Kynäilijöitä, sotilaita, lohikäärmelaivoja

Sisällys

Frans G. Bengtsson

Artikkeli perustuu alustukseen, jonka pidin pohjoismaisen kirjallisuuden viikon tapahtumassa Kangasalla 9.11.1998.

Frans Gunnar Bengtssonille (1894–1954) historia oli kaikki kaikessa. Hän oli akateemisesti oppinut kirjailija, joka keräsi vaikutteensa ja ihanteensa vanhoista klassikoista. Oman aikansa kirjallisuutta hän ei pahemmin lukenutkaan, sillä modernismin kikkailut jättivät hänet kylmäksi.

Bengtssonista tuli pieni kummajainen vuosisadan toisen neljänneksen ruotsalaisissa kirjallisuuspiireissä, ja arvovaltaiset kaanonit jättivät hänet huomiotta. Lukijat kuitenkin rakastivat hänen teoksiaan, ja viikinkisoturi Orm Punaisen seikkailuissa on yhä enemmän elämää kuin monen tuolloin arvokkaampana pidetyn kirjailijan töissä, jotka lienevät jo jääneet hyllyihin pölyyntymään. Ruotsalaisyleisö onkin äänestänyt Orm Punaisen yhdeksi vuosisadan kaikkein merkittävimmistä ruotsalaisista kirjoista (vuosina 1997 ja 1998; jälkimmäisessä äänestyksessä peräti palkintosijalle).

Varttuva runoilija

Bengtsson syntyi Skoonessa Etelä-Ruotsissa kiivasluonteisen tilanhoitajaisän perheeseen. Varhaislapsuutensa hän vietti paratiisinomaiseksi kuvailemassaan maalaisympäristössä leikkien ja kalastellen muiden vesseleiden kanssa, kunnes kunnianhimoinen isä ajoi hänet opintielle, johon hänellä olikin ilmeisiä lahjoja, mutta vähemmän intoa. Tosin poika huomasi piankin pitävänsä kirjoista, mutta virallisissa opinnoissa hän oli ainakin omien sanojensa mukaan laiska. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän kuitenkin jatkoi opintojaan Lundin yliopistossa, jossa häntä kiinnostivat etupäässä runojen rustailu ja šakinpeluu, mutta niiden ohessa hän tuli suorittaneeksi filosofian kandidaatin ja lopulta myös lisensiaatin tutkinnon.

Jo lapsena, kuuden seitsemän vuoden ikäisenä, hänen eloaan alkoivat varjostaa vakavat sairastelukaudet, jotka monesti veivät hänet haudan partaalle. Ne jatkuivat ajoittaisina läpi nuoruus- ja opiskeluvuosien, kunnes eräs vakava sairastuminen sai lääkärin antamaan nuorukaiselle korkeintaan puoli vuotta elinaikaa. Bengtsson matkusti kotiinsa kuolemaan, mutta kyllästyi toimettomuuteen ja ryhtyi auttelemaan tilan töissä – ja kuntoutui niin, että sairastelu näytti jäävän kokonaan taakse. Hän huomasi viihtyvänsä uusissa käytännönläheisissä toimissaan ja mieli jo kokonaan hylätä akateemisen uransa. Tilanhoitotöiden ohessa hän kuitenkin jatkoi runojen kirjoittamista ja löydettyään näille kustantajan päättikin ruveta runoilijaksi: esikoiskokoelma Tärningkast ilmestyi vuonna 1923. Hän palasi Lundiin, jossa antaumuksellisesti heittäytyi boheemin trubaduurin rooliin ja henkeväksi seuramieheksi.

Bengtssonin mielestä modernistinen vapaa muoto oli silkkaa huijausta ja oikea runous perustui riimittelyyn ja klassisten sääntöjen seuraamiseen. Aikakauden kriitikot eivät moista linjaa kiitelleet, mutta kirjallisuusoppineiden kehotukset uudistaa tyyliä saivat omapäisen kirjailijanalun vain siirtymään entistäkin vanhanaikaisempiin ja mahtipontisempiin runokaavoihin, kuten sonetteihin ja balladeihin. Vielä vuosia myöhemminkin hän luonnehti itseään Ruotsin viimeiseksi merkittäväksi runoilijaksi – tosin ei ehkä aivan ilman itseironiaa.

