3 KÄÄNTÄMINEN JA KÄÄNNÖKSET

Mikä ero on englannin kielisen Hamletin ja siitä tehdyn suomennoksen välillä? Voiko käännöksen lukija sanoa lukeneensa saman teoksen kuin englannin kielisen Hamletin lukija? Jos nämä lukijat olisivat eri henkilöitä, he pystyisivät epäilemättä keskustelemaan teoksen juonesta ilman erimielisyyttä. Näytelmän henkilöiden nimet saattaisivat kuulostaa erilaisilta, mutta epäilemättä tunnistettavilta. Jos he keskustelisivat Shakespearen metaforista tai hänen käyttämästään mitasta, heidän mielikuvansa saattaisivat erota.

Kääntäminen muuntaa tekstiä, koska käännös on tekstin tulkinta. Kääntämisessä tekstiä tulkitaan, ensinnäkin koska sanat ja niistä koostuvat lauseet ja tekstit ovat monitulkintaisia. Eri lukijat lukevat eri tavoin, ja kääntäjäkin on tekstin lukija. Vaikka merkityksiä ei olekaan loputtomasti, koska sanoilla, lauseilla ja teksteillä on rajallinen määrä järkeviä merkityksiä, on niitä enemmän kuin yksi. (Eco 1990, 5.) Toiseksi eri kielten sanat eivät vastaa toisiaan yksi yhteen suhteessa. Sanojen merkitykset eivät ole täysin identtiset. Sana sanalta kääntäminen ei myöskään ole mahdollista, koska tekstin merkitys syntyy sanojen yhteenliittymisestä.

3.1 Mitä kääntäminen on?

Roman Jakobson (1992, 145) erottaa kääntämisessä kolme eri tyyppiä, jotka ovat seuraavat:

Keskimmäinen näistä on se, mitä kääntämisellä tavallisesti tarkoitetaan, eivätkä useimmat kääntämisestä kirjoittajat muita vaihtoehtoja otakaan huomioon. Tämä työ keskittyy myös kielten väliseen kääntämiseen, johon kääntämisellä tästä lähin viitataan. Kysymys on nimenomaan kaunokirjallisuuden käännöksistä, vaikka osa problematiikasta on yleisempää. Kaunokirjallisuus asettaa kuitenkin omat ehtonsa niin tulkinnalleen kuin kääntämiselleenkin.

Kielitieteessä strukturalistisen käsityksen mukaan symbolit, kuten sanat, koostuvat merkityksestä ja muodosta, jotka yhdessä viittaavat ulkomaailman olioihin, tarkoitteisiin. Tietty muoto ei välttämättömästi liity tiettyyn merkitykseen, vaan on korvattavissa toisella muodolla. (Karlsson 1980, 232-233.) Tämän käsityksen mukaan kääntäminen on mahdollista, etenkin jos vielä uskotaan yhteiseen todellisuuteen ja sitä kautta aineelliseen maailmaan, joka antaa merkityksille sisällön. Merkityksen ja käsitteen määritteleminen on kuitenkin piinallista. Konseptualismin mukaan merkitykset ovat sisäisiä mielikuvia tai käsitteitä (em.). Ne ovat abstraktio- ja luokitteluprosessin tuloksia. Luonnollisten kielten sanat vastaavat toisiaan, tai ainakin niistä löytyy sanoja, joilla voidaan ilmaista samoja käsitteitä, tai toisin sanoen, sanoilla on sama merkitys. Yksinkertaistaen voitaisiin sanoa, että käsitteet pysyvät samoina, mutta eri kielissä niitä ilmaistaan eri muotoisilla merkeillä tai merkkijonoilla.

