PAREMPI LANKOA, POIKAA HUONOMPI;
LÄHEMPI SUKULAISTA, VÄHEMPI POIKAA;
EI SENTÄÄN POIKA, VAIKKA ENEMMÄN KUIN SUKULAINEN;
SUKULAINEN KYLLÄ, VAAN EI YSTÄVÄ;
ENEMPI SUKULAISTA, POIKAA VÄHÄISEMPI

Hamletin viisi suomennosta.

Jaana Kristensen

Yleisen kirjallisuustieteen sivulaudaturtyö, Tampereen yliopisto 1995

Luet parhaillaan hypertekstiversiota Hamletin suomennoksia käsittelevästä opinnäytteestäni. Olen askarrellut tämän tutkiakseni, mitä tekstin muuttaminen hypertekstiksi tarkoittaa, miten tekstiä pitäisi muuttaa, mitä uutta tällainen muoto tarjoaa. Luulenpa, että yritelmäni on vielä melko lineaarinen. Valittu teksti ei myöskään ole kaikkein visuaalisin vaikka onkin ihan mielenkiintoinen. Lukemisen iloa!

22.11.1995 Attilassa
Jaana Kristensen

SISÄLLYSLUETTELO

1 JOHDANTO

Miksi halusin tehdä tutkielman Hamletin käännöksistä? Suurin osa lukemistani kaunokirjallisista teksteistä on ollut käännöksiä. Pienillä kielialueilla, kuten Suomi, suuri osa lukijoista lukee pääasiassa käännöskirjallisuutta, ja klassikot välittyvät heille käännöksinä. Miksi kaunokirjallisuuden klassikoita käännetään uudestaan? Miksi alkuperäinen teksti ei vanhene samalla tavoin kuin käännös? Klassikkokäännöksiäkin on olemassa, mutta monia teoksia käännetään useampaan kertaa. Halusin tarkastella käännöstekstejä tulkintoina alkuperäisestä tekstistä. Pian kuitenkin huomasin, että käännös on aina tulkinta, eikä sitä voi muuna tarkastellakaan. Olen siten päätynyt vertailemaan, miten käännökset eroavat toisistaan, sekä etsimään, mitä erot paljastavat suomennosten luonteesta ja siitä, miten kääntäjät ovat ymmärtäneet tehtävänsä ja tulkinneet Hamletia.

Hamletin valitsin, koska lapsena näin Laurence Olivierin pateettisena prinssinä elokuvaversiossa. Keskikouluiässä näin Jotaarkka Pennasen ohjaaman Hamletin Jyväskylän kaupunginteatterissa, vuosi oli 1975 ja näytelmä Lauri Siparin suomentama. Lukiossa huomasin, että on eri asia lukea Cajanderin suomennosta ja Jylhän suomennosta. Luulen, että nämä erilaiset Hamletit saivat minut kiinnostumaan käännöksistä ja tulkinnoista.

Työn tarkastelutapaan on vaikuttanut toinen tutkimuskohteeni, tiedonhaun tutkimus. Yksinkertaistaen on kysymys siitä, miten eri kirjoittajien samaan aihepiiriin liittyviä tekstejä voidaan löytää tietokannoista. Silloin tietysti kiinnostavia ovat eri tavat viitata samaan asiaan. Olen joutunut tarkastelemaan synonymiaa ja sitä kautta sanojen merkityksiä. Synonymian määritteleminen edellyttää tietynlaista käsitystä kielestä: sanat viittaavat kielen ulkoisiin maailmoihin, ne ovat merkkejä, joihin sisältyy muoto ja merkitys. Myös käännökset ovat ekvivalenssin etsimistä, useimmiten kahden eri kielen välillä.

Hamlet on suomennettu viisi kertaa, ensimmäinen käännös on Paavo Cajanderin tekemä vuodelta 1879, seuraava Yrjö Jylhän vuodelta 1955, sitten seuraavat melko nopeasti toisiaan Lauri Siparin, Eeva-Liisa Mannerin ja Veijo Meren suomennokset vuosilta 1975, 1981, 1982. Mainitut vuodet ovat suomennosten ilmestymisvuosia muiden kuin Siparin osalta, hänen käännöstään ei ole painettu.

