MARKKU IHONEN

Historia, historiankirjoitus ja historiallinen romaani Suomessa


(Julkaistu: Kanava 7/93, s. 461–463.)



Historiallisen romaanin synty

Historiallinen romaani syntyi Suomessa ruotsinkielisenä 1800-luvun jälkipuoliskolla kansallisen heräämisen ja romantiikan historianharrastuksen antamasta sysäyksestä. Lajin aloitti lehtimies, kirjailija ja historiantutkija Zacharias Topelius Välskärin kertomuksillaan (1851–1866). Hän sai vaikutteita suoraan Walter Scottin tuotannosta, mutta määrääväksi hänen historiankäsitykselleen tuli perehtyminen Friedrich Hegelin kirjoituksiin.

Scottin romaaneja ostettiin suomalaisiin koteihin ruotsinkielisinä käännöksinä jo 1840-luvulla, ja edellytykset scottilaistyyppisen historiallisen romaanin syntymiseen olivat suotuisat. Scottilaista – ja hegeliläistä – Topeliuksen romaanissa on mm. suhde kansaan. Kuvattu yhteiskunnallinen pääjännite on aatelin ja rahvaan välinen, ja kertoja asettuu talonpoikien puolelle. Kansakunta syntyy säätyjen kilpailun ja yhtymisen tuloksena.

Uusi valtiollinen asema Venäjän osana synnytti 1840-luvulla keskustelua Suomen omasta historiasta ja tarpeen Suomen historian kirjoittamisesta. Topeliuksen keskeinen teesi keskustelussa oli se, että Suomella ei voinut olla ainakaan poliittista historiaa ennen vuotta 1809, koska maa ei ollut itsenäinen eikä sillä ollut omaa kansallistietoutta. Hän oli sitten itse ensimmäisiä Suomen historian kirjoittajia mainitulla romaanillaan. Hiukan paradoksaalisesti teos pyrki osoittamaan, että Suomella oli kuin olikin oma historia jo Ruotsin vallan aikana.

Historia itsenäisyysajatuksen perusteluna

Kolmeen vuosikymmeneen Topeliuksen romaanin jälkeen Suomessa ei juuri ilmestynyt historiallisia romaaneja. Historiallisia aiheita käsiteltiin toki jonkin verran romanttissävyisissä kertomuksissa, runoissa ja näytelmissä. Romaanista tuli kaunokirjallisuuden keskeinen laji Suomessa vasta realismin aikakaudella, 1880-luvulla. Silloinkin ilmestyi vain harvoja historiallisia romaaneja, eikä niitä ole luettu realismin tyylisuuntaan.

1890-luvulla historiallinen romaani nousi kirjallisuuden lajihierarkiassa osaksi varsinaista taideproosaa. Muutoksen taustalla olivat muun muassa Venäjän uuden hallitsijan käynnistämät poliittis-kulttuuriset yhdenmukaistamistoimet, jotka pyrkivät lopettamaan Suomen erikoisaseman autonomisena suuriruhtinaskuntana. Poliittinen kehitys ajankohtaisti historiallisia aiheita ja motiiveja.

Johtavat fennomaanit vastustivat tietoisesti 1880-luvun yhteiskuntakriittistä realismia ja asettuivat tukemaan historiallista romaania, varsinkin sen uutta, realistisempaa tyyppiä. Etenkin Santeri Ivalo uudisti lajia ns. rappasodista kertovalla romaanillaan Juho Vesainen (1894).

Jopa johtava realisti Juhani Aho kiinnostui historiallisista aiheista ja julkaisi romaanin Panu 1897. Ahon kirjailijanuran käänne selittyy osittain realismin vähittäisestä ohenemisesta ennen sen murtumista uusromantiikaksi. Uusromantiikan piirissä suosittuihin historiallisiin aiheisiin liittyi usein voimakas kansallinen tendenssi, suomalaisuuden puolustaminen kiristyvää venäläisvaltaa vastaan.

Yhteiskunnallinen kehitys oli vuosisadanvaihteessa varsin vireää. Myös historiantutkimus eteni ja laajeni: mukaan tulivat talous- ja kulttuurihistoria, joiden piirissä kiinnostuttiin kollektiivisista ilmiöistä ja tavallisista ihmisistä. Nämä molemmat kehityskulut antoivat realistiselle historialliselle romaanille tukea ja suuntasivat sitä. Kauden merkittävimpiä historiallisen romaanin kirjoittajia olivat Ivalon ja Ahon lisäksi K.A. Tavaststjerna ja Santeri Alkio.

Ns. ensimmäisen tasavallan historiankirjoitusta leimasi nationalismi. Suomen asemaa oli puolustettu historiankirjoituksella jo 1860-luvulta lähtien. Esimerkiksi Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen sekä J.R. Danielsonin tutkimuksissa oli haettu historiasta tukea kansallisten pyrkimysten oikeutukselle. Ajatuksena oli, että kansalliset vaatimukset olivat perusteltavissa paremmin, jos voitiin osoittaa Suomella olevan oma, muista riipumaton menneisyys.

