MARKKU IHONEN
Lestadiolaisuuden identiteetti ja mentaliteetit

Ilmestynyt Kalevassa 29.4.2001. Väliotsikot lehden toimituksen laatimia.

Suomessa on yli satatuhatta lestadiolaista. Yksittäistä lestadiolaista ei kuitenkaan ole helppo tunnistaa kadulla, työpaikalla tai oppilaitoksissa - ennen kuin ryhdytään viettämään pikkujouluja tai kosteita illanistujaisia.

Uskonnollisena liikkeenä lestadiolaisuus on selvästi erottuva, omaa profiiliaan pitävä. Se ei mukaudu maailman menoon ja kehitykseen kuin harkitusti. Ulkopuolisen on tosin vaikea hahmottaa valintojen logiikkaa, kun esimerkiksi television katselu torjutaan yhä, mutta Internetiä sopii käyttää.

Syrjäisessä Lapissa puolentoista vuosisataa sitten syntyneeseen liikkeeseen on yhdistetty romantisoivaa pohjolan karuutta ja autiutta. Siinä on saatettu nähdä myös jonkinlaista henkistä taantuneisuutta ja alkeellisuutta. Jos vakavasti elämäänsä suhtautuvia ihmisiä on yleensäkin helppoa riekkua, lestadiolaisuus tarjoaa poikkeuksellisen herkulliset ainekset.

Vanhoillislestadiolaisten suviseurat on näyttävä spektaakkeli. Kyseessä on paitsi hartaustilaisuus myös vuosikatselmus ja eräänlainen näytön paikka. Seurakentällä liikkuessaan tuntee väkevästi ihmisten välisen yhteyden ja kohonneen yhteishengen: meitä on sentään näin paljon.

Yksilövanhurskautta korostavana lestadiolaisuus painottaa kuitenkin uskon sisäisyyttä. Viime kädessä jokainen seisoo aina yksin perimmäisten kysymysten edessä.

Uskonnolliset liikkeet tarjoavat ihmisille mahdollisuuden verrattain kiinteään identiteettiin, käsitykseen itsestään. Herätysliikkeiden uskonyhteisöissä on nykykulttuurista puuttuvaa arvojen, päämäärien ja tapojen yhtenäisyyttä. Tässä mielessä lestadiolaisuus on turvapaikka ihmiselle, jota vetävät moneen suuntaan viestinnän, mainonnan, työelämän ja koko nyky-yhteiskunnan vaatimusten ristiriidat.

Lestadiolaisten maailmasuhde on kuitenkin kaksijakoinen. Yhtäältä maailma vainoaa eikä ymmärrä uskovaisia. Toisaalta se houkuttelee heitä turhuuteen ja syntiin. Etenkin lapsille ja nuorille saarnataan maailman viekoituksista.

Kuvatun kaltainen asenne Jumalaan ja maailmaan johtaa itsetarkkailuun, joka saa lisäaineksia ulkoisesta paineesta. Lestadiolaisuushan on ollut alusta asti melko torjuttu liike. Etenkin liikutuksia on kummeksuttu, eikä jyrkkää seurakuntaoppia hyväksytä. Lestadiolaisuuteen liittyy Suomessa yhä paljon häpeää, ja huomautukset esimerkiksi perheiden koosta ja televisiottomuudesta ovat tavallisia.
 
 

Muukalaisuuden kokemus

Jokaisen yksilön mutta myös liikkeiden ja ryhmien toimintaa ohjaavat harkinnan ja tunteitten lisäksi mentaliteetit. Niillä tarkoitetaan sellaisia oletuksia, pelkoja ja muita kokemisen ja ajattelun rakenteita, jotka ovat syntyneet historian kuluessa ja jotka vaikuttavat paljolti tiedostamattomina.

Mentaliteetteja syntyy muun muassa traumaattisista kokemuksista. Lestadiolaisuus sai alusta asti maistaa kirkollisten ja maallisten viranomaisten yhtä hyvin kuin rahvaan kummeksuntaa ja suoranaista vihamielisyyttä. Saarnamatkallaan 1884 surmattu Emanuel Välikangas ja niin ikään saarnamatkallaan 1876 henkihieveriin piesty Antti Isotalo pysyvät muistissa.

Mentaliteetit näkyvät varsinkin lestadiolaisuuden suhteessa kirkkoon ja yhteiskuntaan: yhtäältä halutaan olla kuuliaisia ja jopa mallikansalaisia, mutta toisaalta epäluottamuksen kuilua on vaikea ylittää. Liikettä on leimannut tietty muukalaisuuden kokemus ja jossakin määrin myös halu eristäytyä pahaksi koetusta maailmasta omaan yhteisöön. Avoimuutta kohti ollaan kuitenkin menossa, eikä liike enää vain käperry kokoon ja nosta omalta puoleltaan seiniä valtakulttuurin suuntaan.
 
 

Elävän uskon tuntomerkit

Mentaliteetit luovat osaltaan ryhmäidentiteettiä. Lestadiolaiseen identiteettiin tuntuu liittyvän olennaisesti pilkatuksi ja jopa vihatuksi tulemisen tunne. Tällainen paine luonnollisesti yhdistää ihmisiä, jopa vahvemmin kuin yhteiset myönteiset kokemukset.