Shakespeare-suomennoksia on aikaisemminkin vertailtu. Matti Rissanen (1971) tarkastelee Shakespearen kuvien kääntämistä erikoisesti Macbethissa. Hän on jakanut kielikuvat aihepiireittäin ja vertailee Cajanderin ja Jylhän käännöksiä niistä. Rissanen pitää kuvien kääntämistä kääntäjän vaikeimpana tehtävänä, sillä ne ovat kirjallisuuden keskeisin ja subjektiivisin elementti, eivätkä ne ole korvattavissa toisilla kuvilla. (Em. 15-17.) Rissasen tutkimus on erinomainen, ja valottaa myös tässä työssä käsiteltävän Hamletin kuvien kääntämistä. Työn pääpaino on kuitenkin Macbethissa, se käsittelee vain Cajanderin ja Jylhän käännöksiä ja näkökulma poikkeaa osin omastani. Siksi katson uuden tutkimuksen perustelluksi. Anja Aaltosen(1988) tutkimus Hamletin uudet hahmot vertailee kolmea viimeisintä Hamlet suomennosta, Siparin, Mannerin ja Meren käännöksiä. Hänen työnsä keskittyy eri asioihin kuin omani: Aaltosen keskeisiä tarkastelukohteita ovat puhuttelusanojen, minä ja sinä -persoonapronominien ja eleellisyyden kääntäminen. Tässä työssä tarkastelen käännösten keskinäistä suhdetta, käännöstyylejä ja kuvallisuuden kääntämistä. Lisäksi osoitan Aaltosen (1988, 97) oletuksen käännösten lähdeteksteistä vääräksi.

2 WILLIAM SHAKESPEAREN HAMLET

Shakespearen elämästä tiedetään aika vähän. Jäljelle on jäänyt vain joitakin aikalaisten mainintoja, joitakin arkistolähteitä, muutamia kymmeniä rivejä käsikirjoitusta ja näytelmien ja runojen painetut tekstit. Viimeksi mainittujen määrä ei olekaan vähäinen, sillä näytelmistä on useampia, toisistaan poikkeavia versioita. Kun käsikirjoituksia ei ole, kukaan ei oikeastaan tiedä, mikä todella on Shakespearen tekstiä. Osa Shakespeare-tutkimusta onkin eri versioiden vertailua tarkoituksena saattaa teksti mahdollisimman 'oikeaan' asuun. Näytelmien nykyiset eri laitokset ovat oppineita arvauksia siitä, mitä William Shakespeare kirjoitti.

Hamlet on kostotragedia: Hamletin murhattu isä ilmestyy pojalleen haamuna ja pyytää poikaa kostamaan murhaajalle, joka on Hamletin isän veli ja äidin uusi puoliso. Kosto ei tahdo kuitenkaan millään onnistua päähenkilön epäröinnin takia. Hamlet huokaa elämän raskaiden ja vaikeiden valintojen edessä ja toisaalta huvittaa yleisöä(än) ironisilla puheillaan. Shakespeare sotkee traagisia ja koomisia aineksia, mikä on tyypillistä hänen tyylilleen, mutta kaiken kaikkiaan näytelmä on murheellinen. Shakespeare esittää siinä neljän pojan, Hamletin, Laerteen, Pyrrhoksen ja Fortinbrasin verikostoaikeet, joiden tuloksena viattomat ja vialliset kuolevat.