Itsenäistymisen jälkeen historiankirjoituksen rooli vahvistui entisestään. Samalla se muuttui ideologisesti. Vuosisadanvaihteen jälkeen oli korostettu joukkojen merkitystä pyrittäessä valtiolliseen itsenäisyyteen ja kansalliseen yhtenäisyyteen. Vuoden 1918 sodassa näiden joukkojen nähtiin kuitenkin nousseen laillista esivaltaa vastaan. Historiantutkimuksen oli tavallaan pakko reagoida uuteen tilanteeseen, ja lähes kauttaaltaan valkoisen Suomen tukijoiksi asettuneet tutkijat kapeuttivat osin tietoisesti historiallista näkökulmaa. Varsinkin populaarihistorioissa – kuten Aarno Karimon teoksessa Kumpujen yöstä (1929–1932) – Venäjä alkoi edustaa yhä selvemmin kielteisiä arvoja ja esiin nousivat menneisyyden suursuomalaiset sankarimyytit.

Historiallisen romaanin kultakausi 1930-luvulla

Itsenäistyneessä Suomessa historiallinen romaani mukautui nopeasti historiankirjoituksen tukemaan uuteen kansalliseen ideologiaan. Muun muassa suomalaisten sankaruus, venäläisten halveksiminen ja idän uhka korostuivat etenkin sota-aiheisissa romaaneissa. Teoksissa esiintyi toistuvasti unelma Suur-Suomesta, ja kauaksikin menneisyyteen ajoittuvissa tarinoissa on viittauksia Suomen itsenäistymiseen.

Suomen ruotsinkielinen historiankirjoitus maailmansotien välisenä aikana oli vähäistä. Myös ruotsinkielinen historiallinen romaani oli harvinainen. Yksinäinen poikkeus oli Harald Hornborg, jonka laajan tuotannon suurta osaa leimaavat nationalismi ja viihteellisyys.

1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla julkaistiin Suomessa runsaasti historiallisia romaaneja. Enimmillään uusia teoksia ilmestyi toistakymmentä vuodessa; osuus uusista kaunokirjallisuuden nimikkeistä oli keskimäärin viitisen prosenttia. Ruotsinkielisiä historiallisista romaaneista oli enimmillään viidesosa.

Paitsi että 1930-luvulla julkaistiin paljon kotimaisia historiallisia romaaneja, niiden suosio ja arvostus oli suurta. Yhdeksästätoista historiallisen romaanin kirjoittajasta viiden teoksille myönnettiin valtionpalkinto, minkä lisäksi kirjailijat saivat lukuisia muita palkintoja. 1930-luvun alussa, kun kustannustoiminta taantui taloudellisen laman vuoksi, historiallisia romaaneja pidettiin ilmeisesti varmoina sijoituksina ja niitä painettiin huomattavan runsaasti.

Niin kuin aiemminkin, myös 1930-luvulla historiallisten romaanien kirjoittajat, kuten Lauri Haarla, Arvi Järventaus, Artturi Leinonen ja Martti Santavuori, suosivat yleensä samoja kansallisia aiheita kuin historiantutkijat. Nationalismin voimistuminen 1920-luvun lopulta lähtien synnytti sosiaalis-historialliset ja aatteelliset edellytykset myyttistä yksilösankaruutta julistavalle ja nationalistista propagandaa palvelevalle historiallisen romaanin tyypille.

Historiallisen romaanin umpikuja

Suomalainen historiallinen romaani ajautui melkein täydelliseen umpikujaan toisen maailmansodan kääntyessä tappiolliseksi. Osittain kysymys oli siitä, että sanataiteen kieli koki suuren uudistuksen 1940- ja 1950-luvulla. Muutoksen käynnistymisen merkittävä syy oli kuitenkin toisaalla. Sodan päättyminen merkitsi suurta maailmankatsomuksellista murrosta, eräänlaista arvojen inflaatiota. Voimakkaimmin murros tuntui niissä piireissä, jotka olivat vahvimmin kiinni 1930-luvun ideologiassa. Tähän joukkoon kuuluivat melkein kaikki historiallisen romaanin kirjoittajat.

Kun kaunokirjallisuuden tuotanto kasvoi voimakkaasti vuosina 1941–1945 ja jatkui tasaisena 1940-luvun lopun, historiallisen romaanin nimikemäärä putosi rajusti sodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen. Monet tuotteliaat kirjoittajat (Haarla, Järventaus, Viljo Rauta, T. Vaaskivi) kuolivat sodan aikana, ja sota hankaloitti historiallisten romaanien vaatimaa lähdetutkimusta. Lisäksi sodan lopputulos vei menestymisen mahdollisuuksia kansallista optimismia julistaneelta kirjallisuudelta, jollaista 1930-luvun historiallinen romaani oli enimmäkseen ollut.

