Aikalisä?

Jossain haastattelussa eräs viisikymppinen mies totesi: "Olen todella vilpittömästi pahoillani naisten puolesta, koska he eivät voi rauhassa kasvaa ja hankkia perhettä vasta sitten, kun siltä tuntuu." Olen miettinyt tuota asiaa usein, ja pakko myöntää, että olen siinä asiassa vilpittömän kateellinen miehille.

Naiset joutuvat miettimään suhdettaan lapsiin ja perheen perustamiseen hyvin aikaisessa vaiheessa: ensimmäiset kuukautiset ovat muistutus siitä, että raskaus on mahdollinen. Ensimmäiset seksikokeilut herättävät suuria tunteita juurikin sen takia, että seurauksena raskaus on huikaisevan elinikäinen asia. Vaikka kuinka tekisi aborttia tai antaisi vauvan adoptoitavaksi, ruumiiseen ja mieleen jää jäljet, jotka eivät pyyhkiydy pois. Elinikäisiä nekin ovat.

Naiset ovat biologisen kaappikellonsa armoilla: aika lasten hankkimiseen menee ohi joskus. Ehkä vasta nelikymppisenä, mutta sekin on ensisynnytykseen jo suuri riski. Useimmat tekevät ensimmäisen lapsensa alle kolmekymppisenä, vaikka eivät välttämättä olisi siihen täysin valmiitakaan. Luonto pakottaa olemaan valmis. On pakko opiskella, valmistua ja sählätä lapset siellä jossain välissä maailmaan. Tai tehdä ne juuri kun uraputki kajastaisi valoa. Miehet voivat rillutella, kasvaa ja kehittyä rauhassa, koska isyys on auki oleva ovi koko iän. Edellyttäen, että seitsenkymppisenä löytää lapsenteko- ikäisen vaimon.

Todellisuus ei todellakaan ole monellakaan kuvaamani kaltainen pakkopakko- mentaliteetin hallitsema. Useimmat naiset pystyvät loistavasti ja onnellisina sompailemaan opiskelun, valmistumisen, työn ja perheen ristitulessa. Silti mietin, että jos nainen voisi tulla raskaaksi vielä kuusikymppisenä, kuinka moni hankkisi lapset vasta silloin? Kuinka moni tekisi loistavan uran ja kaiken maallisen saavutettuaan keskittyisi täysin sydämin perhekuvioihin?

Voi olla, että liioittelen ongelmaa. Ehkä tuo ajatus kolkuttaa vain minun omassa päässäni. Kun olin 23-vuotias, ystävättäreni alkoivat saada lapsia. Minä mietin kauhuissani, että kylläpä jotkut uskaltavat. Itse koin olevani vasta teini-iän loppupuolella. Nyt 28-vuotiaana alan vasta saada jotain otetta universumiin. Veikkaan, että mikäli mielisin olla sellainen vanhempi kuin tahtoisin olla, kasvu veisi vielä rapiat kymmenen vuotta. Mutta onko siihen aikaa? Deadlinet ovat kaikkialla ahdistavia ja kiusallisia...

Kaipaisin aikalisää. Mutta sitten aloin miettiä, onko kateuteeni sittenkään perustetta. Ehkäpä raksuttava kaappikello samalla myös pakottaa naiset tai ainakin osan heistä kasvamaan vastuullisuuteen. Kun aloin miettiä kohtaamiani ihmisiä, huomasin sanonnan "miehet ovat ikuisia lapsia" pitävän paikkansa useiden miesten kohdalla. Miehillä on lupa olla huoleton ja jopa vastuuton. Ne, ketkä luvan oikein hartaasti käyttävät, ovat tosiaan kloppeja vielä pappasiälläkin.

Ehkä vastuullisuuden tajuaminen tekee sitten monista naisista tosikoita, niitä, jotka kirjoittavat tällaisia juttuja:-)