Shakespeare lainasi juonia historiasta, antiikin tarinoista ja aikaisemmista näytelmistä, niin Hamletinkin kohdalla. Varhaisin tunnettu versio tarinasta löytyy Saxo Grammaticuksen teoksesta Historiae Danicae, jossa se on kertomus Amlethista, Jyllannin prinssistä. Perusasetelma on jo Grammaticuksella sama kuin Hamletissa, mutta henkilöiden nimet, luonteet ja juonen yksityiskohdat ovat toisenlaiset. Grammaticuksen teos on luultavasti 1300-luvulta, mutta painettuna se ilmestyi vuonna 1514. Fran¨ois de Belleforest välitti tarinan eteenpäin mukailemalla sen ranskaksi teokseensa Histoires tragiques (1570). Juoni ja henkilöt muuttuivat hieman, mutta kostotragedian asetelma säilyi. Ei ole tiedossa mistä lähteestä Shakespeare tunsi tarinan. Belleforest on mahdollinen, mutta toisaalta tiedetään, että 1580-90 -lukujen vaihteessa Englannissa esitettiin samanaiheista näytelmää, joka sittemmin on kadonnut, mutta josta tutkijat puhuvat alku-Hamletina. Sen lähteenä oletetaan olleen Belleforestin teoksen. Myös Kydin näytelmän The Spanish Tragedy (1587) juonirakenteessa on yhtäläisyyksiä Hamletiin. (Barton 1980, 7-10; Lott 1968, xviii-xix.)

Hamletin ensimmäinen painettu versio on päivätty 1603, mutta on se on todennäköisesti ilmestynyt jo vuonna 1602, koska se mainitaan kyseisen vuoden painettujen kirjojen luettelossa. Näytelmä on kirjoitettu joskus vuosien 1598 ja 1602 välillä. Edellinen ajankohta on saatu samana vuonna ilmestyneestä Shakespearen näytelmien luettelosta, joka ei sisällä Hamletia. Ensimmäinen painettu versio tunnetaan ensimmäisenä kvarttona (Q1). (Lott 1968, xlii-xlvii.)

Toinen painettu Hamlet ilmestyi 1604 ja se tunnetaan toisena kvarttona (Q2)(Em.). Tämä uusi versio reklamoi itseään otsikkosivulla seuraavasti: "Newly imprinted and enlarged to almost as much againe as it was, according to the true and perfect Coppie." (Urkowitz 1986, 45-46.) Tämä versio on siis pitempi kuin Q1 ja eroaa siitä muutenkin: esimerkiksi Q1:ssä Polonius onkin Corambis, Reynaldo on Montano, kohtausten järjestys on hieman toisenlainen ja Hamletin yksinpuhelut ovat erilaisia. Ratkaisevin ero on kuningattaren asemassa, sillä Q1:ssä hän osallistuu aktiivisemmin kostohankkeeseen Hamletin rinnalla, mutta Q2:ssa hänen roolinsa on passiivisempi. Yleinen käsitys lienee se, että Q1 on ns. piraattiversio, eli tehty jonkun näyttelijän muistikuvien perusteella ilman Shakespearen suostumusta, ilman käsikirjoitusta, ja juonen erilaisuus saattaisi olla kaikuja alku-Hamletista (Spencer 1980, 363). Q2:n Coppie viittaa siten käsikirjoitukseen, sen harjoituskopioihin, joita näyttelijät käyttivät, tai kuiskaajan kopioon, ja siten se olisi alkuperäisempi ja sen tarkoituskin olisi ollut kumota piraattiversio. (Lott 1968, xlvii.)

Hamletin kolmas painettu versio ilmestyi Shakespearen kuoleman jälkeen, vuonna 1623 koottujen näytelmien laitoksessa. Sen toimittivat Shakespearen näyttelijätoverit John Heminge ja Henry Condell. Siitä käytetään muotonsa mukaisesti nimeä folio (F). Folion oletetaan pohjautuvan Shakespearen käsikirjoituksista tehtyihin harjoitus- tai kuiskaajan kopioihin ja Q2:een. Mutta Q2:n ja F:n välillä on hämmentäviä eroja: F on 230 riviä lyhyempi kuin Q2, kuitenkin siinä on 95 sellaista Q1:n riviä, jotka eivät sisälly Q2:een. Useimmat F:n lyhennökset Q2:een verrattuna ovat Hamletin roolissa, muun muassa yksi hänen yksinpuheluistaan - IV.4.32-66 - puuttuu. Kaikissa kolmessa versiossa on paljon kirjoitus- ja kopiointivirheinä pidettyjä puutteita, erityisen paljon Q2:ssa, F sen sijaan on oikeinkirjoitukseltaan paras. Jakoa näytöksiin ja kohtauksiin ei ole sen paremmin Q1:ssä kuin Q2:ssakaan. Foliossa jakoa on aloitettu, mutta se päättyy toisen näytöksen toiseen kohtaukseen. (Lott 1968, xlvii; Spencer 1980, 364-365.)

