TOINEN KULTAKAUSI 1990–95

Nimet Pääkköset, Raptori ja MC Nikke-T eivät liene kenellekään tuntemattomia. Oldskool-hiphopista (muun muassa The Master Brothers ja Damn the Band) näiden huumorirap poikkesi muutenkin kuin asenteeltaan: riimittelyn kieli oli suomi, minkä lisäksi rapin taustalla soi hiphop-biitin sijaan usein house-vaikutteinen jytke.

Vuosikymmenen vaihde synnytti kuitenkin myös uutta underground-hiphopia. Tunnetuimpia artisteja olivat helsinkiläiset The Obstinate Age (TOA) ja Community Neglects the Facts (CNF) sekä tamperelainen Nuera. Lisäksi hiphop rantautui varhaisessa vaiheessa Vaasaan, jossa 1990-luvun alussa räpäyttivät muun muassa High School Losers ja Lyrical Outlaws.

PIENI ALAKULTTUURI

1990-luvun alussa hiphopin tutustuttiin usein kavereilta kopioitujen kasettien ja kokoelmalevyjen kautta. Toisaalta musiikin ylitarjontaa ei ollut kaupoissakaan: esimerkiksi Street Beatiin tuli vuosittain vain 20–30 uutta hiphop-levyä. Lisäksi hiphop-videoita saattoi nähdä MTV:ltä. Ne tulivat kuitenkin huonoon lähetysaikaan, sillä kanava väheksyi mustaa musiikkia 1990-luvun alkuun saakka.

Resurssit olivat niukat myös laitepuolella. Levarit, mikserit, raiturit ja samplerit olivat kalliita, eivätkä kotitietokoneet olleet niin yleisiä kuin tänään. Jotkut saattoivat omistaa Amiga 500:n, mutta esimerkiksi Vaasan hiphop-pioneeri Setä Tamu joutui tyytymään kevyempään laitteistoon:

”Ensimmäiset demot tein mankalla, jossa oli kaksi kasettidekkiä. Aluksi kopion biittejä toiselle kasetille, minkä jälkeen ujutin mikin piuhavirityksillä dekkien väliin. Sitten vaan play-päälle, ja koko paska yhdellä otoksella kasaan. Rahaa ei ollut, mutta into tehdä musiikkia oli älyttömän suuri.”

Kulttuurin marginaalisuus teki hiphopista myös tiiviin alakulttuurin. Nykyisin Liisanpuiston Koleana tunnettu TOA:n T.A.D.E. muistelee:

”Löysät housut meinasi riskiä saada turpaan. Jos lisäksi oli päällä huppari, saattoi jengi tulla kysymään: mitä tagia sä heität? Kaikki oli myös opeteltava itse, sillä kukaan ei tullut kertomaan laitteista. Toisaalta kilpailu oli myös vähäisempää kuin nykyään. Oli helppo tuntea olevansa hyvä.”

Lisäksi eräs ongelma oli keikkojen järjestäminen. Suuri osa hoppareista oli alaikäisiä, eivätkä baarit muutenkaan olleet kovin innostuneita järjestämään hiphop- keikkoja. Musiikki oli liian kaukana rock-kansan mausta. Baarin vessoilla oli myös tapana täyttyä tageista jamien jälkeen, mitä kiinteistöjen omistajat eivät aina katsoneet hyvällä.

Yleensä hiphopiin suhtauduttiin 1990-luvun alussa kuitenkin melko positiivisesti. Breikkarit saivat harjoitella Lepakossa, minkä lisäksi Charles Salterin breikkitunnit jatkuivat Tanssiopistolla. Monilla nuorisotaloilla järjestettiin myös graffiti-kerhoja. Aktiivisimmat maalarit kuitenkin tapasivat joko Katajanokalla tai City-käytävän Writers’ benchillä.

Asenteet graffitia kohtaan muuttuivat bommauksen lisääntyessä. Perustettiin Nuija-kampanja, joka tarjosi 500 markan palkkion tagin paljastamisesta. Se kohtaisi kuitenkin vastustusta muun muassa mainosten sotkemisen muodossa. Tapana oli myös tehdä kaupungille mielivaltainen tagi ja laittaa kaveri käräyttämään se. Koska sakot yhdestä tagista olivat pieniä, kyettiin näin ansaitsemaan satoja markkoja.

RAAKAA RÄPPIÄ

Musiikillisesti 1990-luvun alku oli puritaanista aikaa. Underground-ryhmät pyrkivät aktiivisesti erottautumaan kaupallisesta kulttuurista. Kolea muistelee:

”Suomihiphop oli silloin pääosin raakaa, englanninkielistä perusräppiä. Vaikutteet saatiin tietenkin Amerikasta. Meille suomeksi räppääminen ei tullut kysymykseenkään, sillä suomenkielinen hiphop yhdistettiin Raptoriin.”

Poikkeuksen kielikysymyksessä tekivät kuitenkin Serkkupojat. Suomihiphopiin suhtauduttiin kuitenkin kuten Aleksis Kiven runouteen 1800-luvun jälkipuoliskolla: Suomea ajateltiin kielenä, jolla ei voinut tehdä hyvältä kuulostavia riimejä. Serkkupoikia (ja myöhemmin Celestä eli Davoa) voidaan kuitenkin pitää ”vakavan” suomiriimin pioneeriryhmänä.

Aikakausi synnytti myös artisteja, jotka pyrkivät kertomaan katujen karusta todellisuudesta. Esimerkiksi JJ Kelan levyn Kirvesmies (1991–1995) asenteesta kertovat jo biisien nimet: Tolun haitat, Steissillä, Nappeja ja keskiolutta. Gansta-uhoilun pioneeri puolestaan oli Pihlajanmäki Street Killers (PSK), jonka yksi jäsen hankki itsensä vankilaan potkimalla viattoman ohikulkijan hengiltä.

1990-luvun alussa hiphop levisi ympäri Suomea. Ensimmäisenä omaksuttiin breakdance ja graffiti, mutta pian syntyi myös uusia rap-ryhmiä. Vuosikymmenen puolivälissä aloittivat esimerkiksi tamperelainen Frontpage, helsinkiläinen Brown Sand Brothers ja rovaniemeläinen Headz, josta kehittyi myöhemmin Tulenkantajat. Jyväskylässä puolestaan räppäsivät MC Leap ja Tähtien Kanssa Kävelijä.

Myöhemmin hiphopista kasvoi laaja nuorisokulttuuri. Vaikka 1990-luvun alku olikin omalaatuista aikaa, ei kaikki ole muuttunut. CNF:n Krd pohtii:

”Kulttuuri on muuttunut ja pienistä ympyröistä on tullut suuria. Esimerkiksi internet ja omat levy-yhtiöt on hyvä juttu, sillä ne helpottaa musiikin levitystä. Kaikesta huolimatta keep it real -klishee pätee musta edelleen. ’For the love of music’ on vieläkin se asenne, jolla hiphopia tulee tehdä. Se ei saa olla pelkästään levy-yhtiön masinoima juttu.”