Kaikki eivät ole vakuuttuneita kääntämisen mahdollisuudesta. Äärimmäinen ajatus on se, että eri kielet käsitteellistävät maailman eri tavoin. Niistä ei siten löydy samaan käsitettä kuvaavia sanoja, koska käsitteet eri kielissä eivät ole samoja. Käytännön kokemus ja myös kielitieteelliset tutkimukset puhuvat tätä vastaan: tietty joukko peruskäsitteitä kuvaavia sanoja näyttäisi löytyvän kaikista kielistä. Totta sen sijaan on, että missään kielessä ei ole sanoja kaikille käsitteille, mutta se ei tee käsitteen kuvausta mahdottomaksi. Toinen, lievempi versio kääntämisen mahdottomuudesta lähtee sanojen denotatiivisista ja konnotatiivisista merkityksistä. Sanat voivat viitata samaan tarkoitteeseen, mutta niihin liittyvät assosiaatiot ja tunneperäiset sävyt ovat erilaisia. Sanan merkitykseen kuuluvat myös konnotaatiot. Sanojen käsitteelliset sisällöt ja alat ovat osittain päällekkäisiä, mutta eivät täysin. Tämä koskee yhden kielen samaviitteisiä sanoja ja eri kielten samaan tarkoitteeseen viittaavia sanoja. Tämän ajattelun mukaan esimerkiksi aave, kummitus ja ghost nimeävät kaikki eri käsitteen, eikä aitoja synonyymeja ole olemassakaan. Myös käännökset kielten välillä ovat mahdottomia, tai ainakin tekstin merkitystä muuttavia.

Edellinen käsitys korostaa universaaleja ja uskoo sisällön ja muodon olevan erotettavissa. Kieli on väline, jonka avulla merkityksiä voidaan ilmaista. (Hu 1992 b, 491-492.) Merkitys 'puetaan' muotoon tai merkitys on 'ydin, jota muodon kuori peittää'. Nämä ovat tyypillisiä metaforia, joita merkityksen ja muodon erillisyydestä on käytetty. ( Hu 1993, 450.) Tämän ajatuksen pohjalta kääntämisessä on kysymys merkitysten 'riisumisesta' lähdekielisestä muodostaan ja 'pukemisesta' uudestaan kohdekielen muotoihin. Jälkimmäinen käsitys painottaa eri kielten yksilöllisiä piirteitä. Eri kielet jäsentävät eri tavoin esimerkiksi aikaa, sukulaisuussuhteita tai värejä. Suoria vastineita kielten välillä ei ole olemassa. ( Hu 1992 b, 496-499.) Lisäksi muodon ja merkityksen erottaminen ei ole mahdollista, koska kielen rakenne väistämättä 'merkitsee' merkityksen. Sanan merkitys syntyy suhteista muihin sanoihin ja niiden merkitysaloihin. Koska sanojen merkitysalat eivät vastaa toisiaan kielten välillä, ei kääntäminen merkityksen siirtona ole mahdollista. (Hu 1993, 451-452.)

Merkityksen käyttöteorian mukaan sanan merkitys on yhtä kuin sanan käyttö. (Karlsson 1980, 235.) Tällaisen käsityksen mukaan sanojen merkitys selviää vasta, kun sanoja tarkastellaan kontekstissa. Eri kielten välillä on tuskin paljonkaan sanoja, joiden käytöt lankeaisivat kaikissa konteksteissa yhteen, mutta sanoilla on epäilemättä yhteisiä merkitysaloja. Esimerkiksi aave ja kummitus ovat useimmissa konteksteissa olla keskenään vaihdettavissa, mutta eivät kaikissa (aavelaiva ja kummituslaiva eivät tarkoita samaa asiaa). Joskus ghost voidaan kääntää aaveeksi, joskus kummitukseksi, joskus kumpikaan ei vastaa lähdekielistä merkitystä (holy ghost).

Koska sanat saavat merkityksensä liittyessään toisiin sanoihin, ei käännöskään voi syntyä yksittäisten sanojen kääntämisestä. Teksti rakentuu kielen fonologisesta, morfologisesta, syntaktisesta, semanttisesta ja pragmaattisesta tasosta, jotka kaikki vaikuttavat kokonaismerkitykseen. Toisaalta kielessä voidaan erottaa yhteenliitettävyys eli syntagmaattisuus ja vaihdettavuus eli paradigmaattisuus. Ne täydentävät toisiaan merkityksen muodostamisessa: toisaalta yksittäiset sanat eivät ilmaise niin paljon kuin lauseet, toisaalta eri asemissa olevia syntagmaattisia yksiköitä on voitava vaihtaa merkityksen muuttamiseksi. (Hu 1992 a, 293.) Näitä kielen tasoja on käytetty määriteltäessä lähdetekstin ja käännöksen suhdetta.

