut ulottuvainen olio (res extensa). Immanentissa näkemyksessä kieli ja ymmärrys ovat materian, nimittäin merkkimaterian mahdollistamia asioita. Kieli, ymmärrys, tietoisuus ja tieto ovat ontologisia, maailmassa olevia ja vaikuttavia asioita, eivätkä pelkästään tietoteoreettisia seikkoja. Immanenssin pohjalta voidaan ottaa käyttöön relationaalinen tai kontekstuaalinen ontologia, jonka mukaan minkä tahansa maailmallisen seikan olemismääreet juontuvat siitä minkälaisissa suhteissa seikka on kaikkeen muuhun olevaiseen nähden. (McGilvary 1956, Cherwitz & Hikins 1986). McGilvaryn realismi nojaa mm. Albert Einsteinin kehittelemään yleiseen suhteellisuusteoriaan. Ihmisinä olemme olevaisia olevaisten joukossa ja näin ollen relationaalisuuden periaatteen mukaan olemismääreemme juontuvat suhteutumisistamme muiden olevaisten kanssa. Relationaalisuuden periaate merkitsee sitä, että sen paremmin meillä ihmisillä kuin muillakaan olevaisilla ei ole kaikesta muusta eristettyä ikuista, muuttumatonta olemusta (essentiaa). On myös huomattava, että esim. keho muodostaa oman sisäisen kontekstinsa tai suhdejärjestelmän, joka on sitten suhteissa kaikkeen muuhun ei-keholliseen. Olevaisista muodostuu kontekstuaalinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa vastavuoroisesti kaikkeen. Tämä lukemattomien olevaisten muodostama erittäin monimutkainen välittömien ja välillisten vaikutusten ja vastavaikutusten prosessi tekee yksinkertaisen kausaaliajattelun soveltamisen vaikeaksi. Kausaalinen selittäminen on nimittäin eräänlaista alkuperäajattelua, jossa ensin on aiheuttava syy, mistä seuraa ajallisesti myöhempi seuraus. Tämän sijaan olisi alusta lähtien oletettava kompleksinen vuorovaikutteinen prosessi, systeemikokonaisuus. Se todellisuus tai olevainen, joka avautuu havaittavaksemme ja ymmärrettäväksemme, on siis relationaalista todellisuutta, eikä absoluuttista ja alkuperäistä todellisuutta. Me itse olemme osapuolina mukana tämän relationaalisen todellisuuden konstituutiossa. Ymmärryksemme tai tietomme lähtökohta on siis relationaalinen ja rajallinen, joten tietommekin on siten relationaalista ja sellaisena jonkin suhteutumisen sisällä tuotettua ja tämän puitteissa totta, pätevää. Kielelliset kuvaukset, määritykset, kategoriat, merkityksellistämiset syntyvät siitä, että aktiivisesti tulkitsemme niitä relationaalisia todellisuuksia, joissa olemme osallisina. Ja on syytä muistaa, että kieli itsessäänkin on olevaista, joka vaikuttaa meissä ja muissa. Voimme jatkuvasti pyrkiä kohtaamaan yhä uusissa suhteissa muuta olevaista ja saada näin tietoa yhä uusista olevaisen puolista. Milloinkaan ei kuitenkaan voida astua kokonaan pois suhteissaoloista, eikä milloinkaan olevaista voida selvittää kaikissa mahdollissa suhteissa, vaikka tämä voi ollakin päämääränä. Kehon konstituoima todellisuus Perinteisesti sanalla "todellisuus" viitataan prototyyppisesti fyysisiin olioihin kuten kiviin tai puihin. Relationaalisesti ajatellen tämä puhetapa on oikeutettu sikäli, että olemme perustavasti kehollisia, fyysisiä olentoja. Ns. fyysinen arkipäiväinen todellisuutemme onkin perusteiltaan kehollis-toiminnallisen suhteutumisemme konstituoimaa objektiviteettia. Jo kehostamme johtuen jonkin maailmallisen seikan todellisuus meille on yhtä kuin "este" ja jonkin toisen seikan todellisuus on pelkkä "hidaste". Jokin seikka pystyy pysäyttämään minunlaiseni olion, mutta ei välttämättä toisenlaisia olioita. Tosi isolle ihmiselle minun esteeni onkin vain hidaste, samoin myös minulle, jos käytettävissäni on moottorisaha jne. Lintua ei korkeakaan seinämä pidättele. Entä jos olisimme neutriino-olioita? Silloin läpäisisimme maapallonkin niin, että tuskin huomaisimme sitä. Kehollinen kohtaamisemme muun olevaisen kanssa tuottaa sellaisia todellisuusefektejä kuin "ahtaus", "avaruus", "kovuus", "pehmeys", "ylhäällä", "alhaalla", "myrkyllinen", "tappava" jne. (Merleau-Ponty 1986, Luijpen 1966 ja 1981, Lakoff 1987, Karvonen 1992 a, 62-). Esimerkiksi myrkyllisyys ei ole absoluuttinen objektiivinen asia, vaan se on myrkyllisyyttä meille tietynlaisen kehon omaaville olennoille tietynlaisen suhteutumisen puitteissa (esim. nauttiminen sisäisesti). On eläimiä, jotka ovat immuuneja kobran tai kyyn myrkylle. Toisaalta ahtauden tai tappavuuden efekti säilyy olipa henkilö kotoisin mistä kielestä ja kulttuurista tahansa. Vasta kehon muuttaminen tai uudelleen varustaminen muuttaisi näitä efektejä. Kehoa voidaan tällä hetkellä vain rajallisesti muuttaa, mutta geeniteknologian kehitys voi piankin mahdollistaa rajujakin kehon muunnoksia. Se, että kaikilla meillä ihmisillä on geneettisesti samankaltainen keho kykyineen, tuottaa ainakin suurin piirtein samankaltaista suhteissaoloa muun olevaisen kanssa ja siis samankaltaiset fyysiset objektiviteetit. Tämä luo perustaa sille, että ihmisten on ylipäänsä mahdollista ymmärtää toisiaan ja että kieliä on mahdollista kääntää likiarvoisesti toisikseen. Entä koneruumiissa elävä tekoäly? Onko se suhteissa muun olevaisen kanssa eri pohjalta kuin ihminen ja jolloin sen todellisuus on toinen? Sosiaalinen todellisuus On olemassa erityinen todellisuuden taso, joka toteutuu symboleja käyttävän ihmisymmärryksen mahdollistamana: tätä voidaan nimittää sosiaaliseksi todellisuudeksi. Symbolit ovat sellaista olevaista, joka toteuttaa vaikutuksensa nimenomaan "symbolisiin eläimiin", ihmisiin. Se, miten