Kengurustrategian kaipuu ja normatiivinen kakofonia (3.8.2016)

Nettimaailma on mielenkiintoinen. Kun lukee yhden jutun, klikkaa jostain jutussa olevasta linkistä eteenpäin ja sitten taas eteenpäin, niin jossain vaiheessa sitä huomaa lukevansa pääministeri Juha Sipilän puhetta professoriliiton ja tieteentekijöiden liiton kevätseminaarissa 2016, vaikkei varsinaisesti ollut mitään tarkoitusta löytää sitä, saati lukea. 

Erikoistukaa mutta olkaa kaikessa parhaita

Yliopistojen rooleista maailman menossa on kirjoitettu paljon ja pitkään; erilaisia malleja on kehitelty ja julkisuudessa keskustelu aaltoilee vilkkaana laidasta laitaan. 

Jos julkisen keskustelun yliopistojen tulevaisuudesta ottaisi kaikilta osin vakavasti, siitä voisi vetää johtopäätöksen, että erikoistua pitää mutta kaikessa pitää olla paras. 

Pääministerin puhe kuvaa hyvin keskustelun moniulotteisuutta.

Pääministeri aloittaa puheensa korostamalla perustutkimuksen merkitystä ja yritysten roolia innovaatioiden tuottamisessa. 

”Usealla alalla on olennaista vankka perustutkimuksen pohja. Megatrendejä on sopivassa mittakaavassa seurattava, mutta perustutkimuksen ytimen korkeasta tasosta ei pidä luopua”, pääministeri toteaa ja jatkaa, “soveltavan tutkimuksen rahoituksen päävastuu on yrityksillä. Julkisia varoja ei pidä käyttää yritysten tukemiseen ilman, että yritys ottaa selvästi riskiä uusien innovaatioiden luomiseksi.” 

Hyvä - meidän ei siis tarvitsekaan tehdä muiden töitä, ajoittain sellainenkin ajatus on mielessä vilahtanut.

Pääministeri korostaa puheessaan myös yliopistojen sivistystehtävää. Hän toteaa yliopistojen kasvattavan ”kansalaisia, joilla on luja arvopohja ja vastuu toimia ihmiskunnan parhaaksi sekä ymmärrys oikeasta ja väärästä.” 

Hyvä - yliopistojen perustehtävää ei ole haastettu.

Pääministeri on kuitenkin huolissaan, Suomi on jäänyt jälkeen suhteessa keskeisiin viiteryhmiinsä. Suurimman huolensa pääministeri ilmaisee kysymällä

”… miten ihmeessä tässä näin kävi. Miksemme päässeet paremmin osallisiksi maailmantalouden kasvusta, vaikka teimme vuosia poikkeuksellisia lisäinvestointeja osaamiseen ja tutkimukseen ... Esimerkkinä voidaan mainita, että Suomen Akatemian myöntövaltuudet kasvoivat vuoden 2005 noin 175 miljoonasta eurosta 360 miljoonaan euroon vuonna 2010. Vastaava kehitys tapahtui myös Tekesin osalta.

Jos asiaa katsoo vähän pidemmällä aikavälillä, niin aika moni tosin sanoisi, että juuri osaamiseen, koulutukseen ja tutkimukseen panostaminen on päästänyt meidät osalliseksi maailmantalouden kasvusta. Viime vuodet ovat olleet hankalampia, mutta kai siinä Nokian strategiamuutoksella, Venäjän tilanteella, yritysten varovaisuudella vaikeassa tilanteessa ja monella muullakin asialla on ollut roolinsa. 

Vieläkö politiikassa uskotaan vesiputousmalliin?

Pääministerin puheen taustalla kummittelee usko lineaariseen innovaatiomalliin, jonkinlaiseen tieteiden lähteestä kumpuavaan vesiputoukseen. 

Jos jonkinlainen tieteen vesiputous todella olisi olemassa, voisimme kysyä onko ongelma lähteeseen rahaa ylimitoitetuilla odotuksilla työntävissä tahoissa (poliittinen yhteisö), vesiputouksessa räpiköivissä ja alkulähteen suosiosta kilpailevissa tahoissa (tiedeyhteisö) vai jossain alajuoksulla jotain uutta ja nopeasti hyödynnettävää odottavissa tahoissa (yritysyhteisö).

Ongelma saattaa tosin olla siinäkin, että liian moni yhä edelleen kuvittelee tieteellisen tutkimus- ja kehittämistoiminnan olevan jonkinlainen innovaatioiden vesiputous, jotain jonka voi kahlita putkella tuottamaan haluttuja tuloksia tässä ja nyt. 

Olisihan se melkoinen politiikan toiveuni - mitä vuolaammin ja kovemmalla voimalla vesi putkessa virtaisi sitä todennäköisemmin innovaatioita syntyy ja talous kasvaisi. Sitähän voisi hallita poliittisilla päätöksillä. 

Ehkä näin on joskus uskottu. 

Tutkimus on osoittanut jo jonkin aikaa sitten ja moneen kertaan, että yliopistot eivät ole innovaatiotalouden suihkulähteitä vaan niiden roolit ovat paljon laajempia, moninaisempia ja syvempiä. 

Toki yliopistoista joissain paikoin ruiskuaa yrityksiä, innovaatioita, patentteja ja kaikkea muuta suoraa taloudellista hyvää tuottavaa, mutta yliopistot ovat ennen kaikkea oppimisympäristöjä, avoimen keskustelun areenoja, tulkitsevia tiloja, uuden etsinnän foorumeita ja vallitsevan ajattelun haastajia.