3.1.1 Ekvivalenssi

Mitä on lähdetekstin ja kohdetekstin välinen ekvivalenssi tai vastaavuus? Monet käännöstieteilijät tunnistavat ekvivalenssissa monia tekijöitä, jotka saattavat olla keskenään ristiriitaisiakin. Ekvivalenssi voidaan käsittää vastaavuudeksi kielen eri tasoilla. Kuitenkin kielten erojen takia lähdetekstin ja kohdetekstin täydellinen vastaavuus äänteellisellä, syntaktisella, semanttisella ja pragmaattisella tasolla on mahdottomuus. Siksi kääntäjät pyrkivät joko kompromisseihin tai vastaavuuteen jollakin näistä tasoista. (Bassnett- McGuire 1991, 27; Lefevere 1975.)

Eugene Nida (Bassnett-McGuire 1991, 26) käyttää käsitteitä formaali ja dynaaminen ekvivalenssi. Edellinen pyrkii antamaan lukijalle mahdollisimman tarkan käsityksen lähdetekstin sisällöstä, jälkimmäinen pyrkii saamaan kohdetekstin vaikutukseltaan samanlaiseksi kuin lähdeteksti. Nidan määritelmiä pidetään kuitenkin liian yleistävinä, ja varsinkin dynaamisen ekvivalenssin vaatiman vaikutuksen yhtäläisyyden toteen näyttäminen on työlästä (em.). Toisten mielestä ekvivalenssi kielten välillä on mahdotonta, ja he puhuvat mieluummin adekvaateista käännöksistä (esim. Heino 1981; Reiss & Vermeer 1986). Reiss ja Vermeer (1986, 76) määrittelevät adekvaatin käännöksen sellaiseksi, jossa kohdekielen merkkien valinta on alisteista käännöksen tarkoitukselle. Tarkoitus voi vaihdella käännöksestä toiseen, se voi olla muun muassa ekvivalenssin saavuttaminen lähdetekstin ja kohdetekstin välille. Ekvivalenssi kuvaa heidän mukaansa lähde- ja kohdetekstin suhdetta silloin, kun ne omissa kulttuureissaan täyttävät saman viestintäfunktion. Reissin ja Vermeerin määritelmän ongelma on sama kuin Nidalla.

Ekvivalenssi tuntuu kovin liukkaalta käsitteeltä. Usein määritelmissä tuntuu heijastuvan jako muotoon ja merkitykseen sekä ajatus siitä, ettei käännös voi vastata molempia (ekvivalentisti). Merkityksen ymmärretään syntyvän sanaa suuremmista kokonaisuuksista, kääntämisen 'perusyksikkönä' pidetään vaihtelevasti lausetta, kappaletta tai koko tekstiä (Lautamatti 1981, 113; Newmark 1991, 88-92). Merkityksen ongelma on sen moniselitteisyys, tai toisin sanoen tulkinnallisuus. Niinpä ekvivalenssikin määrittely tuntuu kompastuvan siihen, ettei yksiselitteisesti pystytä sanomaan, mikä tarkoittaa samaa. Kielillä on epäilemättä yhteisiä käsitteitä, universaaleja, joiden kääntäminen ei aiheuta ongelmia. Toisaalta jokaisella kielellä on omat ominaispiirteensä ja oma tapansa jäsentää todellisuutta. Kielet eivät vastaa toisiaan suoraan, mutta yhteisten piirteidensä ja yhteisen todellisuuden kautta ilmiöiden kuvaukset ja selittäminen ovat mahdollisia.

3.2 Käännös tulkintana

Goethen mukaan kääntämisessä on pohjimmiltaan kysymys käsitejärjestelmästä toiseen siirtymisestä(Heino 1981, 40). Tällaisessa ajattelussa kieli edustaa ja kuvaa kulttuuria, ja siten kääntämisen ongelmat johtuvat kulttuurien eroista. Kääntäjän tehtävä on välittäjän tehtävä. Myös Jakobsonin on katsottu pitävän kääntämistä tulkintana, selittämisenä tai korvaamisena ennemminkin kuin lähdetekstin täydellisen vastineen luomisena (Hu 1993, 458).

