MARKKU IHONEN

Kritiikin opettaminen ei ole mahdoton laji


Ilmestynyt: Kritiikin uutiset 3/1998 (s. 4–6)


HALUTESSASI VOIT KLIKATA SUORAAN NÄIHIN ALALUKUIHIN:
Ei taidetta ilman kritiikkiä
Opetus Tampereen yliopistossa
Kriitikkokoulutuksen haasteita
Akateemisen opin hyödyntäminen
Mitä opettaa ja miten

Jos kirjallisuuskritiikki käsitetään lähinnä taiteelliseksi toiminnaksi, sitä on mahdollista opettaa siinä määrin kuin yleensäkin taiteen tekemistä – eli joidenkuiden mielestä ei lainkaan. Olennaista olisi kai kunnioittaa kirjoittajan luovuutta ja oivallusta, ehkä rohkaistakin niitä. Kädestä pitäen opetettaviksi aiheiksi voisivat jäädä ennen kaikkea arvostelun tekniikka sekä kriitikkona toimiminen.

Arvostelun tekniikalla tarkoitan kritiikkitekstin rakenteen ja kielen kysymyksiä. Kriitikon edellytetään yleensä kirjoittavan selkeää, kielellisesti moitteetonta ja loogisesti johdonmukaista tekstiä. Kriitikkona toimimisella tarkoitan sitä, että arvostelijalla tulee olla ymmärrys toimintansa yleisestä luonteesta sekä niistä erityisehdoista, joiden vallitessa kritiikkiä kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan.

Mikäli kirjallisuuskritiikki ymmärretään kirjallisuudentutkimukseksi tai sen popularisoimiseksi, kyseessä on rationaali toiminta, jonka opettamisen ehdot ovat suunnilleen samoja kuin yleensäkin tieteellisen tutkimus- ja julkaisutoiminnan opettamisen. Ihmisillä tuntuu kuitenkin olevan sellainen käsitys, että arvostelussa on aina oltava huomattava luova, jopa taiteelliseksi luonnehdittava panos.

 

Ei taidetta ilman kritiikkiä

Nyky-yhteiskunnassa taidetta ei voi olla ilman taidekritiikkiä. Itse asiassa kritiikin taso on parhaita taiteen tason takeita. Hyväkään kritiikki ei tietenkään suoraan synnytä hyvää taidetta - eihän kritiikkiä edes kirjoiteta taiteilijoille. Kritiikki on yleisölle suunnattua taiteen erittelyä, tulkintaa, arvottamista - ylipäätään punnittua puhetta taiteesta Olennaista on, millaisia käsityksiä taiteesta, sen arvosta (myös sisäisistä hierarkioista) ja sen tehtävistä kritiikki tuottaa, opettaa ja pitää yllä.

Jopa joidenkin kulttuuritoimittajien mielestä perinteiselle kirjallisuuskritiikille ei ole enää tilaa nykyisessä sanomalehdessä. Lähtökohdan tulee olla journalistinen eikä kirjallinen: on kirjoitettava journalistisesti hyviä juttuja, joissa on jokin ajankohtainen ja suurta yleisöä kiinnostava pointti. Teoksen omia kvaliteetteja ei tarvitse eritellä, jos teos tai jonkin sen osa voidaan ottaa puheenvuoroksi jossakin ajankohtaisessa keskustelussa. Tällaisessa lehtikirjoittelussa siis teosta käytetään monenlaisiin tarkoituksiin, joiden mielen määrää näennäisesti kriitikko - mutta tosiasiassa loppujen lopuksi pintajulkisuutta myötäilevä kollektiivinen tajunta.

Itse pidän kirjallisuuskritiikkiä kirjallisen elämän välttämättömänä osasena, jota ei voida korvata millään muulla toiminnalla. Kokonaan toinen asia on uuden mediakulttuurin perusteiden ja toimintatapojen ymmärtäminen. Vika ei välttämättä ole lehdessä, jos akateeminen kirjallisuudentutkija ei saa tekstejään julkaistuiksi tai ei jaksa muokata kieltään ihmisten ymmärrettäväksi. Harva kai enää yrittääkään, mikä viittaa toiminnanalojen perusteelliseen eriytymiseen.
 


Opetus Tampereen yliopistossa

Kun syksyllä 1992 Tampereen yliopistossa perustettiin Suomen kirjallisuuden oppiaineeseen kirjoittamisen linja, pidin välttämättömänä sisällyttää siihen kahden opintoviikon kritiikin kurssin. Nykyään linjan nimi on "Kirjallisuusviestintä ja kirjoittaminen", ja sen laajuus on 15 opintoviikkoa.

