Suomalainen sanomalehdistö joutui 1980-luvulla ennen näkemättömään muutokseen, johon vaikuttivat muun muassa uuden mediateknologian uhkat ja mahdollisuudet, suomalaisen yhteiskunnan lisääntyvä avautuminen, moniarvoistuminen ja kansainvälistyminen sekä eräät joukkotiedotusta koskevien käsitysten muutokset. Kilpailun kiristyessä taloudellinen ajattelu suoraviivaistui. Lehdistö samoin kuin koko media alkoi keskittyä voimakkaasti, ja lukuisia sanomalehtiä kuoli etenkin 1990-luvun alun laman aikana.

Nähdäkseni suomalainen kriitikkokunta ei kovin hyvin tiedostanut sanomalehden muuttumista. Tämä koskee etenkin avustajia, mutta jossakin määrin myös eräitä kulttuuritoimittajia. Kriitikot väittävät yhä toistuvasti, ettei heillä ole niin paljon valtaa kuin kuvitellaan. Se ei puhumalla vähene. Toisaalta taiteentutkijat ovat nykyään eristäytyneet omaan tieteen maailmaansa, eikä moni enää kerta kaikkiaan osaa kirjoittaa sanomalehden edellyttämällä tavalla.

1990-luvun lehdistön kehitys heijastui selvästi sanomalehtikritiikkiin. Seuraavassa kokoan joitakin havaintoja kehityskulusta:

Arvioitavien taiteenlajien lisääntyminen
Perinteisimpien lajien, kirjallisuuden, musiikin, teatterin ja kuvataiteen, arvostelujen lisäksi muun muassa elokuvan ja tanssin kritiikki saivat lisää tilaa, ja uusina lajeina mukaan tulivat rakentamisen ja ympäristötaiteen kritiikki sekä uudella teknologialla esitettävän taiteen arviointi. Tämä vähensi etenkin teatteri- ja kirjallisuuskritiikin osuutta kulttuurisivuilla.

Ilmestymisaikataulun nopeutuminen
Etenkin isoissa lehdissä tavoitteeksi näyttää tulleen, että vähänkin merkittävämmiksi arvioiduista esityksistä pyritään saamaan arvostelu heti ensimmäiseen mahdolliseen lehden numeroon. Tärkeinä pidetyt kirjat niin ikään arvioidaan lehdissä jo niiden ilmestymispäivänä.

Huolimattomuuden ja suoranaisten virheiden lisääntyminen
Tämä kytkeytyy osin edelliseen ja yleisemminkin lehtityön kiireen lisääntymiseen, mutta osaltaan virheiden yleistyminen osoittaa myös kirjoittamisen taidon arvostuksen ja kirjoittajien itsekunnioituksen vähenemistä.

Tekstin ja kirjoittamistavan muutokset
Kritiikkitekstit ovat hiukan lyhenneet, virkkeet ja kappaleet vielä enemmän, ja virkerakenteet ovat yksinkertaistuneet. Samalla on yleistynyt elliptisen kielen käyttö: virkkeistä jätetään pois olennaisia lauseenjäseniä ilmeisesti iskevyyden vaikutelman aikaan saamiseksi. Osa kriitikoista tuntuukin tavoittelevan erityisen nokkelaa, hauskaa, humoristista, ja yllätyksellistä kieltä.

Pinnallistuminen
Tämä näkyy etenkin korkeatasoiseen kritiikkiin aina kuuluvien analyysin ja tulkintojen vähenemisenä. Myös kuvailu ja esittely on vähennyt.

Uutisoituminen
Analyyttisyyden tilalle on tullut usein uutisen kaltaiselle juttutyypille ominaisia piirteitä kuten ajankohtaisuuden ja hetkellisen uutisarvon tavoittelu.

Henkilöjulkisuus
Kritiikkitekstit ovat liudentuneet kohti muita juttutyyppejä myös siten, että niissä on alettu entistä enemmän naamailla eli käyttää nykyaikaisen henkilöjulkisuuden keinoja (etenkin kuvituksessa, kuvateksteissä ja otsikoissa, osin myös leipätekstissä).

Kohteiden tarkastelusta kohteiden käyttöön
Eräissä suurissa lehdissä on tietoisesti tähdätty siihen, että kritiikki luopuisi aiemmasta perusideastaan ja erityislaadustaan ja tulisi osaksi ajankohtaista keskustelua. Myös kritikoitavat kohteet halutaan usein ottaa kommenteiksi päivän keskusteluun, mikä näkyy muun muassa siinä, että teoksista käsitellään kritiikissä vain joitakin, ehkä aika epäolennaisiakin ulottuvuuksia.