ihmisten keskuudessa ajatellaan asioista voi puolestaan aiheuttaa globaalin mittakaavan fyysisiäkin seuraamuksia. Jos perinteisen realismin määritelmän yksikkö "ihmismielestä riippumatta" kirjoitettaisiin monikkoon (ihmismielistä riippumatta), ilmenisi määritelmän kestämättömyys. Esimerkiksi sellaiset seikat kuin raha tai liikenne ovat ihmismielistä riippuvia asioita: ilman ihmismieliä niitä ei olisi maailmassa. Itse asiassa valtaosa kohtaamastamme todellisuudesta on ihmismielistä tai ihmisymmärryksistä riippuvaa. Sosiaaliseen todellisuuteen pätee symbolisen interaktionismin näkemys: Jos ihmiset pitävät jotakin todellisena, on se myös todellista seuraamuksissaan. Näin uskottavuuden semioottinen tai retorinen tuotanto on hyvin tärkeä operaatio sosiaalisen todellisuuden piirissä. Tieteellisestä tiedosta tulee sosiaalista todellisuutta vasta kun ainakin jotkin piirit alkavat ottaa sen totena ja toimivat sen mukaisesti. Tiedolla ei ole juurikaan todellisuusefektiä, jos piilotan sen pöytälaatikkooni tai jos kaikki pitävät sitä vain hullun houreena. Samoin on asianlaita, jos kukaan ei voi ymmärtää ja tulkita niitä "kärpäsenjalkoja", joita olen jonkin asian tiimoilta raapustanut. On olemassa joitakin assyyrialaisia kirjoituksia, jotka ovat toistaiseksi pysyneet meille pelkkinä materiaalisten erojen sarjoina. Merkkejä, symboleita tai viestejä menneisyydestä näistä tulee vasta sitten kun selviää miten nuo materiaaliset erot viittaavat itsensä ulkopuolisiin olevaisiin tai olevaisen piirteisiin. Olemassaolon ja ymmärryksen ajallisuus Heideggerin (1987) samoin kuin yleensäkin hermeneutiikan, fenomenologian, eksistentiaalisen fenomenologian ja kognitivisminkin perustuksiin kuuluu inhimillisen ymmärryksen ja olemisen käsittäminen ajallisena (esim. Karvonen 1992a). Tiivistetysti ilmaisten kysymys on siitä, että ihmisten maailman kanssa suhteissa olo tai maailman kohtaaminen muuttuu subjektiivisiksi rakenteiksi. Toiminta, tapahtuminen, prosessit kiteytyvät rakenteelliseen muotoon subjektissa ja mahdollistavat subjektin vastaisen subjektiviteetin, toimintakykyisyyden. Subjekti on siis kohtaamishistoriansa eli menneisyyden suhteissaolojen tuotetta. Subjektia voidaan ajatella tällaisena "sedimentoituneena historiana" (Husserl) niin laji- kuin yksilöhistoriankin mielessä ja yhtä hyvin kehollisuuden kuin tietoisuudenkin suhteen. Kohtaamishistoria kiteytyy subjektissa yleistyneessä muodossaan: ts. se mikä on ollut tyypillistä ja vallitsevaa, saa rakenteellisesti olevan muodon. Subjekti tai Dasein on luonteeltaan eräänlainen "odotuksen struktuuri" tai muisti, joka odottaa tulevaisuuden suhteissaolojen toteutuvan yleispiirteissään samanlaisina kuin ne toteutuivat menneisyydessä. Subjekti on tähänastisten kohtaamisten tuottama yleistynyt struktuuri, joka projisoi tuleviin kohtaamisiin tätä mennyttä kohtaamistaan eli subjekti on jatkuvasti myös "tulevaisesti". Jokainen nykyinen kohtaaminen toteutuu tietynlaisen yleispiirteisen odotuksen horisontissa. Esimerkiksi keho "odottaa" vastakin saavansa ilmaa hengitettäväkseen. Tai kognitiivisesti odotan, että tuo tuoli johon olen tuhat kertaa istunut, tulee myös tällä kertaa toimimaan samalla tapaa kuin aiemminkin. Luotan myös siihen, että kun annan bussinkuljettajalle rahaa, hän sallii minun matkustaa kotiani. Eräässä mielessä koko subjektiviteetti ennakoiva, ennustava "teoreettinen" rakenne tai uskomus. Tämän odotusrakenteen, uskomuksen tai teorian toimivuus testataan jokaisena ajanhetkenä käytännön elämässä. Pääsääntöisesti kohtaamiset sujuvat odotusten mukaisesti, mutta joskus odotukset eivät toteudu: keuhkoni imaisevatkin vettä ilman sijaan, tuoli särkyy allani, bussikuski nauraa rahoilleni. Sikäli kun vielä jatkan olemistani, tulevat tällaiset yllättävät kohtaamiset tulla tallennetuksi uusina mahdollisuuksina odotuksen struktuureihini. (Odotuksen struktuureista ks. Karvonen 1992a ja b). Hautamäki (1988, 159) toteaa, että kognitiiviset rakenteet edustavat tietämystä (knowledge, know-how) maailmasta joissakin suhteissa. Voidaan puhua myös osaamisesta. Eksistentiaalisemmin voidaan myös keholliset rakenteet käsittää tietämykseksi maailmasta: myös keho "ymmärtää" adekvaatisti maailmaa (ks. esim. Rauhala 1974, 1989). Esimerkiksi immuunipuolustusjärjestelmämme pystyy tunnistamaan viruksen ja elimoimaan sen. Geneettisesti edustamme liki miljardin vuoden "tietämystä" maailmassa olemisesta. Rakenteiden avulla "osataan" olla maailmassa. Myös inhimillinen kieli ja kulttuuri voidaan käsittää tietämykseksi ja muistiksi, jonka miljoonat ihmiset ovat kehittäneet satojentuhansien vuosien aikana. Subjektin rakenne muodostuu hyvin monenlaisten suhteutumisten potentiaalista:
subjekti ottaa hyvin monipuolisesti huomioon monenlaisia mahdollisia kohtaamisia.
Subjekti ei kuitenkaan koskaan odota aivan mitä tahansa mahdollista,
vaan kulloisestakin tilanteesta saatavat vihjeet sulkevat pois suuren
määrän suhteutumismahdollisuuksia pois ja vallitsevana
on jokin oletusarvoinen odotus kohtaamisen suhteen. Retoriikan subjektiviteettia
tuottava vaikutus perustuu juuri siihen, että kielen sanoilla pystytään
aktualisoimaan tietynlainen tajunnallinen suhteutuminen asiaan. Kielen
sanat ovat abstrakteja, niissä on ikäänkuin vedetty irti
jokin olevaisen puoli tai suhde. Näin viestijän sanavalinta
pyrkii tuottamaan vastaanottajan subjektiviteettia jossakin suhteessa.