Kurssin pedagogisena ideana on ollut opettaa vain sitä, mitä ei vielä osata. Sitä varten olen teettänyt kaksi kritiikkiä etukäteen, joista toisen on käsiteltävä edeltä määrättyä uutta kaunokirjallista teosta (esimerkiksi AUER ja VUOLLE: Sisällissota, VERRONEN: Pimeästä maasta, RANE: Naurava neitsyt, HÄYRINEN: Tapaus pyöräilijä). Toisen, ei-kaunokirjallisen teoksen opiskelijat ovat saaneet valita itse. Olen antanut kritiikeistä eritellyn kirjallisen palautteen aivan pilkuista lähtien, ja sen jälkeen olen niistä poimituin anonyymein esimerkein opettanut kritiikkitekstin tekemisen perustaitoja. Ei-kaunokirjallisten tekstien kritiikkejä olen käsitellyt erikseen.

Sen jälkeen olen lähinnä keskustellen koonnut seikkoja, joita kriitikontyössä tulee hallita ja ottaa huomioon. Osansa ovat saaneet muun muassa kritiikin rakenne ja kieli, kritiikin ja kulttuuriosastojen lyhyt historia ja nykytilanne, toiminta kriitikkona lehdessä ja free lance -pohjalta, kritiikki journalistisena tekstinä ja toimintana, kirjojen hankkiminen ja tekstien julki saaminen sekä kriitikkotyyppien hahmottelu.

Erityisesti viime vuosina olemme paneutuneet julkisuuden ja lehtityön kulttuurisiin muutoksiin. Asiaa on pohdittu myös vieraillessamme lehtien kulttuuritoimituksissa. Antoisimmin sitä on käsitelty yhtäältä kirjallisen elämän kokonaisuuden ja toisaalta kriitikon oman moraalin kannalta. Moraalikysymyksiin on uppouduttu myös suhteessa kaksoislojaliteettiin yhtä hyvin kuin kirjailijoiden toimeentuloon.

Kurssin keskelle olen sijoittanut joka vuosi salamakritiikkiharjoituksen: lyön opiskelijoille eteen heille ennestään tuntemattoman romaanin, josta heidän tulee kirjoittaa puolentoista liuskan mittainen kritiikki seuraavan kahden tunnin aikana! Salamakritiikistäkin jokainen saa eritellyn kirjallisen palautteen. Harjoituksen tarkoituksena on yhtäältä tarjota erikoinen elämys - kuinka voi kirjoittaa kritiikin, kun ei ehdi edes lukea kirjaa! Toisaalta haluan konkreettisesti opettaa, kuinka etenkin lehtien toimituksessa on usein hillitön kiire. Tavoitteena ei tietenkään ole vihjata, että kunnollista kritiikkiä voidaan tehdä tällä tavalla huitoen; sen sijaan ei olisi pahitteeksi, jos opiskelijat osaisivat lukea lehtikritiikkejä pitäen seikan mielessään. Salamakritiikki on erittäin suorittu: hektiseen harjoitukseen raahautuvat tavallisesti rammat ja keuhkotautisetkin.

Kurssin päättää kriitikon huoneentauluksi nimeämäni koonta seikoista, joita opiskelijat pitävät muistamisen arvoisina kriitikontyössä. Uusin huoneentaulu löytyy osoitteesta http://www.uta.fi/~tlmaih/kritiohj.htm. Kurssin arvostelu perustuu kahteen jälkeenpäin jätettävään kritiikkiin, joista toisen on käsiteltävä uudehkoa kaunokirjallista teosta ja toisen jotakin muuta teosta. Palautan nämäkin kritiikit tarkoin merkinnöin ja kommentein.

Kursseillani on ollut vuosittain runsaat viisitoista kirjallisuudenopintojensa keskivaiheessa olevaa opiskelijaa. Noin kolmasosalla heistä on kokemuksia toimimisesta lehdessä (kesätoimittajana) tai kirjallisuuskritiikin kirjoittamisesta (paikalliseen ylioppilaslehteen Aviisiin, harrastejulkaisuihin, maakuntalehtiin). Osa on vakavissaan tähdännyt kriitikon tai kulttuuritoimittajan ammattiin.