Toimittajavaltaisuus
Etenkin 1990-luvun alkupuolen taloudellinen lama ajoi lehdet kuristamaan kulttuuriosastojaan, mikä vaikutti suoraan avustajien käytön vähenemiseen; tilanne kuitenkin helpottui olennaisesti vuosikymmenen lopussa. Toimittajilla ei useinkaan ole aikaa, eikä kaikilla ehkä kykyä ja haluakaan, paneutua arvioitavaan taiteeseen samalla intohimolla kuin erityisavustajilla. Huomattakoon myös, että toimittajalla on oikeastaan välttämättömästi välittömin lojaalisuussuhde lehteen eikä taiteeseen.

Uudenlaisen kriitikkotyypin kehkeytyminen
Etenkin isompiin lehtiin ilmaantui 1990-luvun aikana ilmeisen lahjakkaita kirjoittajia, joita voisi luonnehtia verbaali-akrobaateiksi. Tällaisilla kriitikoilla näyttää olevan taipumusta osoittaa omaa oppineisuuttaan ja monipuolista asiantuntemustaan arvioimansa kohteen kustannuksella. Uusi kriitikkotyyppi rakentaa usein vaikuttavan sosiologisen tai muun kehyksen taideteokselle ja pudottaa teoksen tylysti siihen. Teoksen omia kvaliteteetteja ei sanottavasti kunnioiteta.

Usein uusi kriitikkotyyppi on sumeilemattoman subjektiivinen. Hän ei kyllä koeta peitelläkään tätä, vaan päinvastoin pitää sitä erityisenä arvona. Taidekritiikki onkin hänelle ennen kaikkea mielipiteen ilmaisemista, ei teoksen erittelyä ja arviointia sen pohjalta. Pahimmillaan uusi kriitikkotyyppi on taiteilijan kruunun riistäjä, koska hän saattaa ratsastaa arvioimansa taideteoksen aineksilla ja keinoilla (esimerkiksi lohkaisemalla sattuvia sanomuksia). Tällaisen kriitikon lojaalisuuden suunnasta ei oikein ota tolkkua…

Pienissä maakuntalehdissä informatiiviset funktiot
Tämä ei oikeastaan ole 1990-luvun muutos, mutta kuitenkin korostaa sitä, että pienet paikkakuntalehdet joutuvat yhä enemmän tuomaan paikallista taidetta esiin isompien lehtien jättäessä sen noteeraamatta. Pienemmissä paikallislehdissä esteettinen kritiikki on kyllä aina ollut verrattain vähäistä.

Edellä sanottua kehityskulkua voitaisiin kutsua kritiikin journalisoitumiseksi. Yhtä sattuva ilmaus voisi olla ruotsalaisessa keskustelussa käytetty kritiikin tabloidisoituminen, iltapäivälehtien arvojen ja toimintatapojen seurailu.
 
 

Journalisoitumisen kiroja

Mitä haittaa sitten on kritiikin journalisoitumisesta tai tabloidisoitumisesta? Nähdäkseni isoimmat haitat ovat seuraavat:

Ensiksikin, taiteilija ohittaa taideteoksen. Pahimmassa tapauksessa kriitikko ohittaa taiteilijankin, ryhtyy itse tekemään taidetta. Tämä herättää vakavan kysymyksen, onko taiteella enää sanottavaa, ainakaan mediassa.

Toiseksi, yleisön kuva taiteesta ja kulloisenkin arvioinnin kohteesta jää varsin hataraksi, rajoittuneeksi ja satunnaiseksi.

Kolmanneksi, uudenlainen kritiikki voi vaikuttaa varsin haitallisesti taiteilijaan. Kriitikot mieltävät itsensä aivan oikein lukijoiden palvelijoiksi, mutta dramaattisimmin kritiikki vaikuttaa taiteen tekijöihin.

Yhtäällä ovat taloudelliset haitat. Tyrmäävä, asiantuntematon, nuiva kritiikki voi vaikuttaa teoksen myyntiin, esiintymiskutsuihin, apurahoihin, palkintoihin, kustantajan halukkuuteen julkaista seuraava käsikirjoitusta tai teosta, galleristin halukkuuteen ottaa teoksia näyttelyyn jne. Tätä ei kuitenkaan kannata sikäli liioitella, että hyvätasoinenkin kritiikki voi vaikuttaa samaan suuntaan, jos teos kerta kaikkiaan ei ansaitse korkeita arvosanoja. Yleisesti voidaan todeta, että kritiikin ja teoksen myynnin suhdetta ei ole selvitetty riittävästi millään taiteenalalla.

Toinen haitta taiteilijalle voi olla henkinen: asiantuntematon, epäolennaisuuksiin keskittyvä tai muuten huono kritiikki harmittaa taiteilijaa ja voi johtaa masennukseen, mikä tietysti haittaa työntekoa ja heijastuu siten melko suoraan takaisin talouteen.