Laajemmin tämä on sovellettavissa diskursseihin, joissa siis
laajemmat "puhumot" panevat näkemään maailman
jossakin suhteessa. Kognitiivisesti puhuen maailman ymmärtäminen voidaan käsittää
prosessiksi, jossa maailmasta päin aistinelimistön kautta tuleva
data löytää paikkansa mielessä ennestään
olemassaolevista kognitiivisista rakenteista. Tuo data herättää
tai aktualisoi tietyn ymmärtämisrakenteen, jonka avulla kohde
sitten ymmärretään joksikin. Tämä liike puolestaan
on subjektista maailmaan päin suuntautuva ja siinä kohde konstituoidaan
tai konstruoidaan joksikin. Kohde tulee ladatuksi kaikella siihen liittyvällä
tietämyksellä. Näin kohteen suhteen myös "ennustetaan"
monia asioita, joita se ei aktuaalisesti juuri nyt ilmennä. Voidaan
myös sanoa, että skemaattiset rakenteet ovat hypoteeseja tai
epämuodollisia teorioita kohteesta. (Rumelhart 1980, 34-40; Karvonen
1992b, 82-) Tämä keskustelu osoittaa, että "uskomus" (doxa) ei sittenkään ole turha käsite tiedon yhteydessä. Esimerkiksi Husserl puhuu fenomenologiassaan "doxasta" ja "urdoxasta" David Humen "belief" -termin mukaisella tavalla. (Husserl 1973, 114; Karvonen 1992a, 23-28). Tietämys on uskomusta, joka perustuu tähänastiseen maailman kohtaamishistoriaan tai kokemukseen maailmasta: nykyisyys ja tulevaisuus käsitetään eräänlaisen sedimentoituneen menneisyyden avulla. Mennyt maailma projisoidaan odotuksena myös tulevaan maailman kohtaamiseen. Ei ole silti sanottua, että se mikä on pätenyt tähän asti, pätee myös tulevaisuudessa, sillä maailma voi muuttua. Näin uskomukset voivat myös osoittautua vääriksi. 5. Tiedon määritelmän avaaminen keskustelullePalattakoon nyt käsittelemään tiedon määritelmää, joka siis realistisessa muodossaan kuuluu: Tieto on väitelauseiden sisältämää semanttista
informaatiota, joka täyttää perusteluehdon (i) ja totuusehdon
(ii). Väitelauseen kuvauskyky ja yllätysarvo Väitelauseiden sisältämässä semanttisessa informaatiossa on kyse siitä, miten useita vaihtoehtoisia, kielessä erotettavia asiantiloja lause sulkee pois. Lauseen informaatiosisältö on sitä parempi, mitä tyhjentävämmän ja yksilöivemmän kuvauksen lause antaa maailmasta käytetyn kielen L puitteissa. (Niiniluoto 1989, 37). Seuraavassa esimerkissä lause 2 on informaatiosisällöltään parempi kuin lause 1, koska se sulkee tehokkaammin pois aikamääriin ja sotilasosastojen vahvuuksiin liittyviä vaihtoehtoja, hälventää tehokkaammin epävarmuutta: 1. Vihollinen hyökkäsi aamulla Voidaan heti panna merkille, että informaatiosisällöltään yksilöivempi lause tarjoaa suurempia käytännöllisiä etuja kuin ylimalkaisempi lause nimenomaan jos kysymys on ennakkotiedosta. Esimerkiksi jos puolustajat saavat tietää täsmällisen ajan ja vahvuuden, niin puolustus voidaan järjestää paljon tehokkaammin kuin vähemmän yksilöivän esityksen pohjalta. Tietysti jo informaatio siitä, että vihollinen hyökkää aamulla on käytännöllisesti arvokas verrattuna siihen, että vihollisen aikeista ei tiedetä mitään. Erilaisissa käytännöllisissä tilanteissa tarvitaan eri asteisesti yksilöivää informaatiota. Joskus riittää hyvinkin yleispiirteinen tieto ja yksityiskohtien läpikäyminen olisi pelkästään rasittavaa. Hypertekstimuotoisessa esityksessä informaatio voitaisiin järjestää hierarkkisesti eri yksilöivyystason mukaisesti. Yleisimmältä tasolta päästäisiin yksilöivemmälle tasolle. Näin kukin voisi valita tarpeidensa mukaista informaatiota. Näkemys informaatiosisällöstä epävarmuuden poistajana tai vaihtoehtojen poissulkijana voidaan sovittaa aiemmin käsiteltyyn näkemykseen "doxasta" jonakin tulevaa kohtaamista ennustavana uskomuksena tai hypoteesina. Informaation käytännöllinen arvo perustuu nimenomaan siihen, että se sulkee ennakoivasti pois toimintavaihtoehtoja. Mitä enemmän vaihtoehtoja on suljettu pois, sitä paremmin toimija pystyy keskittämään voimavaransa ja suunnittelemaan tarkoituksenmukaista toimintaa. Ilman tietämystä olisi kulutettava tavattomasti voimavaroja ja aikaa eri mahdollisuuksien selvittämiseen. Jos minä tiedän kassakaapin oikean numeroyhdistelmän, tämä sulkee pois miljoonia mahdollisuuksia ja säästää kenties satoja miestyövuosia. Koska tietämys näin suoranaisesti liittyy resursseihin, ei ole ihmekään jos tietämys itsessäänkin on rahallisesti arvokas resurssi. Tätä tapahtumaa ei tule siis määritellä vain negatiivisesti horisonttien poissulkemisena, vaan samalla myös määrätyn horisontin avaamisena maailmaan, ts. maailma avataan määrättyinä mahdollisuuksina. Kysymys kuvauskielen yksilöivyydestä johtaa ajattelemaan erilaisia kuvauskieliä tai sanokaamme diskursseja, jotka jäsentävät kohdettaan eri puolelta ja niiden yleistyksen tasot, erottelujen hienojakoisuus, arvotukset voivat poiketa suuresti toisistaan. Minkä diskurssin puitteissa tuotettua esitystä pidetään