Osa 2: Suomen harvat kirjailijat

Suomen harvat kirjailijat

Mikäli lehdistöön on uskominen, Suomessa on vain vähän kirjailijoita. Itse asiassa heitä on yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä: Tervo, Hotakainen, Westö, jokunuorivihainenmies ja Sofi Oksanen. (Sofi Oksasen ansiot myönnän autuaasti, toim.huom.)

Hesari ja WSOY ja Sanomakorporaatiomonopoliyhtymä hallitsevat lehdistöä, markkinointia ja mediaa. Esille pääsevät parhaiten oman tallin lellaritaiteilijat. Jos yksi lellareista kirjoittaa edes jotain, siitä ilmestyy etusivulle metrin korkuinen lööppi ja kolmen ruudun scrollauksen vaativa länkyte. Jos lehdistön suosikki on kirjoittanut kerrassaan kuraa, siitä kirjoitetaan pitkästi ja hartaasti ja lopussa mainitaan ohimennen, että ei ollut hyvä ei. Sillä tavalla hienotunteisesti, kuten tässä Tervon Koljattijutussa.

En minä sitä sano, etteikö laadukkaita kirjoja ja kirjailijoita saisi hehkuttaa. Vaikka kyse olisi jälleen kerran Kjell Westön jälleenkerranyhdestä mä-olin-stadissa-nuori -kuvauksesta. Se minua kiskoo, että valtava joukko laadukkaita kirjoja ja kirjailijoita jää pimentoon. Enemmistö kirjailijoista jää vähälle palstatilalle, koska telkkujulkkujen löpinät ja jupinat vievät tilan. Mediakorporaatio päättää, kuka saa olla medialellari ja muiden on tyytyminen nihkeään hypistelyyn.

Eikä se ihan niin mene, että kansa vaan tykkää siitä, mitä myydään eniten. Kansa kun ostaa sitä, mikä on eniten esillä - ja useimmiten esillä on juuri tietyn ison ryhmittymän hehkuttama ja markkinoima julkkunimi. Kun vielä apurahoitukset ja nimitykset menevät saman jaon mukaan, en ihmettele, että monia nyppii: viiden vuoden apurahat saa edelleen se tervopaasilinna, jonka kirjoja ei kukaan täysipäinen ole enää jaksanut lukea, vaikka sen ostaakin papalle lahjaksi ja vaikka tunnustaa täysin menneiden vuosien hyvät teokset olemassaolevaksi.

Sivuutettuja sivuja

Onhan tuo jo monesti todettu, että naiskirjailijoiden tuotoksista kirjoitetaan lyhyemmin ja vähemmän, naiset saavat kulttuurin alueella huomattavasti vähemmän palstatilaa ja mieskriitikkoa ei aina kiinnosta akkain puuhat, mutta silti tuo miehinen ylivalta alkaa jo hämmentää. Eivät ne ylioppilaskirjoitusten kirjallisuustenttiinkään löydä naisten kirjoittamia tekstejä.

Miten pirussa nuoretkaan oppivat lukemaan laajalti suomalaista kirjallisuutta, jos heille esitellään ainoastaan miesten kirjoittamia kirjoja? Klassikoissakin tuntuu olevan rutka määrä äijien kirjoja laadusta välittämättä, ja sieltä turhan usein unohtuu laadukas naisten kirjoittama klassikkosisältö. Sitä kun on, vaikka ei moni usko, kun ei ole kouluaikoina niitä nähnyt. Jos alat piristä, että mitä muka ämmät on kirjottanu, niin tsekkaa nimet L'Onerva (erityisesti romaani Mirdja), Irja Salla (mm. Unissakävijä), Marja-Liisa Vartio, Minna Canth, Maria Jotuni, Aino Kallas et cetera. Puhumattakaan tämän vuosituhannen sadosta (siitä lätinä myöhemmin).

Eräs erittäin vähälle huomiolle jäänyt laadukasta tekstiä tuottava kirjailija on Jussi Valtonen. Vesiseinä ja Siipien kantamat ovat lujaa tavaraa - väitän, että hakkaa tervohotakaiset kuusi nolla. No, onhan hän sentään Kuhasta saanut nimeä:)

Anu Holopainen on kirjoittanut lukuisia fantasiakirjoja sarjoiksi asti, eikä ketään kiinnosta. Mutta kun Masi tai Jartsa kirjoittaa scifiä, jo tulee palkintoa ja media noteeraa. Onneksi sentään Johanna Sinisalo on huomioitu, vaikka voisi häntä ylistää enemmänkin. Sinisalo on lujan luokan scifisti, silti nuoret lortit (taidoiltaan varsin vihreät) tuntuvat menevän mediassa eturiviin kuvaa otettaessa.