Aikaisempi tutkimus tuomitsi melko yksiselitteisesti Q1:n kehnona laitoksena ('bad quarto') ja Q2 sai olla pääasiallinen auktoriteetti. Urkowitz esittää tästä poiketen, että Shakespeare olisi itse muutellut näytelmäänsä ajan kuluessa, ja siten eri painosten taustalla olisivat eri käsikirjoitusversiot, jotka sinänsä ovat yhtä autenttisia (Urkowitz 1986). Edellä esitetty tausta folioversion synnylle tukee tätä näkemystä. On ilmeistä, että näytelmästä on ollut erilaisia versioita - käsikirjoituksia, roolivihkoja, kuiskaajan kopioita. Ei ole vaikeaa kuvitella, että Shakespeare olisi sovittanut näytelmää tarpeen mukaan, niinhän tehdään nykyäänkin. Jos Q1:n teksti tuntuu mahdottomalta uskoa Shakespearen kirjoittamaksi tyylinsä vuoksi, voidaan tietysti ajatella sen olevan piraattilaitos, ja pitää Q2:ta ja F:a Shakespearen kahtena eri versiona. Valitettavasti asia ei kuitenkaan ole aivan näinkään yksinkertainen: on ilmeistä että teksteihin on tullut muutoksia kopiointi- ja painovaiheissa. Meillä ei siis olekaan yhtä vaan useampia tai ei yhtään Hamletia.

Useimmat nykyiset laitokset perustuvat Q2:een ja F:on, mutta Q1:täkin on käytetty lähteenä. Vaikka eri laitokset käyttävät lähteitä eri tavoin, on lohdullista huomata, etteivät niiden väliset erot ole kovin suuria. Editoinnissakin on perinteensä. Silti lähteiden (Q1, Q2 ja F) erot tuntevan on helppo tarkistaa, mihin lähteeseen laitos ongelmakohdissa luottaa. Näyttämöohjeissa, jotka ovat sulkuhuomautuksia ja kertovat näyttelijöiden saapumiset ja poistumiset ja muuta vastaavaa, erot Q1:n, Q2:n ja F:n välillä ovat suuret. Editoijat eivät liene suhtautuneet niihin yhtä hartaasti kuin repliikkeihin, vaan ovat uskaltautuneet lisäämään niihin selventäviä kommenttejaan. (Ks. Spencer 1980, 377.) Jako näytöksiin ja kohtauksiin lienee syntynyt editointitraditiossa, nykylaitoksissa se on useimmiten mukana.

Kaikissa uusissa laitoksissa kirjoitusasua on modernisoitu. Esimerkiksi Q2:ssa Hamletin yksi repliikki on kirjoitettu seuraavasti : "Ile be your foile Laertes, in mine ignorance your skill shall like a starre i'th darkest night stick fiery of indeed." Uusissa laitoksissa vastaava repliikki on: "I'll be your foil, Laertes. In mine ignorance your skill shall, like a star i'th'darkest night, stick fiery off indeed." Joidenkin sanojen kirjoitusasu on siis modernisoitu, oikeinkirjoitus täsmällistetty ja välimerkkejä lisätty. Sen sijaan nykyisestä poikkeavaan kielioppiin ei ole kajottu, kuten verbin taivutusta ei ole muutettu, sanojen lyhennyksiin ei ole puututtu - mikä olisikin luonnollisesti sotkenut rytmin.