Tulkinta on merkityksen antoa. Kaikki lukeminen on tulkitsemista, vaikka emme tietoisesti tekisi tulkintaa, sillä lukiessamme emme katsele kirjaimia kirjaimina, emme katsele sanoja, vaan luemme mitä on kirjoitettu. Vaikka seuraava Juha Varron kuvailu tulkinnasta liittyy hermeneutiikkaan, on se mielestäni yleisemmin pätevä:

"Tulkinnalla tarkoitetaan yksinkertaisten merkityssuhteiden aukikerimistä: koska kielellinen muoto on useimmiten monitasoinen, sisältää kuvallisia, metaforallisia ja muita vastaavia rakenteita, jo tällä tasolla lukijalta vaaditaan oma tekniikkansa, jossa pyritään käyttämään hyväksi ne tiedot, joita meillä on kielen käyttämisestä."

"Tulkinta on välttämätön lähtökohta [hermeneutiikalle], sillä kieltä ymmärtämättömälle - sille, joka ei voi tulkita - tekstillä ei ole mitään merkitystä. Me voimme tunnistaa monenlaisia harakanvarpaita tekstiksi, mutta vasta tulkinnan jälkeen me voimme puhua 'tekstistä' hermeneuttisessa mielessä. Tulkinta tarkoittaa siis sitä monentasoista prosessia, jossa me otamme selkoa tekstin merkityksestä ja eri merkitystasoista." (Varto 1991, 39.)

Eri lukijoiden tulkinnat eroavat toisistaan. Tämä johtuu ihmisen, kielen ja maailman suhteesta. Kieli on puhujilleen yhteinen ja maailma, johon kieli viittaa, on myös kielen käyttäjille yhteinen (aineellisena todellisuutena). Kielen suhde maailmaan ei kuitenkaan ole suora, se on viittaussuhde ja sisältää siten tulkinnan mahdollisuuden. Samoin se, mitä havaitsemme maailmasta ei ole maailma 'sinänsä' vaan aistiemme meille välittämä maailma. Lisäksi mielemme tulkitsee aistien välittämän informaation sen mukaan millaisia yksilöinä olemme. Koska aineellinen maailma on yhteinen, ihmiset ovat saman lajin edustajina melko samankaltaisia ja yhteinen kulttuuri yhdistää saman kielen puhujia, on viestiminen mahdollista. Mutta kuitenkin jokaisella on oma idiolektinsä ja oma mielikuvansa maailmasta, jotka eivät identtiset kenenkään muun kielen ja mielikuvan kanssa. Kun jokainen lukija tekee tulkinnan, myös kääntäjä tekee lukiessaan tulkinnan, joka näkyy hänen työssään erilaisina valintoina.

Tulkinnan rajojen pohtiminen on toinen kysymys. Sellaiselta tulkinnalta, mitä kääntäminen edustaa, voitanee olettaa sitoutumista tekstiin. Umberto Eco tekee eron tekstin tulkinnan ja käytön välillä. Tulkinta on sellaista lukemista, jonka tarkoitus on selvittää jotakin tekstin sisällöstä, sen luonteesta. Tekstin käyttö taas tarkoittaa sitä, että teksti lähtökohtana pyritään tekemään jotakin muuta, tekstistä mahdollisesti riippumatonta, välittämättä siitä tuleeko teksti oikein vai väärin tulkituksi. (Eco 1991, 57-58.) Näin tulkinnan perusteet ovat tekstissä itsessään ja pohjautuvat tekstin kirjaimelliseen merkitykseen. (Em., 5.)

3.3 Kääntämisen vaihtuvat ihanteet

Lefevere (1992, 1-5) esittää, että niin kuin eri aikoina kirjallisuutta arvotetaan eri tavoin, niin myös kääntämisen ideaalit vaihtelevat. Hän kuvaa kääntämistä uudelleen kirjoittamiseksi (rewriting), tapahtumaksi jossa lähdeteksti tulkitaan käännösajankohdan kulttuurin mukaisesti. Kääntäjien merkitys välittäjinä ja tulkitsijoina syntyy siitä, että hyvin suuri osa kaunokirjallisista teksteistä luetaan jossakin muussa kuin alkuperäisessä muodossa. Vain harvat kirjallisuuden tutkijat tai harrastajat pystyvät lukemaan kaikkia teoksia alkukielellä, ainakin osa luetaan käännöksinä. Vain harvoilla on mahdollisuus tutustua vanhojen tekstien alkuperäisiin käsikirjoituksiin, useimmat tyytyvät toimitettuihin laitoksiin, tai niistä tehtyihin käännöksiin. Näin on laita esimerkiksi antiikin klassikkojen tai Raamatun suhteen. Kääntäminen tapahtuu tietyn kulttuurin sisällä ja ehdoilla, mutta myös käännökset vaikuttavat kulttuuriin välittämällä kirjallisuuden lajeja ja kirjallisia muotoja.