siis parhaana tai tyhjentävimpänä? Tai totena? Millä perusteella? Nähdäkseni tällaisesta päättäminen edellyttää yhteiskunnallista ja tieteellistä keskusteluprosessia. Ja sitäpaitsi erilaiset käytännölliset suhteutumiset ja tarpeet edellyttävät erilaisten diskurssien käyttämistä. Niiniluodon mukaan Carnap ja Bar-Hillel ehdottavat myös mittaa semanttisen informaation määrälle. Tämä määrä arvioi lausetta todennäköinen vs. epätodennäköinen akselilla. Näin tässä on kyse lauseen yllätysarvosta tai odottamattomuudesta. On todennäköistä väittää, että tuleen heitetty paperi syttyy palamaan. Sen sijaan väite "paperi ei syty tulessa" on epätodennäköisempi ja väite "paperi muuttuu tulessa vaaleanpunaiseksi elefantiksi" on vielä tätäkin epätodennäköisempi eli sen informaation määrä on suurempi. (Niiniluoto 1989, 38-40). Semanttisen informaation mittaaminen epätodennäköisyytenä, odottamattomuutena ja yllätysarvona edellyttää nähdäkseni suhdetta siihen mikä on todennäköistä, odotettua ja yllätyksetöntä. Yllätysarvo on hyödyllisinä käsittää suhteessa subjektien kulloiseenkin tietämyksen tai oletusarvoisen uskomuksen (doxa) tilaan. Jonkin tietämyksen pohjalta odotetaan oletusarvoisesti jotakin ja tätä vasten sitten jokin on odottamatonta tai odotuksen mukaista. Näin informatiivisuus olisi vallitsevaan subjektiiviseen odotushorisonttiin nähden relatiivinen asia. Jollekin viesti on yllättävä uutinen, kun taas jonkin toisen tietämykseen se ei enää lisää mitään ja on siis epäinformatiivinen. Kulloisenakin ajanhetkenä yhteiskunnassa oletetaan yleisesti tiedetyksi (common sense) joukko asioita maailmasta ja tähän vallitsevaan tietämykseen nähden poikkeavat viestit ovat informatiivisia. Informatiivisuutta voitaisiin siis ajatella vallitsevan doxan ja viestin esittämän käsityksen välisenä erotuksena. Esimerkiksi journalismin voidaan ajatella myyvän päivitystä ihmisten keskuudessa vallitsevaan tietämykseen. Uutisarvoisuutta punnitsevien journalistien työn lähtökohtana on oletus siitä mitä yleisö jo tietää ja uskoo todeksi. Viestintä suunnataan oletetulle "implisiittiselle" lukijalle. Tällaiset yleisöä koskevat oletusarvot ovat muuttuvia ja ne voivat vaihdella esim. lehtien ja juttujen lajityyppien mukaan. Tieteellinen viestintä voi olla suunnattu asioista mahdollisimman hyvin perillä oleville asiantuntijoille. Tällainen viestintä olettaa tiedetyksi niin paljon asioita, että maallikolla ei ole juuri ymmärtämisen mahdollisuutta. Tieteestä laajemmin yhteiskuntaan tiedotettaessa käsitystä oletuslukijasta tulisikin muuttaa. Tiedon perusteltavuusehto Niiniluoto (1989, 60) toteaa, että viime vuosina on kiistelty siitä miten "hyvät perusteet" tiedon määrittelyssä tulisi ymmärtää. Niiniluodon mielestä täsmennysyritykset johtavat helposti epätoivottaviin ja paradoksaalisiin seuraamuksiin. Niiniluodon (mt. 61) mukaan tiedon perusteltavuus on kykyä esittää julkisesti todisteita, jotka tukevat väittämää. Ideaalitapauksessa kuka tahansa voi perehtyä todisteisiin ja uusia saman kokeen. Matemaattisen tai teoreettisen todistuksen premissit tutkitaan ja katsotaan on johtaminen suoritettu oikein. Itse tulkitsen tässä perusteltavuuden tai selityksen (logos) ehtoa ajallisuuden horisontissa eli katson sen viittaavan aikaisempiin suhteissaoloihin, kohtaamisiin, kokemuksiin. Jokainen väite on ensinnäkin syytä varustaa modaalisella lisäyksellä "uskon", jotta väitteen asema doxana selkenisi. Väite "sudet ovat lampaille vaarallisia", voidaan kirjoittaa: "Uskon, että sudet ovat lampaille vaarallisia". Mutta toinen henkilöpä vain kieltäytyy uskomasta, väittäen että sudet eivät karjaan kajoa. Tällöin ensinmainitulta viestijältä edellytetään perusteluja, joiden nojalla väittämän uskottavuutta pyritään lisäämään. Tyypillisesti perustelu viittaa ajallisesti edeltäviin kokemuksiin, esimerkiksi: "Minulla on 50 vuoden ajalta kokemusta lampaanhoidosta ja oman silmin olen todennut 38 tapausta, joissa sudet ovat repineet lampaita". Lisäksi uskottavuuden vahvistamiseksi voidaan marssittaa esiin muita silminnäkijöitä, tervejärkisiä kansalaisia, herastuomareita ja nimismieskin. Voidaan vedota tutkijoiden tutkimuksiin ja kansainväliseen kirjallisuuteen. Näin henkilö ei esitä vain uskomusta (doxa), vaan myös perustelut (meta logu) uskomukselle. Ja lopuksi voidaan kysyä vastaväittäjältä: Mitä sinulla vuorostasi on esittää oman uskomuksesi uskottavuuden tueksi? Jos vastaaja nyt sanoo vain valokuvista nähneensä, että sudet ovat kiltin oloisia eläimiä, lienee helppo kallistua vaarallisuus -uskomuksen kannalle. Edellä on tullut esille, että uskomuksen uskottavuutta kuulijakunnan
piirissä lisätään esittämällä perusteluja.
Sellainen väittämä, joka ei juurikaan eroa vallitsevasta
uskomusjärjestelmästä, tulee luultavasti helposti uskotuksi.