Ja totta kai, yliopistot auttavat yrityksiä ongelmanratkaisussa, tekevät tilaustutkimuksia, houkuttelevat asiantuntijoita maailmalta, täydennyskouluttavat ja niin edelleen (ks. kuva, Ståhle & Sotarauta 2003).


Sekä kokonainen yliopistojärjestelmä että yksittäinen yliopisto ovat moninaisia, moniäänisiä ja vaikeasti hallittavia kokonaisuuksia, ja juuri sen tähden ne ovat niinkin vaikuttavia kuin ovat.

Ehdotuksia odotetaan mutta vanhoihinkaan ei ole paneuduttu

Pääministeri odottaa tiedeyhteisöltä pelikentän uudistamista.

”Tiedeyhteisöltä odotan esityksiä instituutioiden ja sellaisten käytäntöjen uudistamiseksi, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että viime vuosikymmenen tutkimus- ja innovaatiopolitiikka ei ole täyttänyt selvästi sille asetettuja tavoitteita. Rima on jatkossa asetettava paljon korkeammalle – niin tuottavuuden, tutkimustoiminnan relevanssin kuin yleensä tutkimuksen ja elinkeinoelämän yhteistyön näkökulmasta.”

Hyvä - rima on asetettava paljon korkeammalle, mutta ei vain yhteiskunnallisen relevanssin ja yritysyhteistyön näkökulmasta. Erityisesti tieteellisen riman pitää olla korkealla.

On vaikea tietää mihin kaikkeen pääministeri Sipilä viittaa instituutioilla, ja yhtä vaikea on hahmottaa millainen analyysi yliopistojen vaikuttavuuden ja roolien kehittämisestä puheen taustalta löytyy, mutta voisi kuvitella hänen tarkoittavan erityisesti rakenteisiin, rahoitusmalleihin ja vuorovaikutussuhteisiin liittyviä instituutioita. 

Pääministerille tosin voisi sanoa, että tiedeyhteisö ja vaikkapa arviointiyhteisöksi nimettävä heterogeeninen kokonaisuus ovat jo aikaa sitten tuottaneet analyysejä ja suosituksia tiede- ja innovaatiopolitiikan kehittämiseksi Suomessa. Politiikan tekijöitä on myös yritetty aika ajoin muistuttaa, että innovaatiopolitiikassa ja –järjestelmissä on kyse paljon muustakin kuin yliopistoista. 

Aivan toinen kysymys on, onko viestejä haluttu kuulla ja ottaa vastaan. 

Lisäksi olisi hyvä muistaa, että maailmasta ei löydy toista maata, jossa yhteistyö yliopistojen ja yritysten välillä olisi yhtä tiivistä kuin Suomessa. Jatkossa tilanne todennäköisesti tulee olemaan hyvinkin toisenlainen, kiitos monien uudistusten.

Katsomo kaipaa pitkiä loikkia pussit tyhjinä

Pääministeri ei ole ainoa, joka toivoo yliopistojen uudistuvan. Yliopistoista on vaikea löytää ihmisiä, jotka eivät haluaisi kehittää omia työympäristöjään. Ajatuksia on paljon ja keskustelu jatkuvaa. 

Luonnollisesti myös innovaatio-, alue- ja kaupunkikehittäjillä, yleishipstereillä ja yhteiskunnallisilla keskustelijoilla on omat näkemyksensä Suomen yliopistojärjestelmän kehittämistarpeista ja tulevaisuudesta.

Katsomossa on aina parhaat asiantuntijat. Tampereen Ilveksen pelatessa vahvimmat näkemykset löytävät Tammelan stadionin lehtereiltä. Onneksi joukkue pelaa omaa peliään ja etenee omalla tavallaan. Onneksi yliopistot eivät juokse jokaisen uuden ajatuksen perässä. 

Katsomosta on helppo huudella. 

Yliopistojen ongelmana ei niinkään ole itsensä kehittäminen kuin nopeiden tulosten aikaansaaminen katsomon toivomassa tahdissa. Pääministeri ei istu katsomossa vaan erilaisissa akateemisia pelejä muokkaavissa kabineteissa, ja siksi häneltä on lupa odottaa sivistynyttä kokonaisnäkemystä niin pelistä kuin sen pelaajistakin.

Ihan kuten suomalainen jalkapallokin, yliopistot ovat pakon edessä omaksuneet kengurustrategian. Pitkät loikat pussit tyhjänä ovat kuitenkin vaikeita ja edellyttävät kaikilta tahoilta uudelleenajattelua. Tampereen Ilves ei hetkessä haasta Barcelonaa, vaikka se kivaa olisikin, eikä Tampereen yliopiston budjetilla kisata Harvardin kanssa erilaisilla rankinglistoilla. 

Jos haluamme saada kengurustrategian toimimaan, myös yritysten ja julkisen hallinnon olisi syytä pohtia (1) mitä ne voisivat tehdä nykyistä proaktiivisemmin tukeakseen yliopistojen jo alkanutta tasohyppäystä ja (2) miten ne voisivat itse hyödyntää yliopistoissa olevaa osaamista tehokkaammin.

Jatkuva katsomosta kaikuva normatiivinen kakofonia ei ole kovinkaan rakentavaa. 

Lähteet

Ståhle, P. & Sotarauta, M. 2003. Alueellisen innovaatiotoiminnan tila, merkitys ja kehityshaasteet Suomessa - loppuraportti. Eduskunnan kanslian julkaisu 3/2003. Tulevaisuusvaliokunta, teknologian arviointeja 15. Helsinki.

© Markku Sotarauta - est. 1998