Lefeveren (1992, 41) mukaan kirjallisuuden välittymistä käännöksinä säätelee kaksi seikkaa, nimittäin kääntäjän ideologia ja kohdekirjallisuudessa käännösajankohtana vallitseva poetiikka. Ideologiaa ei tässä pidä ymmärtää liian ahtaasti, nähdäkseni Lefevere viittaa sillä maailmankuvan kaltaiseen ymmärrykseen. Kääntäjät saattavat manipuloida lähdetekstiä, jos se esimerkiksi on kieleltään liian karkeaa tai sen maailmankuva on sopimaton kohdekulttuurissa. Lefeveren esimerkkinä edellisestä on Aristofaneen Lysistrate ja jälkimmäisestä Homeroksen teokset, joiden kieli ei vastannut 1800-luvun ja 1900-luvun alun käsityksiä antiikin klassikoista. Lysistrate on käännetty valikoiden tai eufemismeja käyttäen, joissakin Homeroksen käännöksissä maailmankuva on muutettu klassisemmaksi kuin lähdetekstissä. (Em., 87, 41.)

Poetiikalla Lefevere (em., 26) tarkoittaa seuraavaa:

"A poetics can be said to consist of two components: one is an inventory of devices, genres, motifs, prototypical characters and situations, and symbols; the other a concept of what the role of literature is, or should be, in the social system as a whole."
Siten poetiikka vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten - missä muodossa - runo voidaan kääntää: voidaanko mitallisesta runosta tehdä proosakäännös tai onko mitan käyttö ollenkaan mahdollista. Mutta Lefeverellä poetiikka ja ideologia ovat osittain päällekkäisiä, edellinen vaikuttaa myös sisältöön, ei pelkästään muotoon, mikä onkin johdonmukainen seuraus hänen määritelmänsä loppuosasta.

Kääntäjät voidaan jakaa kahteen 'arkkityyppiin' sen mukaan, miten he suhtautuvat lähdetekstiin. Ensimmäinen tyyppi on uskollinen kääntäjä, joka pyrkii välittämään lähdetekstin kohdekieleen mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Hän säilyttää alkuperäisen kuvaston ja nimistön ja käyttää tarvittaessa selvittäviä alaviitteitä. Hänen suhteensa lähdetekstiin on kunnioittava, käännöksellään hän välittää kohdekieleen lähdetekstin korkeita kulttuuriarvoja. Tällainen kääntäjä on ideologialtaan ja poetiikaltaan konservatiivinen. Toinen tyyppi on relativisti, joka ei pyri saamaan käännöksestään pysyvää totuutta, vaan ennen kaikkea omaa aikaansa puhuttelevan tulkinnan. Hänen klassikkokäännöksensä saattaa antaa uuden näkökulman tai kyseenalaistaa lähdetekstin aseman klassikkona. Hän käyttää oman aikansa kieltä, eikä kaihda anakronismejakaan. Hän ei ole konservatiivi vaan uudistaja. (Em., 49-50.) Suomennosten historiasta on näihin arkkityyppeihin helppo nimetä esimerkeiksi Manninen ja Saarikoski Homeroksen kääntäjinä. Tyypittely on kuitenkin hyvin rajoittunut ja dikotominen, ja koskee ilmeisestikin vain ns. klassikkokäännöksiä.

3.4 Käännöstyyppejä

Ajatus siitä, miten käännetään ja mitä käännös lähdetekstistä välittää, on siis vaihdellut eri aikoina, myös kääntämisen tarkoituksen tai kohdeyleisön mukaan. Usein jokin lähdetekstin ominaisuus korostuu muita voimakkaammin. Esittelen seuraavassa käännöstapojen tyypittelyjä ja niiden yhteisiä piirteitä.