Nykyään ei esimerkiksi tarvitse kovin pitkään perustella
sitä, että maa on suunnilleen pallon muotoinen. Varhaiskeskiajalla
tällainen väittämä saattoi eurooppalaisten keskuudessa
olla niin radikaalisti uskomusjärjestelmästä poikkeava
eli siis informatiivinen, että sitä ei alkuunkaan uskottu. Vastakysymys
saattoi olla: miten selität, ettei kaikki vesi valu sinne pallon
alapuolelle? Jos henkilöllä ei ollut käytettävissään
gravitaatioteoriaa, saattoi vastaaminen olla hiukan hankalaa. Retoriikan asetelmassa joku uskoo, että P ja yrittää saada
muut uskomaan saman. Kuulijat yritetään siis saada vakuutettua
jostakin asiasta. Kun tohtori Semmelweis yritti saada ruumiinavauksista
suoraan synnytyksiin tulevat virkaveljensä uskomaan, että he
kuljettavat pesemättömissä käsissään kuoleman
naisille, hänelle naurettiin. Lääkäreillä ei
ollut perusteita uskoa Semmelweisia. Retoriikka on vetoamista logokseen, perusteisiin; rakentamista sen pohjalta minkä kohdeyleisö jo uskoo todeksi. Retoriikan taidon mahdollisuus avautuu siitä, että ihmiset ovat hyvin monissa eri suhteissa erilaisiin olevaisiin ja tällöin perustelijalla on valittavissa monenlaisia perustoja tai premissejä, joista käsin väittämän uskottavuutta voidaan lisätä. Taitava reettori valitsee ne perusteet, jotka parhaiten tukevat hänen väittämäänsä. Retorisessa vakuuttamisessa on vain harvoin kyse suoranaisesta valehtelemisesta, vaan pikemminkin kyse on ihmisten tuottamisesta jossakin suhteessa asioita näkevinä. Tällaista esitystä voi tietysti sanoa yksipuoliseksi. Toisaalta kaikissa suhteissa ja kaikinpuolisesti esittäminen on teoreettinen ihanne, jota ei koskaan voida lopullisesti saavuttaa. Yhteiskunnallisen ja tieteellisen keskustelun julkinen prosessi tarjoaa kuitenkin edellytykset eri tavoin asemoituneiden ihmisten näkökulmien ja kritiikin esiin tulemiselle. Näin luodaan edellytykset asioiden valottamiselle monilta puoliltaan. Tiedon totuusehto Niiniluoto (1989, 25) toteaa, että sanojen avulla muodostetaan väitelauseita, jotka ilmaisevat maailmassa mahdollisia asiantiloja (esim. että Helsingissä sataa vettä 1.11.1987). Maailmaa koskeva väitelause on tosi, jos se ilmaisee tosiasian eli todella vallitsevan asiantilan. Jos väitelause ei "vastaa" todellisuuden asiantilaa, se on on epätosi. Niiniluoto siis kannattaa totuuden korrespondenssiteoriaa, jonka lähtökohtana on se, että jotakin kuvausta (jäljennöstä) ja todellisuutta (alkuperäistä) voidaan verrata toisiinsa. Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy vertailijalla olla suora pääsy näkemään todellisuus sellaisena kuin se on tai ainakin täytyy olla jokin representaatio, joka otetaan todellisuutta mahdollisimman hyvin kuvaavana. Ymmärrysten vertaaminen on mitä tärkeintä ja kriittisen tieteen perusta. Mutta nähdäkseni on aina pidettävä mielessä kaikkien ymmärrysten ja esitysten uskomuksen ja konstruktion luonne. Ollaan äkkiä metafyysisessä asetelmassa jos jotakin esitystä aletaan pitää itse todellisuutena, kun taas toista ymmärrystä pidetään vain uskomuksena. Relationaalisesti ajatellen tieto on peräisin tietynlaisesta suhteutumisesta:
tietynlaiseen "kysymykseen" saadaan tietynlainen "vastaus".
Korrespondenssin sijaan onkin perusteltavissa myös totuuden "responssiteoria".
Tässä totuutta kysytään käytännöllisesti
todellisuudelta itseltään, eikä verrata alkuperäistä
ja sen jäljennöstä. Totuudellisuus on voimassa tietyn suhteutumisen
sisällä, ei universaalisti. Totuus olisi näin relationaalinen,
sekä subjektista että objektista ja näiden suhteutumisen
tavasta riippuva asia. 6. Uusi tulkinta tiedon määritelmästäKlassinen tiedon määritelmä kuului: tieto on hyvinperusteltu, tosi uskomus (alethes doxa meta logu). Tämän realistisesti muotoiltu versio puolestaan oli ilmaistavissa: tieto on väitelauseiden semanttista informaatiota eli kuvausta maailmasta, joka on sekä hyvin perusteltavissa ja että totta. Edellä käydyn keskustelun pohjalta kreikankielisille termeille voidaan antaa Heideggerin (1987) inspiroimana hieman toisenlainen tulkinta. "Doxa" voidaan käsittää luuloksi tai uskomukseksi tai eräänlaiseksi hypoteesiksi siitä miten asiat ovat tulevissa kohtaamisissa. Doxan aikaluokka on futuuri. Koko inhimillinen subjekti on eräänlainen odotuksen stuktuuri tai projektio, joka kohtaa muuta olevaista tässä odotushorisontissaan. Kohtaamiset ennakoidaan yleispiirteissään ja oletusarvoisesti ja useimmiten kohtaamisessa todella muodostuva objektiviteetti sopii hyvin voimassa olleisiin hypoteettisiin rakenteisiin. Vain harvoin maailman suhteen jotakin olettavat "teoriamme" ovat täysin hakoteillä. Doxa ennakoi tulevaa kohtaamista, se on luonteeltaan "tulevaisesti". Doxalla on valtava käytännöllinen merkitys koska siinä "tiedetään ennalta" miten jokin tulee ilmenemään. Tämän ennakkotieto tarjoaa strategisen ja taktisen edun toiminnalle ja säästää resursseja. Jos jostakin ei olisi hyvää arvausta, niin silloin periaatteessa olisi kokeiltava kaikki mahdolliset menettelytavat kuten unohdetun kassakaapin numeroyhdistelmän tapauksessa. Doxalla on informaatiosisältö: sillä on kyky sulkea pois vaihtoehtoja, kyky vähentää epävarmuutta eli kääntäen kyky lisätä varmuutta maailmassa toimimisen suhteen. Doxaa tulee ajatella kuitenkin myös positiivisesti, määrättynä mahdollisuuksien ja näköalojen horisonttina, jonka se avaa maailmaan. Doxassa ei ole niinkään kyse "odottamisesta" tavanomaisessa mielessään, vaan siitä, että kohteet kohdataan ja ajatellaankin aina tietynlaisten hypoteettisten oletusten ympäröiminä. Kun kohtaan jotain jonka tunnistan "koiraksi" astuu tämän olion suhteen runsaasti oletuksia sille mahdollisista ominaisuuksista. Kun tunnistan jonkun "naiseksi" niin silloin astuu voimaan koko joukko "teoreettisia" oletuksia, jotka