Valitettavasti suuri yleisö ei jakanut hänen lyyristä makuaan sen enempää kuin kriitikotkaan, joten hän joutui taloudellisessakin mielessä elämään kuin aito taiteilija ikään: klassisesti syvässä köyhyydessä. Ahdinkoa helpottivat sentään käännöstyöt maailmankirjallisuuden merkkiteoksista. Niihin lukeutuivat loistavaksi luonnehdittu ruotsinnos Miltonin Kadotetusta paratiisista sekä ranskalaisen Rolandin laulun hyvin vapaa tulkinta, jonka sanotaan olevan paljon alkuteosta mehukkaampi ja siten antavan aivan väärän kuvan keskiaikaisen ihmisen ajatusmaailmasta.

Etevä esseisti

Suurta runoilijaa Bengtssonista ei lopulta tullut, mutta se, mikä ei toiminut lyriikassa, osoittautuikin hyväksi reseptiksi proosamuotoon sovellettuna. Hän siirtyi esseistiksi ja ihastutti – tai joskus vihastutti – lukijoita rytmisellä ja sointuvalla kielellään sekä rönsyilevillä barokkivirkkeillään, joissa oli paljon sivulauseita ja puolipisteitä:

Plötsligt sker någonting i denna värld av skuggor. Töcknen lyftas för ett ögonblick; över bergen i nordväst faller klart dagsljus; hålvägar eka av tramp från makedoniska syntagmer – och Alexander dyker upp, skuggande med handen över ögonen om månne inte världens gräns snart är nådd. Detta är det första säkra datum i Indiens historia. Pendjabs furstar surra argt fram med vagnar och elefanter; en stund slår han muntert omkring sig bland getingsvärmen, tillintetgör i drabbning den driftige konung Poros och börjar därpå rycka fram mot Ganges, ivrig att få tag på det stora Nandariket varom han hört rykten; men hans tröttkörda gardister, hans vieux grognards under Krateros och Polysperchon, göra svärjande halt vid Hyphasis, förstämda av tropiska störtregn och av parasanger som aldrig vilja taga något slut.
(»Indisk historia» kokoelmassa Silversköldarna.)

Hänen tyylinsä erosi rajusti modernistisista ihanteista, jotka kulkivat kohti pelkistettyä ja arkista puheenomaisuutta; se oli äärimmäisen vaikea tyylilaji, mutta hän hallitsi sen ja pääsi nyt myös hyödyntämään laajaa lukeneisuuttaan sekä ilmiömäiseksi mainittua muistiaan.

Aiheensa hän haki tavallisesti historiasta – ensimmäisen esseekokoelmansa Litteratörer och militärer (1929) nimen mukaisesti häntä kiehtoivat erityisesti suuret kirjoittajat ja sotilaat –, mutta hän saattoi viehättyä pohdiskelemaan monenlaisia asioita kulinarismista parapsykologiaan. Hän osasi esitellä asiat selkeästi ja hienovaraisesti, mikä teki hänen esseistään paitsi sisällökkäitä myös yleistajuisia. Ajatukset soljuivat eteenpäin vapaasti assosioiden, kun hän elävöitti tietoainesta koomisilla vastakohtaisuuksilla ja osuvilla kaskuilla. Etenkin hänen leppoisan humoristisia luontopakinoitaan pidetään usein vieläkin hänen kirjallisen tuotantonsa parhaana osana – onkin sääli, että hänen esseitään ei ole tiettävästi lainkaan suomennettu.

Bengtssonin esseekokoelmia myytiin lajityypin tavanomaiseen suosioon verrattuna uskomattomia määriä, ja kun hän oli nelissäkymmenissä, hänen toimeentulonsa alkoi olla turvattu.

