Olen YT-alalla töissä ja kevät kuluu kivasti irtisanomisuutisia odotellessa. Kuinka monta sataa tai tuhatta tällä kertaa? Milloin pääsisi keskittymään töihin eikä organisaatiomuutosten kaaosten järkeistämiseen tai henkilöstövähennyksiin sopeutumiseen?
Africa Now vai ARS11?
Luin lounastaessa Kodin Kuvalehteä (nro 8/2011) ja olin pudota tuolilta lukiessani kuusisivuista reportaasia ARS11:a. "Alussa oli idea, into ja internet. Kiasma kehitti Pohjoismaiden suurimman nykytaidenäyttelyn Ars11:n tyhjästä." Sitten äimistellään, miten Berndt Arell saattoikaan saada moisen idean, Berliinissä käytiin katsomassa afrikkalaista taidetta 2008. Mistä ihmeestä, Suomen ensimmäinen, Pohjoismaiden suurin, ou jee ja voih.
Mutkun. Tampereella oli jo. Näyttely auennut 2008 talvella, joten eiköhän tuo idea ole aika selkeästi ollut Tampereella ensin, valunut sieltä kivasti etelään. Ei voi olla niin, että Nykytaiteen museon johtaja ei muka Tampereen Taidemuseon näyttelystä ollenkaan ollut tietoinen. Miksei siis voi antaa kunniaa sinne, mihin se kuuluu?
Kävin muuten Tampereen kyseisen AFRICA/NOW-näyttelyn ja olin hyvin vaikuttunut. Jopa Ars11:n nigerialaista kampaustaidetta esittelevät valokuvat olivat siellä.
Ideat ovat vapaata riistaa, silti noin ilmeisen idean käyttö uudelleen olisi kohteliasta mainita eikä revitellä olevansa ihanekana asian keksinyt. Näin pienessä maassa valheella ja kunnian väärällä keräämisellä on lyhyet jäljet.
Valkeakoskella kirjailijavieraana
Pirkkalaiskirjaijat saavat apurahaa järjestää kirjailijavierailuja kouluihin. Minulla kävi arpaonni, ja sain koulukseni Valkeakosken lukion.
Pieni hassu väärinkäsitys oli päässyt syntymään: minulle sanottiin, että saisin vaihtaa koulua, kun Valkeakoski on nk. tietotekniikkapainotteinen. A) selvitin, että IT-alalla 15 vuotta työskenneltyäni tietotekniikka ei aiheuta minulle ihottumaa:) ja B) Valkeakosken lukio ei ole opetukseltaan mitenkään erilainen, tietotekniikkapainotteisuus näkyy vain nykyaikaisessa ja edistyksellisessä teknisessä opetuslaitteistossa.
Niinpä matkasin Valkeakoskelle. Lukiorakennus ja opetustekniikka tekivät vaikutuksen. Lukion vararehtori Itkonen kertoi, että oppilaat viettävät usein koulun jälkeenkin aikaa lukion tiloissa: siellä on upeat aulatilat pöytineen ja leposohvineen, harrastekerhoja, hieno kuntosali - ei ollut vaikea uskoa, että siellä viihtyisi teini jos toinenkin.
Itse kirjailijavierailu oli järjestetty pieneen auditorioon ja yllätyksekseni rivit alkoivat täyttyä. Oppilaat eivät sulloutuneetkaan takariviin vaan eturiviinkin tuli porukkaa. Ja mikä makoisinta: kysymyksiä sateli kuin pallotykistä! Sellainen aktiivisuus tuntui siltä, että on päässyt epätodennäköisyysgeneraattorin vaikutusalueelle (lotto vetämään!) ja mikäs sen parempaa. Kysymykset eivät olleet edes helppoja tai yksiselkoisia, mietin jälkikäteen, pystyinkö vastaamaan mitään sinnepäinkään, mitä haluttiin tietää.