ovat erilaisia kuin "mieheksi" tunnistetulla kohteella. Tämä doxa on kulttuurista ja se on tulkinnan pohjana tuollekin yksilölle jota en lainkaan ennestään tunne. Doxalla on myös normatiivinen ja tuottava puolensa. Kun kaikki odottavat, että joku käyttäytyy kuin "mies", niin normatiivinen paine suosii itsensä muotoilemista odotusten mukaiseksi. Doxa kiertää sosiaalisesti kielen ja muiden merkkijärjestelmien kantamana. Kukin yksilö on hyvin pitkälle sosiaalisen doxan tuottama tai ohjelmoima. "Logos" on sanaa, selitystä, järkeä, jolla doxan ilmaisema uskomus perustellaan. Logoksessa siis ilmaistaan yleisölle se, minkä nojalla väittäjä uskoo asioiden laidan oleva tämä. Logos on vastausta epäuskoiseen kysymykseen: miksi uskot noin? Mihin perustat uskosi? Läheskään aina ei tätä miksi-kysymystä ja perusteiden ilmaisemispyyntöä tehdä, vaan uskomukset saavat olla voimassa ja sosiaalista todellisuutta tuottavina ilman perusteluja. Perustelukin voi sitten viitata auktoriteettiin ja tai Pyhän Kirjan sanaan. Sosiaalinen voi perustua konventioon, jolloin sille ei ole muuta perustelua kuin tapa ja usko. Joka tapauksessa menestyksekkään perustelun täytyy ilmeisestikin lähteä niistä asioista, jotka kuulijakunta jo ennestään uskoo ja joista se on vakuuttunut, sillä toisella epäuskottavalla näkemyksellä ei voi lisätä oman väitteen uskottavuutta. Retorisen taitavuuden mahdollisuus avautuu siitä, että ihmiset ovat hyvin monissa eri suhteissa erilaisiin olevaisiin ja tällöin perustelijalla on valittavissaan monenlaisia perustoja tai premissejä, joihin hän voi vedota. Taitava reettori keksii luovasti vedota niihin perusteisiin, jotka parhaiten tukevat hänen väittämäänsä. Tällöin subjektiviteetti tulee kielen avulla aktualisoiduksi jossakin suhteessa ja henkilö tulkitsee maailmaa reettorin haluamasta näkökulmasta. Voidaan ajatella, että logos on oikeastaan doxa tarkasteltuna syntynsä ja rakenteellisten perustustensa puolelta. Logoksen aikaluokka olisi näin imperfekti tai paremminkin perfekti. Logos viittaisi tietynlaisen subjektin tähänastisten kohtaamisten tulkintaan ja siihen, että subjekti voi rakenteessaan muistaa miten nämä menneet kohtaamiset tulivat ymmärretyiksi. Subjektin rakenteeseen ei tallennu se, millaisia muut olevaiset absoluuttisesti ovat, vaan se miten tietyllä tapaa kehollisesti ja kulttuurisesti varustettu subjekti tuli tulkinneeksi ne. Tulkinta riippuu kaikista aikaisemmista suhteissaoloista ja tulkinnoista, joista subjekti ymmärtämisen rakenteena muodostuu. Jokaisessa tulkinnan tuotoksessa on mukana ne teoriat (doxa) jotka kohtaamisen tapahtuessa ovat subjektissa olemassa ja voimassa. Jokainen kohtaamisessa syntyvä tulkinta tai ymmärrys voi tulla liitetyksi muistavan subjektin rakenteeseen ja tulee nyt doxana ennakoimaan vastaista kohtaamista. Jokainen doksa ja tulkinta on luonteeltaan myös kulttuurinen. Jos esimerkiksi jossakin kohtaamisessa tulen tulkinneeksi (kulttuurisilla) ymmärtämisen kategorioillani: "Punkkari haistelee kukan tuoksua", niin vastaisuudessa "punkkaria" kohdattaessa meillä on sitten käytössämme teoria tai doxa, joka ennustaa "kukkien haistelemisen" mahdollisuutta ainakin tälle erityiselle olennolle. Kun saamme riittävästi kokoon näin tulkittavia tapauksia eri punkkareiden kohdalta, alkaa mainittu piirre saada yhä olennaisemman osan punkkareita koskevassa teoriassamme. Jos teoriamme leviää ja se uskotaan laajasti, niin siitä on tullut osa sosiaalista todellisuuttamme ja punkkareiden relationaalinen todellisuus muuttuu näiltä osin. Sikäli kun subjekti tai objekti eivät radikaalisti muutu ja kun suhteutumiset pysyvät samankaltaisina, ennustaa aikaisemmissa kohtaamisissa syntynyt doxa yleensä riittävän hyvin tulevia kohtaamisia. "Aletheia", joka on perinteisesti käännetty "totuudeksi", on Heideggerin (1987, 56, 264-266) etymologisen tulkinnan mukaan "kätkeytyneisyyden" tai "peitettyyden" (lanthanein) lopettamista (-a); siis esiintuomista, paljastamista. Heideggerin pohjalta voidaan ajatella, että "aletheia" ei viittaa menneisyyden kohtaamisiin eikä tulevien kohtaamisten ennakointiin niiden pohjalta, vaan nykyhetkellä todentuvaan reaaliseen kohtaamiseen, jossa paljastuu pitikö oletus paikkansa. Aletheian aikamuoto olisi siten preesens, tässä ja nyt, mikä on myös kehollisen olemisemme määre. Aletheia tarkoittaisi oletuksen paljastumista todeksi tai epätodeksi elävässä elämässä, käytännössä tai kokeessa. On asioita, jotka eivät koskaan paljastu kummaksikaan. Tällainen doxa on esimerkiksi usko kuolemanjälkeiseen elämään, josta uskonnot saavat voimansa. Tavallaan joka hetki doxamme on käytännöllisessä testissä. Sellainen doxa, joka tietynlaisessa suhteutumisessa toistuvasti osoittautuu päteväksi ja oikein ennustavaksi, saa yhä vahvemman aseman ymmärryksessämme. Tällainen vakiintuva ymmärrys ei kuitenkaan välttämättä kerro miten luonto tai Jumala ovat maailman alkuperäisesti asettaneet, vaan se ilmentää paljolti yhteiskunnallisesti tuotettua sosiaalista todellisuutta. Jos yhteiskunnallisesti tuotetaan naiset toisarvoisina olentoina (ontologia) mm. sosiaalista doxaa vakiinnuttamalla ja levittämällä, niin todennäköisesti ihmisten kokemus (epistemologia) tulee karttumaan nimenomaan tämänkaltaisesti käyttäytyvistä ja sellaisiksi tulkitsemistamme naisista. Ja tämä kokemus taas jälleen uusintaa vallitsevaa sosiaalista todellisuutta tai yhteiskunnallista järjestystä. On myös muistettava, että doxa perustuu aikaisempaan kohtaamiseen
ja siis menneeseen maailmaan, joka oli joissakin suhteissa erilainen kuin
nykymaailman suhdekokonaisuus. Mahdollisesti suhteutumisemme myös
oli erilaista kuin se mikä nyt on toteutumassa. Näin vanha tietämyksemme
ei välttämättä ennusta oikein muuttuneissa olosuhteissa.