Historiaa toisin silmin

Nyt hän alkoi etsiä uusia haasteita ja kirjoitti historiallisen elämäkerran ihailemastaan Ruotsin sankarikuninkaasta Kaarle XII:sta. Teos ilmestyi kaksiosaisena vuosina 1935–36 ja herätti melkoista kummastusta. Vakavat kriitikot syyttivät sitä pinnallisuudesta sanoen, että kirjoittaja vältteli arvioimasta päähenkilöä poliittiselta, moraaliselta ja filosofiselta kannalta. Toisaalta työ ei vastannut myöskään nationalististen piirien vanhoillisia näkemyksiä, joissa mielellään kehiteltiin perusteluja kansallissankarin tekemille virheille – siis seliteltiin.

Bengtsson halusi korostaa kuninkaan ilmiselviä heikkouksia, koska virheetön sankarihahmo ei sopinut hänen maailmankuvaansa. – Sven Delblanc, ruotsalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija, on esittänyt, että teosta pitäisikin tarkastella mieluummin romaanina kuin varsinaisena historiankirjoituksena modernissa mielessä, sillä vaikka faktat ovat kohdallaan, kirjoittajan ote on hyvin kaunokirjallinen, estetisoiva. Bengtssonin tavoitteena olikin oikeastaan kirjoittaa vanhan hyvän ajan eepos, jossa Kaarle XII vertautui Odysseukseen tai Hamletiin.

Teoksen ristiriitaisessa vastaanotossa kiteytyi Bengtssonin kirjallinen omalaatuisuus. Häntä syytettiin useinkin kepeäksi esteetikoksi ja taantumukselliseksi satuilijaksi, koska hän pitäytyi omassa epäajanmukaisessa tyylissään sekä vältti ottamasta kantaa suuriin moraalisiin kysymyksiin.

Itse hän ei koskaan hyväksynyt tällaista näkemystä: hän oli voimakkaasti moraalinen ihminen, vaikka aikalaisten oli joskus vaikea havaita ja ymmärtää hänen ajattelutapaansa. Hän saattoi sympatisoida sellaisia rikollisia kuin runoilijarosvo François Villon, joka vakaasti pysyi pahantekijän roolissaan. Sen sijaan rangaistusten lieventäminen esimerkiksi psykologisin perustein oli hänestä surkuhupaisaa – hänen moraalinsa nojasi kirjoittamattomiin pelisääntöihin, joista tuli pitää kiinni. Vaikka hän ihannoi suuria sotapäälliköitä ja usein romantisoikin taisteluja, yleisesti hän inhosi pahantahtoisuutta ja raakuuksia ja tuomitsi jyrkästi muun muassa kansallissosialistiset aatteet, jotka tuolloin olivat kovasti muodikkaita eräissä piireissä. Mutta selväsanaisesti hän teki niin vain yksityiselämässään, kirjailijana hän katsoi parhaaksi välttää julistamista ja saarnaamista. Maailman myllerrysten keskellä aikalaiskriitikoilta taisikin jäädä huomaamatta – tai huomioon ottamatta –, kuinka Bengtsson saattoi hienovaraisesti etäännyttäen asettaa ajankohtaiset ongelmat maailmanhistorialliseen perspektiiviin: sotiahan on aina käyty.

Bengtssonin maailmankatsomus oli radikaalipessimistinen. Hän ei uskonut, että yhteiskunta voisi muuttua olennaisesti paremmaksi, vaan katsoi, että ihmisten onnellisuus tai onnettomuus kumpuavat syvemmältä ihmisluonteesta. Tämän schopenhauerilaisen filosofian mukaan laeilla ja hallituksilla ei loppujen lopuksi ole suurtakaan merkitystä ja yritykset parantaa maailmaa aiheuttavat lähinnä vain ylimääräistä kärsimystä. Bengtsson suhtautui epäilevästi niin poliittisiin kuin uskonnollisiinkin ideologioihin ja suorastaan inhosi virallisen kirkon dogmaattisuutta. Sen sijaan hän jakoi maalaiskansan mutkattoman uskon Sallimukseen ja ihaili viljelijöiden sitkeyttä ja tyyntä alistumista väistämättömään, kuten vuodenaikojen koettelemuksiin. Tästä asenteesta varmaan kumpusi myös hänen sotilasromantiikkansa, sillä urheutta ja vakaumuksellisuutta hän kunnioitti, vaikkei välttämättä hyväksynytkään taisteluiden ideologisia perusteluja.

