Askel aikuisuuteen?

Sisällys

Minne tie vie?

Marko Ahonen: Ensimmäinen askel.
Jalava 1997, 303 sivua.

Marko Ahonen on nuoren polven tieteiskirjoittaja, joka on debytoinut novellistina alan lehdissä ja huomattu kilpailuissakin. Hän on ehtinyt julkaisemaan yhden novelli­valikoiman, ja nyt Ensimmäinen askel vie hänet laaja­muotoisemman proosan piiriin.

Romaani ajoittuu vuoteen 2045, jolloin Yhdysvaltojen romahtaminen on jättänyt maailmaan kaksi suurvaltaa: Euroopan Unionin ja Japanin. Poliittiset yksiköt ovat kuitenkin pelkkiä kulisseja, ja todellisuudessa maailmaa hallitsee kaksi jättiyhtiötä.

Päähenkilö Sylvia on läntisen yhtiön keskijohtoon kuuluva informaatio­kontrolloija. Elämän­työkseen hän on suunnitellut propagandaa ja peitellyt ja vääristellyt uutisia. Lisäksi hän on ollut kehittämässä yhtiön henkilöstö­politiikkaa, »Susimallia», joka perustuu työntekijöiden väliseen armottomaan kilpailuun ja luonnonvalintaan. Eläkepäiviensä kynnyksellä Sylvia kuitenkin ajautuu ristiriitoihin, jotka pakottavat hänet arvioimaan elämäänsä ja maailmaa uudelta kannalta.

Kyberpunkkia ja tähtien sotaa

Romaani asettaa tehokkuus­yhteiskunnan inhimillisyyttä vastaan tutunoloisin ottein. Vallanhimoiset jättiyhtiöt ja kylmä virtuaali­todellisuus ovat kyber­punkin – tieteis­kirjallisuuden yhden alalajin – vakioaiheita. Lohduttoman alun jälkeen tarina muuttuu seikkailulliseksi, paikoin suorastaan tähtiensota­maiseksi pulpiksi: renttupilotit paikkailevat aluksen­rämiään teipillä ja painelevat fysiikan laeista piittaamatta ilmakehässä ja sen ulkopuolella. Lopussa soppaan sekoitetaan vielä muukalais­tekniikkaa ja universaalia veljeyttä.

Ilkikurista piikittelyäkin tarinaan mahtuu. Virnistys nousee kerkeästi naamalle, kun teekkarit rinnastetaan hemmoteltuihin kauhu­kakaroihin tai kun eläkeläisten terroristi­ryhmä (lienevätkö vanhoja kettu­tyttöjä?) iskee ikärasismia vastaan.

Ahonen yhdistelee teokseensa monenlaisia aineksia. Jo alalukujen otsikoissa hän usein suorastaan tyrkyttää viittauksia kirjallisuuden ja elokuvan klassikoihin: »Romeo ja Alia», »Alia ihmemaassa», »Kuinka opit rakastamaan pommia». Tieteis­kirjallisuuden piiristä hän nostaa esille muun muassa Arthur C. Clarken teoksen Lapsuuden loppu, jonka viitoittamia ajatus­polkuja Ensimmäinen askel osin seuraileekin.

Kokonaisuudessa kirjoittajan oma ääni kuitenkin hukkuu ainesten runsauteen. Hän osoittaa tuntevansa erityisesti tieteis­kirjallisuuden perinteet mutta ei tunnu tietävän, mitä niillä pitäisi tehdä. Klisee­kuorma kasvaa lopulta liian suureksi, eikä kirja oikein jaksa tarpoa latteuksien suon yli.

Teoksen suurin ongelma on ihmis­kuvaus. Henkilöt eivät hengitä, eivätkä he toimi oman logiikkansa mukaisesti. Heidän olemassa­olonsa ja valintansa määräytyvät juonen tarpeiden mukaan.

Tiivistä ja nopearytmistä

Kirjan luvut koostuvat useista lyhyistä ja vielä lyhyemmistä alaluvuista. Ne tuovat kerrontaan musiikki­video­maista rytmiä ja ehkä hyper­media­maistakin estetiikkaa. Peräkkäisten alalukujen muoto ja sisältö saattavat poiketa toisistaan rajusti. Sirpalemaisuutta lisää näkökulmien ja aikamuotojen vaihtelu: kolmannen persoonan kerronta korvautuukin yllättäen ensimmäisellä persoonalla, imperfekti preesensillä. Tämä ärsyttää mutta myös viehättää.

Ahosen kieli on tiivistä, tyypilliset virkkeet koostuvat yhdestä tai kahdesta lyhyehköstä lauseesta. Ytimekäs vaikutelma sopii kirjan aiheeseen, mutta paikoin tiiviys menee liiallisuuksiin, mikä johtaa epäluontevaan ja töksähtelevään ilmaisuun. Aivan alussa häiritsee myös kaavamainen tapa laittaa selitys tai täsmennys kaksois­pisteen perään. Onneksi maneeri ei esiinny kirjassa muuten.

Useaan otteeseen kirjan henkilöt naljailevat toisilleen oikea­kielisyydestä, mutta surku­hupaisasti kirjassa suorastaan vilisee ilmeisen tahattomia kielivirheitä. Erityisesti kaksois­passiivit ja kongruenssi­virheet pistävät silmään toistuvasti. Viimeistään kustantajan olisi pitänyt kyetä karsimaan enimmät mokat.

Ahosen askel harrastelija­novellistista romaani­kirjailijaksi on hieman kompuroiva, mutta hyvä yritys. Jos hän vielä löytää enemmän omaakin sanottavaa ja saa henkilöihinsä henkeä, matka voi jatkua tyylikkäästi.


Kritiikit

Simo Kaupinmäki
lisika@uta.fi
1999–2013