Tietotekniikan voimakas läsnäolo yhteiskunnassa on voinut tuottaa
sellaisen systeemikokonaisuuden, jossa menneisyyden ajattelutavat eivät
sellaisinaan päde. Jos hyväksytään ja suositaan vain sellaista doxaa, joka on perusteltavissa tähänastisista suhteissaoloista, voi käydä niin että olojen radikaalisti muuttuessa ei käytettävissä ole vaihtoehtoista doxaa, jonka piiristä saattaisi löytyä hyviä teorioita. Näin siis biologisen monimuotoisuuden, diversiteetin ajatus voisi olla sovellettavissa myös tiedon tuotantoon. Riittävän monimuotoinen tietotuotanto takaa vaihtoehtojen olemassaolon odottamattomien mullistusten sattuessa. Jos luonto ei kovin rajusti muuttuisikaan, niin yhteiskunnallinen todellisuus kyllä saattaa kokea suuria muutoksia. Erilainen teorianmuodostus auttaa avaamaan maailman uudella tapaa toiminnan mahdollisuuksina ja se auttaa pääsemään hetkeksi irti vallitsevan sosiaalisen doxan ja sosiaalisen todellisuuden tuotannon kehästä. Tällainen tieto voisi olla frankfurtin koulukunnan mielessä "kriittistä" (ks. Aittola ja Pirttilä 1989, 19-22, 45-46). "Alethes doxa meta logu" voidaan määritellä teoriaksi siitä mitä meille tulee olemaan ja joka teoria perustuu pääsääntöisesti siihen rakenteelliseksi subjektiviteetiksi muuttuneeseen mitä meillä on ollut, ja jonka paljastuminen todeksi tai epätodeksi, hyväksi tai pahaksi toteutuu joka hetki meidän olemisessamme. Realistinen tietokäsitys uusintaa helposti vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, sen sijaan kriittinen tietokäsitys voisi avata näkymiä siihen mitä meillä voisi olla. Tässä esitetty määritelmä tiedosta ei varmasti ole ongelmaton; mutta toivottavasti se on "ongelmallinen" siinä mielessä, että se avaa hedelmällisiä kysymyksiä kysyttäväksi tiedon ja tietoyhteiskunnan tiimoilta. 7. Teesejä tiedosta relationaaliselta pohjaltaEnsinnäkin: Tieto on siis doxaa, uskomusta, odotusta, oletusta, teoriaa maailman olioiden suhteen. Useimmiten doxa perustuu ja perustellaan sillä miten asiat ovat tähän asti olleet. Doxan totuus ja epätotuus selviää kulloisenkin nykyisyyden käytännöllisessä olemisessamme. Toiseksi: Tieto ei ole vain tietoteorian asia, vaan myös ontologinen asia monessakin mielessä. Doxa nousee maailmassa olemisestamme ja se uusintuu olemisessamme. Kuitenkin doxa itsessäänkin on sosiaalista olevaista ja todellisuutta, joka ratkaisevasti vaikuttaa siihen mitä maailma on. Koska doxan olemus on uskomisessa ja nimenomaan todeksi uskomisessa, on uskottavuuden retorinen tuotanto hyvin keskeinen osa sosiaalisen todellisuuden tuotantoa. Kolmanneksi: Tieto ei kuvaa ulkoista todellisuutta, jota me ulkopuolisina tarkkailemme, vaan se tyypillisesti kuvaa sitä relationaalista todellisuutta, jonka osia me itsekin olemme ja olemisellamme me konstituoimme tietynlaisena näyttäytyvää todellisuutta. Doxa perustuu siihen miten kohtaaminen tuli tulkituksi, ymmärretyksi ja sikäli siihen osallistuu aina kieli ja kulttuuri, mutta myös keholliset rakenteet ovat keskeisesti mukana koetun maailman konstituutiossa. Tieto on suhteellista, aspektista. Jollekin suhteutumiselle adekvaatti tietämys ei välttämättä olekaan olekaan adekvaattia ymmärrystä toisella tapaa todellisuuteen suhteuduttaessa. Neljänneksi: Sen sijaan että puhuttaisiin esineellistävästi "tiedosta" olisi hyödyllistä käyttää teonsanaa "tietää". Tietäminen edellyttää subjektin, tietäjän. Ei voida luontevasti ajatella, että kielellinen lause tai kokonainen kirjakaan tietäisi jotakin. Pikemminkin siinä on kyse materiaalisten erojen sarjoista, jotka ilman yhtään ymmärtävää subjektia viittaavat vain itseensä. Sen sijaan ymmärtävän sosiaalisen ja kielellisen subjektin käsissä tämä materia "herää henkiin" symbolina tai merkkeinä, jotka viittaavat itsensä ulkopuolelle. Tulkittuna teksti muuttuu vaihtelevin tavoin subjektin doxaksi ja tietämiseksi. On vaikea ajatella, että ilman yhtään tietäjää olisi olemassa tietämistä. On kuitenkin muunkinlaisia subjekteja kuin inhimillisiä. Esimerkiksi tietokone voidaan käsittää vaikkapa jonkin eläimen tasoiseksi subjektiksi, joka tulkitsee maailmaa, muistaa tulkintansa sekä ohjaa käytöstään doxan sekä saatavan syötteen perusteella. Tietokone voitaisiin ohjelmoida korjaamaan omaa doxaansa saamiensa "kokemusten" perusteella. Ihmisen kyky hankkia, esittää, varastoida, jakaa, soveltaa tietoa on kuitenkin aivan omalla tasollaan muihin olevaisiin nähden. Eräs merkittävin ero kehittyneimpiinkin eläimiin nähden on kyky käyttää kieltä tai symboleita, eikä ainoastaan signaaleita. Kieli mahdollistaa tietämyksen leviämisen, säilyttämisen, jakamisen, sosiaalisen kanssakäymisen, abstraktin ajattelun ja jopa omien tietoisuutta tuottavien ohjelmien tutkimisen. Viidenneksi: Tietäminen tai osaaminen ei ole vain tajunnallinen asia, vaan myös kehossa on valtava määrä tietämystä suhteutumisesta maailmaan: esimerkiksi immuunipuolustuksen kyky muistaa, tunnistaa ja torjua flunssavirukset. Lisäksi on syytä muistaa, että keho on mukana relationaalisen todellisuutemme konstituutiossa. Representaatioilla eli esityksillä on myös kehollisesta "laitteistosta" johtuvia ominaisuuksia. Esimerkiksi kamera on laite, joka jäljittelee kehomme laitetta nimeltä "silmä". Kameralla on kyky tuottaa "silmällisiä" esityksiä, jotka ovat siis yhteensopivia silmä-laitteiston kanssa. Korva- tai hajulaitteistomme ei sen sijaan pysty tulkitsemaan kameralaitteen tuotoksia. Kuudenneksi: "Doxa" on luonteeltaan malli tai teoria siitä miten kohde tulee käyttäytymään tietyllä tavalla siihen suhteuduttaessa ja näin myöskin malli siitä, miten suhteutuen ja menetellen päästään toivottuihin tuloksiin. Doxa on sitä informaatiopitoisempaa ja myöskin käytännöllisesti arvokkaampaa, mitä enemmän se sulkee