1940-luvun loppua kohti tultaessa kirjallisuuden lajien keskinäinen arvojärjestys alkoi muuttua. 1940-luvulla valtaosa suomalaisista esikoisteoksista oli runokokoelmia. Uuden lyriikan ja uuden kirjallisuuskäsityksen voittokulkua tuki anglosaksisen uuskritiikin ideoiden vähittäinen tunnetuksi tuleminen Suomessa. Uuskritiikki vähätteli historiallista kaunokirjallisuutta. Sittemmin historiallinen romaani joutui kilpailemaan myös uuden menestyvän romaanityypin, sotaromaanin, kanssa.

Sodan jälkeen aatteellispoliittinen ajattelutapa historiantutkimuksessa tuli nopeasti epäsuosituksi ja poliittisen realismin nimellä tunnettu suuntaus syrjäytti kansallisen idealismin. Ennen kaikkea ulkopolitiikan historiassa näkyi tarvetta puolustaa sittemmin Paasikiven–Kekkosen-linjan nimellä tunnettua suhtautumista Neuvostoliittoon ja sen intresseihin.

Historiallisen romaanin kehitys heijasteli jälleen historiankirjoituksen kehitystä. Kun myyttejä luova ja nationalistista ideologiaa palveleva historiantutkimus väistyi ja poliittinen ilmapiiri muuttui, tyypillisen 1930-lukulaisen historiallisen romaanin oli käytännössä mahdotonta menestyä sodanjälkeisessä Suomessa.

Historiallinen romaani sodan jälkeen

Suomessa syntyi toisen maailmansodan aikana uusi historiallisen romaanin tyyppi, joka oli lajin sisällä hallitsevassa asemassa 1940- ja 1950-luvulla. Tämän tyypin aloitti nuori T. Vaaskivi, ja hänen avaamaansa linjaa jatkoi näytävästi Mika Waltari Sinuhe egyptiläisellään (1945) ja muilla sodanjälkeisillä historiallisilla romaaneillaan. Tyyppi näyttää elpyneen aivan viime vuosina. Siihen viittaisi mm. Sirpa Mäkelän romaanin Agrippa eli erään maagikon matka ja Tiina Kailan romaanin Bruno ilmestyminen vuonna 1990.

Vaaskiven historialliset romaanit erosivat monessa suhteessa aikalaisistaan ja edeltäjistään. Teosten aiheet olivat epäkansallisia ja irtautuivat selkeästi kansallisista ideologisista painotuksista. Teoksissa käytettiin biografista muotoa ja tarkastelutapaa sekä tietoisia historiallisia analogioita so. käsiteltiin kirjoittamisajan ongelmia historian valepuvussa. Henkilökuvauksessa hyödynnettiin populaareja psykologisia teorioita, ennen kaikkea psykoanalyysia.

Kansallisen historian käsittely suomalaisessa historiallisessa romaanissa alkoi suuremmassa mitassa uudelleen vasta Väinö Linnan julkaistessa trilogiansa Täällä Pohjantähden alla 1959–1962. Teosta seurasi todellinen trilogiakirjallisuuden aalto, joka laantui vasta 1970-luvun lopulla. 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa suomalaista historiallista romaania ovat hallinneet Tuure Vierros sekä muutamat naiskirjailijat, ennen kaikkea Ursula Pohjolan-Pirhonen, Laila Hietamies ja Kaari Utrio. Naiskirjailijoiden teosten aiheet ovat yleensä olleet Suomen historiasta, tyypillisesti keskiajalta tai uuden ajan alusta.

Historiatieteen ja lähihistorian uudet haasteet

On ilmeistä, että kansallisen historian murrosten tarkasteluilla ja siten myös historiallisella romaanilla on yhä kysyntää. Etenkin viimeisen puolen vuosisadan kansalliseen historiaan kohdistuva tutkimus on nyt ennen näkemättömän laajaa, ja on ihme, jos historiallinen romaani ei tartu heitettyihin täkyihin.

Historiankirjoituksessa on alettu 1970-luvulta lähtien tiedostaa erilaisten diskursiivisten käytäntöjen merkitys menneisyyttä koskevan tiedon saamisessa ja esittämisessä. Menneisyys on aina koodattu lähteisiin erilaisten diskurssien, kielenkäyttötapojan, taakse. Myös historian kirjoittaminen on diskursiivista toimintaa, tekstin tekemistä ei-tekstuaalisista ilmiöistä.

Tällainen historiatiede voisi avata uusia ulottuvuuksia historialliseen romaaniin. Ilmeisesti omia rajoituksiaan pohdiskeleva, vaihtelevia tekstistrategioita käyttävä ja historiallisen totuuden suhteellistava historiallisen romaanin tyyppi kuitenkin yhä vierastuttaa kansaa, joka rakastaa oikeita kertomuksia ja jolle suhde omaan kansalliseen identiteettiin on yhä poikkeuksellisen pieteettinen.


Takaisin julkaisuluettelon alkuun