Sanomalahtikritiikissä on tapahtunut 1990-luvun kuluessa paljon muutakin kuin mitä tässä on listattu. Esimerkiksi taiteilijoiden reaktioherkkyys on lisääntynyt, mikä näkyy toistuvina ärähdyksinä kriitikoille lehtien kulttuurisivuilla. Kritiikistä keskustellaan nykyään paljon. 1990-luvun lopulla esiintyi taiteilijoidenkin keskuudessa ainakin kolme kantaa kritiikin tarpeellisuudesta: kritiikki olisi lopetettava, sitä olisi kehitettävä tai olisi palattava vanhaan. Myös lehtien sisällä kritiikistä väännetään kättä. Kulttuuriosastoa ei pidetä lehden tärkeimpänä osana, ja kritiikki puolestaan on joutunut antamaan lisää tilaa muille juttutyypeille. Julkisena puheena taiteesta se on itsekin muuttunut aika tavalla, niin kuin edellä on hahmoteltu.

Tässä vaiheessa ei vielä voida sanoa paljoa verkkokritiikistä. Sitä on verrattain runsaasti joillakin taiteen aloilla, mutta sen asema, tehtävät ja vaikutus ovat kokonaan toisia kuin sanomalehtikritiikillä.
 

Hyvä sanomalehtikriitikko

Lopuksi kokoan eräitä hyvän sanomalehtikriitikon ominaisuuksia ja toimintatapoja. Luettelo on tämänhetkinen henkilökohtainen näkemykseni ja perustuu lähinnä neljään lähteeseen: havaintoihini lehtikritiikeistä, kritiikkiä koskevaan kirjoitteluun ja tutkimukseen, kritiikkien opettamiseen Tampereen yliopistossa ja omaan toimintaani kirjallisuuskriitikkona. Esitetyt asiat eivät ole tärkeysjärjestyksessä, ja monet niistä kytkeytyvät toisiinsa.
 

Hyvä kriitikko

• toimii rationaalisesti ja harkitusti (ei piiloudu taiteilijuuden lumoverhon taakse);
• on analyyttinen eli erittelee teosta eri näkökulmista ja samalla synteettinen eli tarkastelee koko teosta ja pohtii sen merkityksiä;
• on intiimisti ymmärtävä, tavallaan taideteokseen mukaan heittäytyvää, ja samalla selkeästi teokseen etäisyyttä ottava;
• on kriittinen ja perustelee arviointinsa;
• uskaltaa erottaa korkean matalasta, arvokkaan mitättömästä eli huoltaa taiteen ja ei-taiteen rajaa;
• on subjektiivinen: kritiikissä on kyse yhden harjaantuneen taiteentarkastelijan käsityksestä kulloisestakin kohteesta;
• on toisaalta kuitenkin objektiivinen: painopiste on kohteessa eikä arvioijassa;
• keskittyy teokseen eikä tekijään (sitä varten on omat juttutyyppinsä);
• muistaa rakenteen tasapainon: kritiikissä tarvitaan yhä kuvailua, tulkintaa, erittelyä, arvottamista;
• löytää kunkin kohteen omat kvaliteetit, näkee innovaatiot ja ainutkertaisuuden;
• näkee ja arvioi, miten kohde täyttää omat tavoitteensa;
• osaa asettaa kohteen mielekkäisiin yhteyksiin (vertailukohteiden valinta);
• osoittaa vertailuilla kohteen arvon ja tuottaa siihen lisämerkityksiä;
• pystyy haistamaan uutta ja uskaltaa ottaa riskejä;
• on nöyrä (mutta ei nöyristele) ja tietoinen vallankäyttäjän asemastaan;
• ymmärtää esikoisteoksen erityisluonteen;
• osaa kirjoittaa selkeää, virheetöntä, nasevaa, loogisesti johdonmukaista kieltä;
• on huolellinen, ei suostu liikaan kiireeseen;
• on itsenäinen mutta ei pakottaudu uimaan vastavirtaan;
• tiedostaa kaksoislojaliteetin ongelman (uhkana lojaalisuus esimerkiksi taiteilijakollegaa kohtaan);
• palvelee ensi sijassa taiteen harrastajaa, joka ei vielä tunne kohdetta;
• ei pitäydy arvostuksiin, jotka perustuvat vain olemassa olevaan taiteeseen, vaan heittäytyy yhä uudelleen avoimeen dialogiin muuttuvan taiteen kanssa;
• ei ole penseä: jos koko laji tai tyyppi ei miellytä, sitä ei pidä arvostella;
• ei käytä arvostelun kohdetta omiin tarkoituksiinsa;
• ei tapa tykillä kärpäsiä.