John Dryden (1992, 17) erottaa seuraavat käännöstavat, joissa esiintyvätkin myöhempien typologioiden perusteet:

Seuraava jako on Teivas Oksalan:

Aale Tynni-Haavio jaottelee runosuomennoksia seuraavasti ( Tynni-Haavio 1979, 43):

Näistä ensimmäinen ja viimeinen ovat vanhastaan suosittuja tapoja suomentaa. 1800- luvulla ja 1900-luvun alussa toisaalta pyrittiin eurooppalaisen runouden mittoja vakiinnuttamaan suomen kieleen sekä käännöksin että istuttamalla mittoja omiin runoihin. (Tynni-Haavio 1979, 41-42.)

Lefevere (1975) tarkastelee Catulluksen 64. runon englanninnoksia, jotka on tehty vuosien 1870 ja 1970 välillä. Hän erottelee aineistonsa perusteella runouden kääntämisessä seuraavat tyypit:

Lefevere on kriittinen kaikkien esittelemiensä kääntämistapojen suhteen. Hänen mukaansa ne kaikki enemmän tai vähemmän vääristävät lähdetekstiä. Määritellessään ihanteellista käännöstä Lefevere lähtee siitä, että alkuperäistä tekstiä määräävät niin kieli, jota kirjailija käyttää, kuin historiallinen aika ja paikka, jossa kirjailija työskentelee, sekä kirjallinen traditio tai traditiot, joihin hänen tekstinsä liittyvät. Lefevere kuvailee alkuperäistä tekstiä kirjailijan muunnelmiksi teemastaan. Muunnelmat hän määrittelee kielellisten, kontekstuaalisten ja intertekstuaalisten tekijöiden vaikutukseksi tekstissä. (Lefevere 1975, 16-17.) Kääntäjän tehtävä on etsiä muunnelmille ekvivalentit vastineet toisessa kielessä, ajassa, paikassa ja traditiossa (em., 99). Ongelmana tässä on taas ekvivalenssin käsite, joka jää täsmällisesti määrittelemättä.

Lefeveren vaatimus johtaa lisäksi siihen, että kääntäjän on pyrittävä saattamaan kohdetekstin lukija samaan asemaan kuin lähdetekstin lukija tekstin edellyttämien tietojen tai ymmärryksen suhteen. Lefeveren omat esimerkit ovat Catulluksen käyttämiä myyttisten paikkojen nimiä ja niihin liittyviä viittauksia. Esimerkiksi runossa mainitaan Dardanuksen kaupunki, joka tarkoittaa Troijaa. Lefeveren mukaan kaikki nykylukijat eivät hallitse mytologiaa niin hyvin, että tietäisivät Dardanuksen Troijan perustajaksi, ja siten selviäisivät tällaisista kuvista. Siksi hän vaatii kääntäjää auttamaan lukijaa, mutta torjuu toisaalta selittävien kommenttien tai alaviitteiden käytön, koska sellainen käytäntö vie kohdetekstin itsenäisen luettavuuden. (EM., 85-97.) Kääntäjä voi tuskin valikoida yleisöään niin tarkkaan, että sen tiedot olisivat yhdenmukaisia. Lefeveren malli erottelee aikaan, paikkaan ja kulttuuriin liittyvät tekijät kielellisistä. Hänen mukaansa kääntäjät yleensä kääntävät kielen mutta jättävät muut seikat kääntämättä. Kuitenkin kieli tekee rajanvedon ongelmalliseksi: raja kulttuurista nousevan tiedon, metaforien ja sanontojen välillä ei aina ole selvä.

Kaikista jaotuksista on luettavissa vaihtoehtoina toisaalta merkitys tai muoto, toisaalta lähdetekstiin tai kohdetekstiin suuntautuminen. Käännös joko pyrkii 'lähdekielistämään' kohdekieltä, eli välittämään lukijoille lähdetekstin ajatukset ja kulttuuritaustan selittelemättä, tai pyrkii muuttamaan lähdetekstin kohdekielelle mahdollisimman huomaamattomasti, niin ettei siinä olisi käännöksen tuntua vaan se olisi itsenäistä kohdekielistä kirjallisuutta (Newmark 1991, 92). Nämä voidaan lukea myös uskollisuutena muodolle tai merkitykselle. Kuitenkin esimerkiksi Tynni-Haavion ihanne on muodon ja merkityksen säilyttävä käännös (Tynni-Haavio 1979, 43).