Viikinkejä, viikinkejä!

Bengtssonin kirjailijanura huipentui vuonna 1941 romaaniin Röde Orm (suomennettu nimellä Orm Punainen, 1942), joka kertoo skoonelaisen viikingin ja tämän toverien seikkailuista etelän valtakunnissa. Muinaisskandinaaviset aiheet olivat kiehtoneet kirjailijaa jo kauan, ja hän oli pahoitellut sellaisten tarinoiden puutetta, jotka kertoisivat viikinkiretkistä kiihkoilematta ja uskottavasti. Kristikunnan aikakirjat kun antavat pohjanmiehistä kovin yksipuolisen kuvan, ja islantilaiset saagat puolestaan on kirjoitettu sen verran myöhään, että ne tuppaavat jo turhankin paljon romantisoimaan tapahtumia.

Viikinkiromaanissaan Bengtsson sai nyt rakentaa tarinaa sen omilla ehdoilla, sillä tapahtumien historiallinen kaukaisuus sekä päähenkilön ja tärkeimpien sivuhenkilöiden fiktiivisyys jättivät kirjailijalle enemmän vapautta kuin Kaarle XII -työssä. Tyylilleen uskollisesti hän torjui modernistiset hömpötykset, kuten salavihkaiset kurkistukset henkilöiden sielunelämään, ja halusi islantilaissaagojen mallin mukaisesti kuvailla vain ulkoisia tapahtumia, ihmisten tekoja ja sanoja. Kirjan kerronta on tunteilematonta ja toteavaa mutta erotukseksi muinaissaagoista myös hyvin kuvallista – jopa elokuvallista –, ja tarina hengittää Bengtssonille ominaista hyväntuulisuutta:

Tooke nousi silloin ja nosti tytön olkapäilleen ja pyysi kaikkia tarkoin katsomaan, miten kaunis ja somavartinen hän oli.

– Hän näyttää minusta voivan herättää halua kenessä tahansa, hän sanoi. Jos nyt täällä on joku, joka haluaa häntä kylliksi paljon, tahdon tapella hänen kanssaan nyt heti, miten hän vain katsoo parhaaksi, miekoin tai kirvein. Se joka voittaa, pitää tytön; ja se, joka saa surmansa, keventää silloin laivaa enemmän kuin mitä tyttö painaa; ja sillä tavoin voin kuitenkin saada hänet mukaani kotiin.

Tyttö piteli itseään toisella kädellä kiinni Tooken poskiparrasta ja punastui ja sätkytteli jalkojaan ja peitti toisella kädellä silmänsä, mutta otti sen taas pois ja näytti olevan iloinen siitä, että häntä niin uteliaasti tarkasteltiin; ja kaikkien mielestä Tooken ehdotus oli taitavasti keksitty. Mutta ei kukaan tahtonut tapella hänen kanssaan, vaikka tyttö olikin niin kaunis, sillä kaikki pitivät Tookesta, ja hän sitäpaitsi oli pelätty väkevyytensä ja asetaitoisuutensa vuoksi.