Englannin taito ei takaa Shakespearen kielen ymmärtämistä. Agricolan ABC-kiria julkaistiin kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin kuin Hamlet. Sen lukemisessa ilmi tulevat vaikeudet antanevat kuvan siitä, millaisia vaikeuksia Shakespearen englanti nykylukijalle tuottaa. Tietysti 1500 - 1600 -lukujen vaihteessa englantia oli kirjakielenä jo käytetty pitkään verrattuna suomen ensi yrityksiin Agricolan käsissä. Kuitenkin nykylukijaa hämäävät molemmissa esimerkiksi seuraavat seikat: Sanojen kirjoitusasut eivät olleet vakiintuneet, samaakin sanaa kirjoitettiin eri tavoin; monien sanojen merkitys on nykylukijalle tuntematon, koska asia on hävinnyt kokemuspiiristämme tai sille on annettu uusi nimi; sanan merkitys on voinut muuttua, tekstissä sana ei tarkoitakaan sitä, mitä se nykyään merkitsee. Lisäksi Shakespeare antoi sanoille omia merkityksiään, eli käytti niitä epäsovinnaisesti aikansakin mittapuun mukaan, ja keksi omia sanojaan. Tuskin kukaan nykylukija selviää Shakespearen teksteistä ilman selitysapparaattia. Shakespearen tekstikritiikin määrä ylittää moninkertaisesti hänen oman tuotantonsa.

Hamletin teksti on vuoroin proosaa, vuoroin silosäettä. Silosäe (blank verse) on viisipolvinen jambi eli viidestä kaksitavuisesta, nousevasta runojalasta koostuva mitta. Mitta perustuu tavujen painoon, ei laajuuteen. Shakespeare kirjoitti silosäkeitä melko vapaasti eli hän rikkoi mittaa. Näin hän vältti yksitoikkoisuuden ja sai silosäkeen palvelemaan tarkoituksiaan. Shakespearen silosäe on pääsääntöisesti riimitöntä; riimillisiä säepareja esiintyy vuorosanojen tai erityisesti kohtauksen lopussa. Soneteissa Shakespeare käyttää riimiä samalla tavoin päättämään kokonaisuuden. Riimillä on tosin saattanut olla myös hyvin käytännöllinen merkitys: se on ilmaissut kohtauksen päättymisen näyttämöapulaisille tai lavan ulkopuolella oleville näyttelijöille. (Lott 1968, xxxiv.)

Näytelmien kieli oli Shakespearen aikaan enimmäkseen runomuotoista. Myös Shakespearen varhemmissa näytelmissä silosäe hallitsee, proosan osuus lisääntyy myöhemmin. Proosan ja silosäkeen vaihtelulla on näytelmässä sisällöllinen merkitys: mittaan kirjoitettu teksti on vakavampaa ja intensiivisempää, proosan sävy on tuttavallisempi. Hamlet puhuu hulluuskohtauksissaan proosaa, samoin usein Poloniukselle, kun taas Horation ja Hamletin keskustelut ovat lähes yksinomaan mittaan kirjoitettuja. Palvelijoiden ja rahvaan vuorosanat ovat aina proosamuotoisia. (Lott 1968, xxxi.)

Hamlet on yksi Shakespearen esitetyimpiä ja tutkituimpia näytelmiä. Se on myös yksi useimmin suomennettu näytelmä. Prinssi Hamlet on vedonnut ihmisiin, jopa niin että hänen sanotaan elävän omaa elämäänsä irrallaan näytelmästä. Monet kriitikot ja tutkijat ovat nähneet paljon vaivaa perustellakseen Hamletin psykologisesti uskottavaksi hahmoksi (ks. Foakes 1993 ja Siegel 1993). Macbeth tai Othello eivät ole saaneet vastaavaa psykoanalyysia osakseen, eikä Ophelian tai Claudiuksen tekoja ole selitelty yhtä yksityiskohtaisesti. Hamlet poikkeaa epäilemättä tavallisesta sankarista tai kostajasta, hän ei ole selvästi hyvä tai paha, vaan monisyinen. Vaikka prinssin psykologisointi tuntuisikin turhalta, koska hän on kuitenkin sidoksissa näytelmään sen kaikkine ristiriitaisuuksineen, täyttyy näytelmässä varmasti jokin maailmankirjallisuuden klassikon vaatimus, ehkä monimerkityksisyys. Se kiinnostaa lukijoita ja teatterintekijöitä yhä uudelleen.

Seuraavaan lukuun Takaisin alkuun