 

Kriitikkokoulutuksen haasteita

Vaikka kurssien aikana on tapahtunut ällistyttävää oppimista, kokemukseni osoittavat, ettei monesta lahjakkaastakaan kirjallisuudenopiskelijasta ole helppoa kouluttaa kriitikkoa. Olen eritellyt Auerin ja Vuolteen teoksesta kirjoitettuja esitöitä Kritiikin uutisissa 1/1995 ("Näistäkö kriitikkoja?") enkä puutu tässä asiaan sen enempää. Havainnollistan kuitenkin seuraavassa lyhyesti - ja tahallisen autoritaarisesti ja naiivisti - sitä, missä on ollut eniten oppimisen aihetta. Suluissa esitän joitakin kommentteja vihjeiksi kriitikkokoulutusta suunniteleville. Tällainen tyly lista ei tietenkään tee oikeutta fiksuille ja aktiivisille opiskelijoilleni - edes kriitikonalkuina. Osa pystyy kirjoittamaan ainakin kurssin jälkeen aivan painokelpoisia kritiikkitekstejä.

Aloittelevien kriitikoiden suurimpia kompastuskohtia ovat olleet seuraavat – kun erityisen paljon töitä teettävät kielikysymykset jätetään tässä tilasyistä pois.

Ensiksikin, kaikenlaisia teoksia luetaan usein vanhakantaisesti, pääosin suomalaisen realistisen romaanin perinteen sisällä ja sen tarjoamin mallein ja käsitevälinein. (Teoksen lajityyppi olisi pyrittävä tunnistamaan. Hyvän kriitikon pitäisi pystyä haistamaan myös uutta.)

Toiseksi, vaikka opiskelijoilla on kulttuuritoimittajiin verrattuna runsaasti aikaa kirjan lukemiseen, kritiikeissä on lukuisia virheitä alkaen teosten ja päähenkilöiden nimistä juonen käänteisiin. (Huolellisuutta ja tarkkuutta ei voitane korostaa liikaa.)

Kolmanneksi, teoksia luetaan yllättävästi moralisoiden, usein täti- ja setämäisesti kirjailijaa opettaen. Tällainen kriitikkolukija eristää teoksesta jonkin normin loukkauksen ja vertaa sitä muitta mutkitta teoksen ulkopuolisiin asenteisiin (usein omiin näkemyksiinsä). Fiktiiviset toiminnat ja henkilöt tulevat reaalisten toimintojen ja ihmisten veroisiksi, ja kriitikko hätääntyy niiden omituisuudesta tai pahuudesta. (Nykyään uskallan jopa rohkaista erittelevään moraalikritiikkiin - sisältöjähän ihmiset kirjoista lukevat! Mutta kaikenlainen moralisointi olisi osattava kitkeä pois. Lisäksi olisi muistettava, että kritiikki kirjoitetaan lukijoille eikä kirjailijoille.)

Neljänneksi, monien lukutapa on biografistinen. Tulkinta ankkuroidaan kirjailijasta saatuun, usein aivan toisarvoiseen tietoon - joka kaiken lisäksi poimitaan usein takakannen tai liepeen teksteistä - , ja arvostelut vilisevät arvauksia kirjailijan tavoitteista ja aikeista. (Mielestäni kirjallisuuskritiikkiä kirjoitetaan yhä teoksesta eikä kirjailijasta.)

Viidenneksi, kirjoja tulkitaan mielivaltaisissa konteksteissa. Niitä kytketään sattumanvaraisesti muuhun kirjallisuuteen, elokuviin tms. Vauhdikkaita voivat olla myös yhtymäkohdat päiväkohtaiseen keskusteluun - etsitään kai ajankohtaista pointtia. (Mielleyhtymien järkeä kannattaa pohtia. Omaa lukeneisuutta ei ole pakko julistaa - varsinkin, kun se on aloittelijoilla aika vaatimaton.)

Kuudenneksi, teoksen esittely unohtuu usein. Kun ei ole lyhyttäkään yleiskuvausta, juonireferaattia tms., arvostelun lukija ei pysty yhdistelemään mielekkäästi tekstissä mainittuja seikkoja, nimiä ja tapahtumia. Kriitikko taas joutuu toistamaan seikkoja saadakseen tekstistään järkevän kokonaisuuden. (Kritiikki on lukijan palvelija. On muistettava, ettei lukija ole vielä lukenut kirjaa.)

Seitsemänneksi, aloittelijoiden arvostelut ovat usein kohtuuttoman ankaria ja kunnianloukkausta läheneviä. Kirjailija ei kirjoita kirjoja siksi, että kriitikko pääsisi niiden kustannuksella nostamaan omaa statustaan. (Kirjailijaa tulisi kohdella ihmisenä, ei tunteettomana pellenä. Kyseessä on paitsi kirjailijan toimeentulo niin pidemmän päälle myös kirjallisen elämän yhteinen etu.)