Lestadiolaisuudessa viitataan mieluusti vuorisaarnan ajatukseen siitä, että vaino vanhurskauden tähden on olennainen elävän kristillisyyden tuntomerkki. En sulkisi kokonaan pois ajatusta, että liikkeessä ikään kuin tiedostamattomasti korostettaisiin pilkan ja vastustuksen kokemuksia. Lestadiolaisen opetuksen mukaan vain elävässä uskossa on epäilyksiä. Oikea usko myös kulkee matalalla.

Herätysliike on siis onnistunut tekemään tavanomaisen ajattelun mukaan huonoina pidetyistä piirteistä uskon oikeellisuuden osoittajia. Näinhän Paavalikin toimi. Kärsimys, alennus, halveksunta, vaikeudet ja vastukset nostettiin erityisiksi todisteiksi kristinuskon oikeellisuudesta.

Janne Kivivuori osoittaa teoksessaan Psykokirkko, että hiukan vastaava kehityskulku alkoi 1900-luvun jälkipuoliskolla koko Suomen luterilaisessa kirkossa. Opin oikeellisuus ei ole enää tärkeintä, vaan uskon aitouden osoittajaksi on nostettu uskonnon terveellisyys.
 
 

Naiivia keskustelua

Lestadiolaisuutta on tutkittu verrattain paljon. Lähes kaikki tutkijat ovat kuuluneet liikkeeseen, tai heillä on ollut muu vahva kosketus siihen. Tutkimusta onkin leimannut enemmän empaattinen ymmärtäminen kuin etäännyttävä ja erittelevä kriittisyys. Poikkeuksiakin on, kuten vanhoillislestadiolaisuuden oppia poleemisesti tarkastellut Miikka Ruokanen ja itseään Laestadiusta uuteen uskoon vääntänyt Nilla Outakoski.

Toisaalta lestadiolaisuutta on avioitu paljon ulkoapäin lehtikirjoituksissa ja radio- ja televisio-ohjelmissa. Nämä arvioinnit ovat puolestaan yleensä etäännytettyjä, ja liikettä katsotaan vieraan paikalta.

Niissä lestadiolaisuus näyttäytyy usein outona, hiukan pelottavanakin ilmiönä. Liike on tavallaan nykyisen suomalaisen valtakulttuurin yöpuoli, jossa ihmiset käsittelevät omia torjuttuja ja piiloisia puoliaan.

Etenkin seksuaalisuus nähdään omituisen kaksijakoisesti. Isot perheet ja seurojen kohonnut tunnelma liikutuksineen on ollut helppo yhdistää eroottiseen kiihkoon. Toisaalta on ajateltu, että koko seksuaalisuus olisi liikkeessä kielletty ja torjuttu puheenaihe.

Tätä ristiriitaista mielikuvaa on väritetty Lappi-eksotiikalla. On hykerryttävää ajatella, miten kieltäymyksellä ja kurilla piiloon painetut vietit ryöpsähtelevät esiin rajuina ja hallitsemattomina.

Toinen naiivisti keskusteltu aihe on naisen asema liikkeessä. Lestadiolaisnainen nähdään miesvaltaisen yhteisön kritiikkiin kykenemättömäksi ja haluttomaksi, passiiviseksi ja alistetuksi jäseneksi. Ison lapsiliudan synnyttäjänä ja kasvattajana nainen on myös liikkeen arvojen tärkein uusintaja.

Kuva on ilmeisen yksipuolinen. Rauhan Sanan suuntaan kuuluva Maj-Lis Palo valaisee asian toista puolta uudessa Tornionlaakson vuosikirjassa ja niin ikään tuoreessa kirjassaan Sommarsvalor och vintermesar. "Meidän on vaikea tunnistaa itseämme noista kielteisistä kuvauksista. Olemme pikemminkin verrattain yksimielisiä siitä, että asiamme ovat poikkeuksellisen hyvin." Poliitikkona hän on kokenut naisen alistamista enemmän muualla kuin omassa liikkeessään.
 
 

Etnisen ryhmän piirteitä

Norjassa on moneen otteeseen väitelty lestadiolaisuudesta saamelaisten etnisenä uskontona. Suomessa tilanne on toinen. Täällä lestadiolaisuutta voitaisiin pitää muista syistä lähes etnisenä ryhmänä.

Liikkeellä on vahva oma historiansa, uskomusjärjestelmänsä, arvomaailmansa ja puheenpartensa. Tervehtimisen lisäksi on eräitä muitakin rituaalistuneita käyttäytymismuotoja, ja etenkin esikoislestadiolaisuudessa on säilynyt pitkään liikkeen perinteinen pukeutumiskulttuuri. Liikkeen etnistä luonnetta korostaa myös puolison valinta ryhmän sisältä.

Ryhmän identiteetti heijastuu aina sen imagoon, julkisuuskuvaan. Lestadiolaisessa identiteetissä on piirteitä, joissa ei suostuta kompromisseihin. Siitä seuraa jatkuvaa hankausta valtakulttuurin ja myös liberalisoituvan kirkon kanssa.

Jotkin lestadiolaisuuden ominaispiirteet värittävät kielteisesti liikkeen julkisuuskuvaa. Herätysliikkeiden historia osoittaa kuitenkin, että tärkeiksi koetuista omista piirteistä ja perinteistä luopuminen voi tulla uhkaksi koko liikkeen olemassa ololle.



Muita Markun juttuja lestadiolaisuudesta
Markun etusivulle