Yksi vaikeimpia kysymyksiä oli se, mikä on vaikeinta kirjailijan työssä/ kirjan kirjoittamisessa. Vastasin, että maanis-depressiivisyys. Se, kun eräinä päivinä kirjoittaminen sujuu ja tuntee olevansa nerokas, nokkela ja sanansäilä häikäisee kristallinkirkkaudellaan - ja toisina päivinä tuijottaa tekstiään, itkettää, kukahemmettitätäkinmukalukeetaiostaa, tekee mieli mennä vetämään nakit silmille. Silloin ajattelee, että lopettaa lapsellisen vouhotuksen ja harhaluulon, että muka pystyisi johonkin, vallankaan kirjan kirjoittamiseen. Ja taas itkettää. Seuraavana päivänä tekstiä pukkaa, olo nerokas ja merkitsevä - Nobel valmiiksi pöydälle, Oslon poijjaat, Minttu tuloo! Se ON aidosti raskainta koko prosessissa, mennä niin äärilaidasta toiseen, potea itsetunnon huippu ja ikävin alho.
Tietenkin tivattiin suosikkikirjailijoita, ja niitä ON liian monta. Mainitsin kuitenkin Roald Dahlin ja J.D. Salingerin. Olisin voinut mainita William Whartonin, Lionel Shriverin, Jayne Ann Phillipsin, Paul Austerin, Michael Cunninghamin tai Alice Munron. Tai dekkaristeista Åke Edwardssonin (kirjoittanut myös pirun hyviä romaaneja!) tai Karin Fossumin. Kotimaisista L'Onervan "Mirdja", Johanna Sinisalon "Lasisilmä", Jussi Valtosen "Vesiseinä", Annika Idströmin "Veljeni Sebastian, Olli Jalosen "14 solmua Greenwichiin", Pentti Holapan "Muodonmuutoksia", Hagar Olssonin "Mr. Jeremias etsii illusiota" ...listaa voisi jatkaa koko illan. Linnan Väiskinkin väkevin kirja on "Musta rakkaus", eikä se iänikuinen "Tuntematon sotilas", jos minulta kysytään.
Mutta mikään ei ole niin olennaista kuin lukea ja kirjoittaa paljon. Muuta tietä ei ole. Ei ole väliä, lukeeko sarjakuvaa vai tietokirjaa, kunhan lukee. Ei ole väliä, kirjoittaako päiväkirjaa vai esseetä, kunhan kirjoittaa.
Epistunne
Minulle itselleni Tarot-tarinat oli nk. pääteos toistaiseksi. Kaiken lisäksi kuulin, että sitä oli tituleerattu yhdeksi parhaista tarot-korttioppaista, vaikka siinä Ison Arcanan voimakortit esitellään lyhyiden tarinoiden kautta. Toisaalta se on "vain" tarinakirja, johon ei tarvita tarot-taustaa laisinkaan. Siksi harmitti aivan vietävästi, että kustannustoimittajani jäi äitiyslomalle juuri, kun julkistus tapahtui... se merkitsi sitä, että kirjan esittely ja markkinointi jäi vieraisiin sijaiskäsiin eli homma ei mennyt ihan niin kuin olisin toiminut:(
Yritän paikata nyt niitä jälkiä ja markkinoin itse kirjaani minkä voin.