Kuka muistaa enää Skiftesvikiä, joka kirjoitti armottoman upean novellikokoelman Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja? Niminovelli on jo yksistään sellainen, että paikat lähtevät hampaista.

Timantinkovia ovat myös Annika Idström ja Leena Lander, eikä unohdeta Pirkko Saisiota. Pirkkohan teki medialle temput aikoinaan: hän loi uuden hahmon, Jukka Larssonin todistaakseen, että miehenä ja miehen nimellä saa ylistystä ja suitsutusta. Ja näin kävi. Larssonin kirjat olivat todella hienoja, mutta Saision nimellä kirjoitetut hienot kirjat eivät tosiaan saaneet kriitikkopiireissä vastaavaa hyminää.

Ja kai kaikki ovat lukeneet jo Eeva Kilpeä - erityisesti Tamaran, joka on hienovireisessä eroottisessa suhdekuvauksessaan aikamoisen upea.

Tässä wikitellessäni huomasin myös, että MINULLA on oma wikisivun tynkä! Wow, kiitos vain! Jos lisätietoja kaivataan, niitä kyllä voisin tarjoilla - vaikka harvemminhan sitä on mitään erityistä sanottavaa, kun ei ole julkkumenneisyyttä (tissikuvia, raateleva suhde toisen julkun kanssa, kohuero, huumeista kuivillepääsy, avioton lapsi jonka isä on ylläri, jne.) :-D

Rammstein

Kun kuulin uuden levyn nimen olevan "Pussy", aloin pelätä. Enkä pelännyt turhaan. Lauma viittäkymppiä hipovia muusikkomiehiä saa kriisin: nyt on pakko repäistä. Ei me hei enää kymmenen vuoden päästä irroteta teinipimpsaa bäkkärillä.

Niinpä bändi ottaa suunnan alaviistoon ja tekee videon, jossa on paljon parikymppistä tissiä ja tussua. Ja niinku bändin äijät panee niitä, kuvissa näytetään pitkiä, kovia häntiä. Tissi, tussu ja pano - onpa massasta poikkeavaa, ainutlaatuista ja yllättävän eksoottista. Kylläpä ne nyt on kovii jätkii Rammsteinissa. Juu ei.

Lisäksi Lindemanin englanninkielistä laulua ei kuuntele selvitäpäin, siinä on jo pieni pakko myydä pornoa oheistuotteena. *olen NIIN pettynyt* :-((( Ja juu, tässä linkki: Rammsteinin pimpsavideo.

Liput myytiin loppuun kuudessa minuutissa. Että silleen.

Kirjailijakavereita

Sain kutsun "nörtti-iltamaan", jossa on ilmeisesti monenmoista kirjoittamisen harrastajaa. Innostuin. Tajusin yhtäkkiä, että nyt aidosti kaipaan kirjoittajakavereita. Olisi mukavaa tuntea edes puolittaisesti muutama kirjoittava ihminen, pöhistä kirjoittamisen kulmakivistä ja väitellä teoksien laadusta. Olisi mukavaa mennä kirjamessuille ja moikata edes paria ihmistä.

En ole juuri koskaan tuntenut muita kirjoittavia ihmisiä - Oriveden kirjoittajalinjalla hengasin kämppiksen kanssa ja muut pitivät minua outolintuna. Kirjatapahtumissa tunnun aina päätyvän kustannustoimittajien pöytään (ja kirjailijat pitävät henkevämpää juhlaansa ihan jossain muualla). En väitäkään olevani yhteisöihminen, päinvastoin, mutta pieni haikeus on muuttunut aidoksi kaipuuksi päästä edes joskus, edes vähän, edes pintapuolisesti kirjoittavan yhteisön jäseneksi. Aloitan itsestani eli ryhdyn itsekin tässä asiassa aktiivisemmaksi: otan selvää, haen jäsenyyttä, vastaan kutsuun kyllä. Ei tässä paitapeppubestistä olla hakemassa vaan kontaktia yhdeltä alueelta samanhenkisiin ihmisiin. Siitä voi syntyä hyvää synergiaa ja ideoita, yhteistyöproggiksia ja tiesmitä muuta!

Jänskättää, sillä menen huomenna YleTeeman Popkultin kuvauksiin. Tapaan Jarkko Hentulan ja Silvia Modigin ja oletettavasti puhumme populäärikulttuurista ja parisuhdepropagandasta. Ohjelma tullee ulos ensi viikolla.