Orm Punainen oli Bengtssonin tärkein yritys pukea ihanteensa kaunokirjalliseen asuun: kirjallinen kokeilu, joka oli täysin vastakkainen modernismin tavoitteisiin nähden ja omalla tavallaan ehkä rohkeampi kuin monen tuolloisen modernistin teokset. Kriitikoiden nyrpeästä suhtautumisesta huolimatta – kirjoittaa nyt mokomia satuja samalla kun maailma on liekeissä! – kirjasta tuli heti suurmenestys. Se käännettiin pian useille kielille ja sodasta huolimatta ilmestyi jo seuraavana vuonna myös suomeksi Emerik Olsonin käännöksenä, joka pyrkii uskollisesti välittämään alkuteoksen kielen arkaaista kaikua.

Neljä vuotta myöhemmin, 1945, romaanille ilmestyi vielä jatko-osa Röde Orm hemma och i österled (suomennettu nimellä Orm Punainen kotona ja idän retkillä, 1946). Se ei ole aivan ensimmäisen osan veroinen, sillä loppua kohden kerronta tuntuu väsyvän ja kangistuvan. Kirjan alkupuolisko on kuitenkin Bengtssonia parhaimmillaan: lämpimän humoristisesti hän kuvaa, kuinka kotioloissa naisväki pyöritteleekin hirmuisia urhojaan mielensä mukaan, ja sukupuolten välisistä jännitteistä rakentuu soittopeli, jota kirjailija näppäilee herkin ottein.

Uupunut mestari

Ormin idänretkiä painava kerronnan väsyminen leimaa muitakin Bengtssonin viimeisiä töitä. Nykyään on ilmeisen laajasti hyväksytty näkemys, että kirjailija pettyi viikinkitarinaansa, koska siitä tuli niin kepeä ja elämänmyönteinen seikkailukertomus. Nykytutkijoiden mukaan hän olisi oikeastaan halunnut tavoittaa suurten eeposten synkkää kohtalonomaisuutta ja siten ilmaista pessimististä maailmankatsomustaan.

Onkin totta, että Orm Punainen sisältää vihjeitä, jotka lupailevat jylhiä kohtalon kouraisuja mutta jäävät käytännössä toteutumatta. Eri asia kuitenkin on, merkitsikö tämä Bengtssonille epäonnistumista. Kirjailijaystävänsä Sven Stolpen mukaan Bengtsson sanoi halunneensa kirjoittaa sujuvan lukuromaanin, jonka esikuvina olivat Odysseia ja Kolme muskettisoturia, mutta nimenomaan kiisti asettaneensa itselleen mitään korkeakirjallisia tai muita erityistavoitteita. – On myös hyvä muistaa, että Bengtsson oli nimenomaan lyhyen muodon mestari. Pidempi proosa saattoi venyessään jo sinänsä kangistaa hänen kirjoittamistaan; ensimmäisenkin Orm-kirjan lopussa eloisat ihmiskuvaukset jäävät varjoon, kun kerronta alkaa painottaa suurempia kuvioita: poliittisia neuvotteluja ja armeijoiden yhteenottoja.

Taiteellisen pettymyksen sijasta lopputöiden kangistumisen syyksi voisi väittää myös sairauksia, jotka kirjailijan viimeisinä vuosina iskivät uudelleen murtaen lopulta paitsi hänen ruumiillisen terveytensä myös hänen elämänhalunsa. Kohtalon koura tarttuikin romaanin sijasta kirjailijan omaan elämään.

Mutta synkistely sikseen. Periaatteellisesta pessimismistään huolimatta Bengtsson oli pohjimmiltaan humoristi, joka löysi elämän tarkoituksen arjen pienistä iloista. Tätä perusluonnettaan hän ilmaisee onnistuneesti sekä monissa esseissään että Orm Punaisessa. Niinpä ei olekaan mikään ihme, että erityisesti ensimmäinen viikinkiromaani on jäänyt elämään herkullisena pienenä seikkailuklassikkona.



Bibliografia

Tähdellä (*) merkittyjä teoksia olen käyttänyt artikkelin tausta-aineistona.

Runokokoelmat

Esseekokoelmat

Pitkäproosa

Lähdeaineisto

Taustalinkkejä

Simo Kaupinmäki
lisika@uta.fi
1999–2013