Selibaattipäiväkirjoista ei oteta uusia painoksia, vaikka kysyntää on ollut - tätä palautetta sain sekä tutuilta, tuntemattomilta että kirjakaupasta. Nyt viimeiset kappaleet ovat minun hyllyssäni, joten pitäkää kiirettä, jos vielä joku tahtoo ihan oman:)
En tiedä, jäi vain jostain syystä epistunne. Vaikka kai jokaisessa paikassa on nippu kirjailijoita, jotka tuntevat olonsa laimeasti markkinoiduksi, kun kirja on vaan huono tai ei maistu lukijoille. Pitää kai vaan yrittää enemmän ja tehdä parempaa. Mediaseksikästä ja trendikästä, kohuromaania ja likaisia yksityiskohtia...no eikä. Vaikka kirjailija on yksi lunttu, prostituoiduksi ei kannata ryhtyä:-)
Tässä on vähän sama fiilis kuin Vihreillä vaalitappion jälkeen. Pitää mennä itseensä ja pohtia, mikä meni vikaan. Miksei omasta mielestä hieno juttu innostanut tai kiinnostanut. Miksi suora palaute on hyvää (koska plaah- kommentteja ja yök-palautetta ei tulla sanomaan?) ja miksei lukijapalaute kohdannut myyntilukemien kanssa. Ei "puhdistuksia" kirjoiteta kuin yksi kymmenissä vuosissa, en siis odottanut sitä, mutta jotain enemmän kuitenkin. Jäi kaivelemaan. Jotain tekijöitä pitää yhtälössä miettiä uusiksi.
Samaan aikaan iloitsen kovasti parista uudesta kirjasta. Johanna Hulkon "Jostakin kotoisin" ilmestyy syksyllä. Ja Saara Henrikssonin "Moby Doll" taitaa löytyä yöpöydältäni ihan pian. Toivottavasti nämä löytävät lukijakuntansa!
Kulttuurilaari
Tähditys siis seuraavasti:
- ***** = olen tulessa!
- **** = posket punottaa, lämpö läikähtelee
- *** = lämpimään päin
- ** = haaleaksi jätti
- * = jäistä näkkäriä
- @ = kurapashaa
Olli Jalonen: Yksityiset tähtitaivaat ****
Voisin antaa viisikin tähteä. Sen verran on riemullisen hurjaa tuon kirjan
meno. Henkilöillä on erilainen ääni, kieli vaihtuu nopeasti tajunnanvirtaan,
poeettiseen vauhtiin, ja palaa taas realistisen karuun kerrontaan. Luulen, että
tämä on nk. liikaa monille. Aivan liikaa, liian uskaliasta ja arvaamatonta,
ruodusta pomppivaa. Minä pidän, koko ajan enemmän hengästyn henkisesti ja
adrenaliini ja endorfiini virtaa...
P.I.Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät ****
On vaikea lausua arvioita kirjasta, jonka kirjoittajan tavallaan tuntee:)
Ensimmäiset kymmenen sivua kärsin, ajattelin jo, ettei tämä kirja ole minua
varten. Sitten kuului HUMPS ja napsahdin kiinni, enkä malttanut lopettaa,
menivät illat pitkiksi. Maaginen realismi on hieno käsite ja hienompi kokemus
nk. livenä. Minulle osui mielestäni se "elokuvallisemmalla" lopulla varustettu
versio kirjasta. Kokevatkohan kaikki samoin, kun lukevat Sen Toisen lopun
internetistä? Riemuisaa oli kuulla, että Jyväskylä alkaa järjestää opastettuja
kävelyitä salakäytävien maisemissa. Mutta järeimmän vaikutuksen minuun tekee
kyllä Jääskeläisen tapa luoda mystiikkaa ja magiikkaa. Jos joku tekee Jyväskylästä maagisen paikan, kyvyt ovat kohdillaan:-)
Reign over me ***
"Ystävyyden voima", ok. Mutta elokuva oli koskettava, vaikka periaatteessa
inhoan sitä, että vain koko perheensä ja 9/11-iskussa menettänyt voidaan
kuvata hajonneeksi. Vaativampaa olisi kuvata särkynyt sielu, joka särkyi
ihan vain tavallisen elämän ja parin typerän vastoinkäymisen iskuihin.
Näkemisen arvoinen.
En ole lukenut nyt muuta. Yllättäen päivätyö ja pieni jälkeläinen nielevät ajan ja pitävät minut tiukasti nykyhetkessä:)