Kahdeksanneksi, kritiikeissä ei saada esiin, mikä teoksessa on nimenomaan sille ominaista, mikä tekee siitä ainutkertaisen. (Tämä on kriitikon tärkeimpiä taitoja, jolla hän lunastaa paikkansa kirjallisuusinstituutiossa. Ilman tätä koko kritiikki-instituutio voitaisiin lakkauttaa.)

 

Akateemisen opin hyödyntäminen

Tavallaan yllättävin huomio on ollut se, että opiskelu ei juuri näy opiskelijoiden kirjoittamissa kritiikeissä - vaikka kurssi on kiinteä osa kirjallisuudenopintoja! Paitsi ettei käytetä kirjallisuustieteellistä käsitteistöä - mikä on paljolti hyväkin asia - , myös kirjallisuustieteellinen ajattelu tuntuu unohtuneen. Esimerkiksi kieleen viitataan hyvin ylimalkaisesti, kerronnan rakenteita ei eritellä, ja oivaltavia tulkintoja on vain nimeksi. Kuvaavaa on myös se, että Irja Ranen teoksen aivan ilmeiseen ja runsaaseen intertekstuaalisuuteen viitataan hyvin vähän.

Tämä tukee havaintoani, että kirjallisuudenopiskelijoilla on aika hahmoton käsitys kirjallisuusarvostelusta. Syytä lienee niin sysissä kuin sepissäkin. Joka tapauksessa kirjallisuudenopintojen hyödyntäminen on yllättävän vaikea haaste kriitikkokoulutukselle.

Voisihan seikkaa pitää myönteisenäkin. Sehän tuntuisi osoittavan, että kriitikoiksi aikovat olisivat omaksuneet nykyään yleistyvän käsityksen arvostelusta sanomalehden juttutyyppinä. Näin ei kuitenkaan ole. Opiskelijani käsittävät lehtikritiikin nimenomaan arvosteluksi, jossa ovat mukana kaikki perinteiset elementit: kuvaus, tulkinta ja arvottaminen. Lisäksi on käynyt ilmi, että vain sanomalehdissä työskennelleillä on edes summittainen käsitys kulttuuriosastojen toiminnasta. Vielä vähemmän tietoa on kritiikki-instituution muista alueista kuten kriitikkojen järjestäytymisestä. Monille jo arvosteltavan kirjan hankkiminen tuntuu olevan aika hämärää.

 

Mitä opettaa ja miten

Kokoan lopuksi edellä sanottua ja esitän tämänhetkisen käsitykseni kritiikin opettamisesta:
    1. Kritiikkiä voidaan opettaa.
    2. Käsitys siitä, mitä kritiikki on, vaikuttaa periaatteellisella ja käytännöllisellä tasolla siihen, mitä ja miten opetetaan.
    3. Kriitikoksi ryhtyvälle on tarjottava opetusta niin kuin ihmistä aina on syytä perehdyttää ammattiinsa. Myös työssä olevilla kriitikoilla on oltava oikeus saada hyvää lisäkoulutusta.
    4. Kritiikkiä voivat opettaa motivoituneet, erittelykykyiset ja harjaantuneet kriitikot ja sellaiset kirjallisuudentutkijat, joilla on arvostelukokemusta. Opetus voidaan järjestää esimerkiksi osaksi yliopiston, kansalais- tai työväenopiston tai jonkin muun kirjoittajakoulutusta antavan instituution toimintaa.
    5. Opetuksessa erittelevä palaute ja kritiikkitekstien yksityiskohtainen käsittely on välttämätöntä.
    6. Kritiikin opetuksessa on otettava huomioon ainakin seuraavat alueet ja niiden erityiskysymykset: 1) kirjallisuuden lukeminen, ymmärtäminen ja tulkinta, 2) kritiikkitekstin tuottaminen ja editointi ja 3) toimiminen kriitikkona kritiikki- ja kulttuuri-instituutiossa.
    7. Opetuksen on tähdättävä myös siihen, että kriitikko tulee mahdollisimman hyvin tiedostamaan toimintansa luonteen, asemansa ja vaikutusmahdollisuutensa sekä niiden eritysehdot.
    Nöyryyttä on valitettavasti vaikea opettaa. Kriitikolle se ei olisi pahitteeksi.

Kriitikon huoneentaulu
Muita Markun kirjoituksia kirjallisuuskritiikistä
Markun etusivulle