pois epävarmuutta, ts. mahdollisia toimintavaihtoehtoja. Ilman doxaa tai tietämystä vaihtoehtoja voi olla miljardeittain ja onnistumisen mahdollisuus olematon. Tietämys sulkee pois vaihtoehtoja ja säästää näin resursseja, jotka muuten kuluisivat noiden vaihtoehtojen kokeilemiseen. Adekvaatti ymmärrys eli asianmukainen tietämys voidaan saada valmiina toisten suorittaman eksploraatio- tai tutkimustoiminnan hedelmänä. Tietämyksen käyttöarvo on juuri sen kyvyssä säästää voimavaroja. Tietämyksen vaihtoarvo puolestaan riippuu tietämyksen niukkuudesta tai saatavilla olosta. Jos tietämys on kenen tahansa saatavilla kuten hengitysilma, kukaan tuskin suostuu vastikkeellisesti vaihtamaan sitä, ts. maksamaan siitä. Seitsemänneksi: Tieto ei ole pelkkää todellisuuden kuvausta, vaan se itsekin on osa todellisuutta, nimittäin sosiaalista todellisuutta. Sosiaalinen todellisuus juontuu olennaisesti siitä minkä ihmiset ottavat todellisuutena, minkä he uskovat ja mistä he vakuuttuvat - ja minkä mukaan he ryhtyvät toimimaan. Hallussa olevan tiedon seurauksena voi sen haltijan kyky menestyä maailmassa muuttua ratkaisevasti; toisaalta koko maailma voi mullistua tiedon vuoksi. Todeksi uskotulla doxalla voi siis olla globaalin mittakaavan todellisuusefektejä. Kahdeksanneksi: Tiedon todellisuusvaikutusten eräs laji on taloudelliset vaikutukset. Tietämys ja tietäminen voivat olla immateriaalisia tuotteita ja palveluita, jolla on käyttöarvonsa ja vaihtoarvonsa. Tietämys tuottaa hyötyjä ja sen käyttöön saaminen voi edellyttää vastikkeellista vaihtoa. Tietoa jaettaessa se ei vähene itseltä kuten materiaalinen tavara, mutta sen vaihtoarvo laskee, koska se on riippuvainen niukkuudesta ja saatavuudesta. Tiedon suhteellinen käyttöarvo vähenee sitä mukaa kun kaikilla kilpailijoilla on käytettävissään sama tieto. Uuden tietämyksen hankinta voi toimia kilpailuetuna. Yhdeksänneksi: Kapitalismissa tiedonkin täytyy olla kauppatavaraa, ja sellaisena sillä ei voi olla vapaata, ilmaista saatavuutta, vaan sen saatavuus on ehtoistettava. Tällä hetkellä yhä suurempi osa markkinoilla myytävän tavaran arvosta on symbolista- tai merkkiarvoa. Tällöin myydään ikäänkuin kieltä, jolla ihmiset välittävät itsensä toinen toisillensa. Tavaroiden kieli edustaa kaupallisesti valloitettua ja ehtoistettua kieltä. Esimerkiksi merkkifarkuissa symbolin materiaalinen kantaja toimii välineenä, jonka saatavuutta pystytään säätelemään. Immateriaalituotteissakin (kuten ohjelmissa) materiaalinen kantaja (cd-levy) voi toimia vapaan leviämisen estäjänä. Tällä hetkellä Internetissä on yleensä tarjolla mainoksia ja käyttöarvoltaan vajaita tuotteita. Kun sähköraha ja pitävät salausjärjestelmät tulevat käyttöön, alkaa kauppa toden teolla Internetissä. Silloin tietämystä voi todella ostaa verkosta. Kaupallinen koneisto ei vain tyydytä tarpeita, vaan se myös luo sosiaalisia tarpeita, so. haluja ja suhteellisia puutteita. Jos kaikilla muilla on tietokone ja minulla ei, niin silloin minulta puuttuu se, olen sosiaalisesti sellaisen tarpeessa. Tuottajien kiihkeä tekninen vanhentaminen on luonut ihmisille jatkuvaa tarvetta uusia kalustoaan. Yrittäminen on ennen muuta luovaa yritystä keksiä jokin tarve ja saada se muuttumaan sosiaaliseksi todellisuudeksi. Kymmenenneksi: Jos doxa itsessään on sosiaalista todellisuutta, joka muuttaa maailmaa tai tuottaa todellisuutta, niin sillä on myös eettiset ja poliittiset ulottuvuutensa. Tiedon kyky muotoilla yhteistä maailmaamme asettaa meille vastuuta siitä seuraako tiedosta hyvää vai pahaa ja kenelle (etiikka). Toisaalta on päätettävä ja neuvoteltava siitä, minkälainen yhteisen todellisuutemme tuotannon vaihtoehto olisi valittava (politiikka). Kenen näkökulmista tehtyjä todellisuuden määritelmiä noudatetaan? Tätä varten tarvitaan julkisuutta, jossa erilaiset relationaaliset näkemykset ja kritiikit pääsevät esiin. Tiedolta voidaan vaatia paitsi totuutta ja perusteltavuutta, myös hyvyyttä ja tasapuolisuutta. Kriittinen tieto ei uusinna olemassaolevaa järjestystä, vaan pyrkii avaamaan maailman uusinsa mahdollisuuksina. Yhdenneksitoista: Kaikki yhteiskunnat ovat "tietoyhteiskuntia", sillä niiden harjoittamat käytännöt edellyttävät tietämyksen olemassaoloa. Jo metsästäjä-keräilijöiden yhteiskunnassa tieto siitä miten pyydystää hylkeitä tai kaloja oli ratkaisevan tärkeää. Nykyaikainen elektroniikan kehitykselle perustuva informaatioteknologinen yhteiskunta on kenties jollakin tapaa erilainen tietoyhteiskunta kuin aiemmat. Koska ihmisten subjektiviteetti toimintakykyisyytena on asettuu suhteessa tietynlaiseen objektiviteettiin, tulee tietoteknisen ympäristön kehitys tuottamaan uutta toimintakykyisyyttä ja kenties huonontamaan toimintakykyisyyttä joissakin toisissa suhteissa. Tietotekniikka asettaa ihmisille uusia vaatimuksia ja potentiaalisesti tuottaa uusia eriarvoisuuksia ihmisten keskuuteen. Tekoäly voi mullistaa maailmaa myös sikäli, että siitä tulee globaalissa mitassa kyberneettisen positiivisen takaisinkytkennän vaimentaja (esim. pääoman liikkeen itse itseään ruokkivan paniikkireaktion vaimennus). Markkinavoimat jos mitkä toimivat hyvin pitkälle futuurissa ja elävät uskon varassa valmiina syöksymään pakoon pienenkin risahduksen kuuluessa. Jokainen toimija erikseen toimii rationaalisti, mutta toiminnan kokonaisummana syntyy sellaista mitä kukaan ei halunnut. Toinen positiivisesti takaisin kytketty systeemi näyttää olevan mediajulkisuus. Kun nämä kaksi "bensiiniä tuleen"-tyyppistä systeemiä vielä kytkeytyvät toisiinsa, on tuloksena kaoottinen systeemi, todella outo attraktori. Ihmisten kyvyt eivät ehkä enää riitä ohjaamaan tällaiseksi systeemiksi kehittynyttä maailmaa, mutta siihen saattaa joskus pystyä tekoäly. Kirjallisuutta:
|