3.5 Näytelmätekstien erikoisluonne

Näytelmäteksti on tekstinä erikoisasemassa, koska sitä voidaan pitää osana kokonaisuutta, joka syntyy vasta silloin, kun näytelmä esitetään. Yhtäältä voidaan olettaa, että näytelmän lukemiseen vaikuttavat lukijan tiedot teatterista, teatterin kunkin hetkiset esitystavat, -tyylit, jne., toisaalta voidaan väittää, että näytelmä on luettavissa itsenäisenä tekstinä, kuvittelematta miten se esitetään. Myös draamakäännös voi olla joko tiettyä teatteria ja esitystä varten tehty tai itsenäinen tässä suhteessa. Tällä on epäilemättä vaikutusta lopputulokseen, sillä sitoutuminen esitykseen tuo kääntämiseen kriteereitä, jotka saattavat ohittaa lähdetekstin. (Bassnett-McGuire 1991, 120-123.) Teatteri tuskin tunnustaa tekstin auktoriteettia. Yhteen esitykseen sitoutumaton käännös voi myös olla joko ennen kaikkea esitettävä teksti tai lähdetekstin edustaja. Tekstin esitettävyys tai näyteltävyys on selvästi kulttuurisidonnaista ja siten vaihtelevaa. Joskus näyttämöltä on puhuttu vain mitallisia vuorosanoja, joskus runomuoto on taas ollut täysin mahdoton. Myös käsitys teatterin tehtävästä vaihtelee.

Susan Bassnett-McGuire (1985, 90-91) esittää, että draaman kääntämisessä voidaan käyttää seuraavia strategioita. Ensinnäkin näytelmätekstiä voidaan kääntää puhtaasti kirjallisuutena, tekstinä. Toiseksi lähdetekstin kulttuuria voidaan käyttää taustana, jota vasten käännös tehdään. Tähän kuuluu myös mahdollisuus käyttää kohdekielen kulttuurin stereotypioita lähdetekstin kulttuurista, jolloin tulos voi olla sävyltään koominen. Kolmanneksi pyrkimyksenä voi olla puhuttavuus, esitettävyys, jolloin esimerkiksi lähdekielen murteet käännetään kohdekielen murteiksi, tai jätetään pois kohtia, jotka ovat niin sidoksissa lähdetekstin kulttuuriin, etteivät selittämättä avaudu kohdekielessä. Neljänneksi Bassnett-McGuire mainitsee erilaiset säeversiot mitallisesta draamasta. Viidenneksi voidaan tehdä käännös yhteistyönä lähdekieltä äidinkielenään tai mahdollisimman hyvin puhuvan ja ohjaajan tai näyttelijöiden kanssa. Jaottelun vaihtoehdot eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan ennemminkin näkökulmia näytelmän kääntämiseen.

Jos näytelmäkäännös julkaistaan, se irtoaa esityksen ja teatterin yhteydestä, ja edustaa ennen muuta lähdetekstiä. Jos käännös on sitoutunut esimerkiksi ohjaajan tulkintaan, se ei välttämättä kovin uskollisesti enää vastaa lähdetekstiä. Lukija ei välttämättä tiedä, onko käännöksen tulkinnan lähtökohtana lähdeteksti vai teatterin vaatimukset. Tilanne, jossa nämä kaksi voivat joutua ristiriitaan, on esimerkiksi näytelmän lyhentäminen. Käännös ilmoitetaan kyllä lyhennetyksi, mutta lukijalle - ainakaan yksikieliselle - ei paljastu, mistä ja miten lyhennetyksi. Mitä lyhentäminen vaikuttaa näytelmän rakenteeseen, juoneen, henkilökuviin? Entä miksi se tekstin kohdalla on ongelmallisempaa kuin teatteriesityksen? Kulttuurissamme teatteriesitys mielletään ohjaajan, näyttelijöiden, teatterin työksi, sellaiseksi tekstin tulkinnaksi, jonka ei tarvitse lähteä vain tekstistä. Sen sijaan käännöksen uskotaan olevan lähdetekstin tekstilähtöistä tulkintaa, tai oikeammin lukijalle, joka ei voi vertailla käännöstä lähdetekstiin, käännös on lähdeteksti (Lefevere 1992, 110).

Seuraavaan lukuun Takaisin nimiösivulle