Olin varusmiespalveluksessa 1995. Pääsin kirjuriksi, jossa tuli huomattua kaikenlaista mukavaa. Kun inttiajasta on monta vuotta kulunut, lienevät mahdolliset rikkeeni vanhentuneet. Jätänpä kuitenkin kertomatta joukko-osaston nimen.
"KIRJURI!" kajahti melko terävällä äänellä aliupseerikoulun johtajan huoneesta. Menin paikalle ja sanoin "Herra majuri" sotilaallisella äänellä. Majuri kysyi montako miestä yksikössä oli, ja vastasin luvun ulkomuistista, olisiko ollut 120. Majuri käski tarkistaa papereista. Ihmettelin tätä, mutta sotilashan tottelee. Palasin pian, ja totesin että paikalla tosiaan on 120 miestä.
Tässä vaiheessa tajusin nurkassa seisovan päivystäjän. Majuri kertoi, että aseita yksikössä on 119. Katsoin hölmistyneenä majuria, ja kysyin varovasti: "Herra majuri... tehän lähditte pari päivää sitten kantahenkilökunnan leirille... ja lainasitte asettani kun kirjuri ei yleensä rynnäkkökivääriä tarvitse...?" Majuri tajusi asian ja totesi lyhyesti: "Päivystäjä voi poistua".
Nyt, rakas lukija, ennenkuin jatkat lukemista voit pohtia mikä tarinassa oli outoa. Vastaus on seuraavassa kappaleessa.
Taikasana on "pari päivää". Rynnäkkökiväärit laskettiin sotilaallisen säännöllisesti kolme kertaa päivässä. Tarkistus osoitti, että ohjetta oli noudatettu, luku "119" löytyi vääpelille viedyistä papereista. Kenellekään ei tullut mieleen, että lukua voisi verrata paikalla olevien miesten määrään...
Homman olisi saanut toimimaan yksinkertaisesti tuomalla aselaskennan tulokset kirjurille vääpelin sijasta, minähän tiesin paperitöiden vuoksi aina montako miestä paikalla oli. Opetus on kuitenkin yleisempi: asiat pitää miettiä ongelmasta lähtien, mitä tehdään jos X. Tässä X oli "rynnäkkökivääri katoaa", toisessa tilanteissa se voi olla vaikka "kiintolevy hajoaa".
Joka aamu vietiin keittiölle muonavahvuuslappu, joka kertoi montako miestä yksikössämme oli paikalla. Keittiön väki oletettavasti tämän perusteella teki sopivan määrän ruokaa. Päivärahaa maksettaessa täytettiin vahvuuskirja, ja tämän lukumäärien piti ehdottomasta täsmätä muonavahvuuslappuihin.
Tästä aiheutui joskus se, että miesten piti olla jo kasarmilla, ja vahvuuskirjaan tuli vaikkapa 110 miestä. Jos miehet todellisuudessa söivät metsässä, piti muonavahvuuslappuun kirjata 110 miestä ja viedä se itse pääemännälle, ja huomauttaa että oikeasti yksikössä on vain kolme miestä paikalla.
Metsäreissuista tehtiin erillinen maastomuonavahvuuskirja. Paras esimerkki paperien täsmäämisestä oli, kun vääpeli tuli kertomaan että kirjaan on saatava 130 nimeä. Huomautin, että se voi olla vaikeaa kun yksikössä on vain 120 miestä. Vääpelin vastaus oli "kirjuri kirjoittaa sitten vaikka samat nimet kahteen kertaan". Ihan näin en tehnyt, vaan soitin toiseen yksikköön ja pyysin autonkuljettajien nimet, ja kirjasin niistä kymmenen ensimmäistä oman yksikön väen lisäksi. Arvasin oikein, ettei kukaan tarkistanut ristiin yksiköiden vahvuuskirjoja.
Se minulle ei koskaan selvinnyt, miksi 130 miestä tarvittiin. Liekö vääpeli laittanut väärän luvun vahingossa, ja nyt piti saada paperit täsmäämään?
Opin kai aika hyvin sen, että papereita ei oikeasti lueta. Toimistoaliupseeri halusi joskus kolme kenttäpulloa, en tiedä mihin tarkoitukseen, ja sanoi kirjaavansa yhden hukatuksi, pyysi minua kirjaamaan itse myös yhden hukatun ja pohti mistä saisi vielä yhden. Sanoin hoitavani kaksi pulloa.
Hukkuneista tavaroista tehtiin katoamisilmoitus, ja maksettiin tavaran hinta. Maksaa piti vain omakustannushinta, ja sen vuoksi piti vakuuttaa allekirjoituksellaan että on todella hukannut tavaran.
Hoidin asian yksinkertaisesti merkkaamalla itselleni kadonneeksi kaksi kenttäpulloa. Homma meni kuten arvasinkin, paperia ei kukaan lukenut ja siihen tuli niin yksikön johtajan kuin varusteista vastaavan upseerinkin allekirjoitus. Toimisto-au sai pullonsa.