Yliopistot matkalla "nukkuvista jäteistä” maailmanparantajiksi (21.6.2017)

Yliopisto on nostettu tietämystalouden avainresurssien joukkoon, mitä se sitten milloinkin tarkoittaa. Yliopisto ei kuitenkaan ole mineraalien tai metsän kaltainen staattinen resurssi, joka hyvällä johtamisella ja kustannustehokkaalla tuotantoprosessilla kääntyy mukavasti markkinoitavaksi hyödykkeeksi. 

Yliopistolla on oma tahto – omia tahtoja – sen suhteen mitä on olla resurssi, miten tulla hyödynnetyksi tai jättäytyä hyödyntämispelistä kokonaan pois ja keskittyä puhtaasti akateemiseen suoritukseen. Monissa politiikkadokumenteissa yliopistot nähdään joka tapauksessa jonkinlaisina nukkuvina jätteinä, joilta on lupa odottaa enemmän.

Yliopistojen odotetaan 2010-luvulla ottavan yhä aktiivisemman roolin yhteiskunnallisessa kehityksessä. Erilaisissa strategia- ja kehittämisdokumenteissa yliopistoille kaavaillut roolit ovat kuitenkin yleensä hyvin kapeita. Ne kohdistavat huomionsa pääosin tiedon kaupallistamiseen eivätkä tunnista kovinkaan hyvin yliopistojen yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen kaikkia ulottuvuuksia. Ne eivät myöskään huomioi yliopistojen hyvinkin erilaisia valmiuksia vahvan roolin ottamisessa.

Yliopistot ovat toki olleet jo pitkään ja monin tavoin sidoksissa yhteiskunnalliseen kehitykseen, mutta ongelmaksi on muodostunut yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen muodostuminen kolmanneksi tehtäväksi eikä osaksi yliopiston ydintoimintoja. Yliopistojen johdon päähuomio kohdistuu tieteellisen erinomaisuuden vahvistamiseen ja opetukseen kolmannen tehtävän jäädessä alisteisiksi yliopiston perustehtäville ja samalla johdon huomiokentän periferiaan. 

Raja kolmannen tehtävän ja kahden ensimmäisen välillä on usein kova. Yliopisto ikään kuin ulkoistaa vuorovaikutuksen erikseen nimetyille yksiköille tai ihmisille. Monet asiat tapahtuvat ilman johdon tukea tai tietoisuutta. Tämä ei useinkaan ole itse toiminnan kannalta ongelma sitoutuneiden ihmisten saadessa keskittyä oman alansa kehittämiseen yhdessä omien kumppaneidensa kanssa, mutta ongelmaksi muodostuu hyvien mallien, saavutettujen tulosten ja kumppanuussuhteiden projektiluonteisuus ja hiipuminen projektien päättyessä tai ihmisten vaihtuessa. Institutionaalinen oppiminen on heikkoa eikä osaaminen, verkostot ja tuotetut ratkaisut kumuloidu ajassa ja läpi laajempien verkostojen. 

Yliopistossa ei tulisi olla ydintä ja periferiaa eikä rajaa yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen ja laadukkaan tieteen välillä. Tämä edellyttää johdon huomiota ja työtä rajan huokoistamiseksi ja kannustimien luomiseksi, jotta tutkijoiden motivaatiota heittäytyä laajempaan yhteistyöhön olisi mahdollista vahvistaa. 

Uusin kirjallisuus ja julkisen hallinnon linjaukset vievät joka tapauksessa yliopistojen yhteiskunnallista vuorovaikutusta vahvasti kokonaisvaltaisempaan suuntaan. Teknologian ja osaamisen siirron rinnalla korostetaan selvästi aiempaa voimakkaammin erilaisia yhteiskehittämisen malleja niin ekologisesti, taloudellisesti kuin sosiaalisestikin kestävän kehityksen edistämiseksi. Samalla teknologian tutkimuksen, luonnontieteiden ja insinööritieteiden lisäksi myös yhteiskunta- ja humanistiset tieteet nousevat aiempaa vahvemmin esille. 

Uusien linjausten voisi olettaa edellyttävän myös vastuuntuntoista poliittista järjestelmää, joka tuntee tieteen toimintamallit ja on kykenevä vastaanottamaan kritiikkiä. Tiedejärjestelmää ei tulisi koskaan nivoa liian tiiviisti kiinni nopeasti muuttuvaan ja arvaamattomaan poliittiseen järjestelmään. Tiede on samalla tavalla itseisarvo kuin avoin media ja Montesquieun oppi vallan kolmijaosta. Maailmaa suuntaavat talous ja politiikka ansaitsevat ja tarvitsevat analyyttiset vastavoimansa.

Jos kehityskulku jatkuu työpaperissamme tunnistetun suuntaisena, yliopistojen rooli muuttuu transaktiivisesta transformationaaliseksi. Tänä päivänä yliopistojen odotetaan varsin usein ratkovan tunnistettuja ongelmia ja tuottavan konkreettisia nopeasti hyödynnettäviä tuloksia; tavoitesuuntautuneet kumppanit odottavat yliopistojen vastaavaan selkeästi asetettuihin tavoitteisiin määritellyn ajan puitteissa. 

Jatkossa yhä keskeisempään asemaan nousee latenttien tarpeiden tunnistaminen ja vakiintuneiden ajattelumallien haastaminen tilanteissa, jotka ovat epäselviä ja avoimia. Yhteistyön aikajänteen tulisi ulottua nykyisestä lyhyestä tai keskipitkästä selvästi pidemmälle tulevaisuuteen. Suuria haasteita ei ratkota hyvälläkään yhteistyöllä nopeasti. Transformationaalinen ote edellyttää yliopistoilta nykyistä selkeämpiä yhteiskunnallisen vaikuttamisen strategioita ja dynaamisempaa johtamista vahvan tieteellisen ytimen varassa. 

Lisäksi se edellyttää yhteistyökumppaneiden kykyä ja halua itsekin panostaa yhteistyöhön.

© Markku Sotarauta - est. 1998