Markku Ihonen

Taidekritiikki täynnä sisäisiä ristiriitoja



ILMESTYNYT: Aamulehti, Alakerta 28.5.2000

Kriitikkojen käsitys taiteesta poikkeaa huomattavasti tavallisten taiteen kuluttajien käsityksistä. Kulttuurisivuilla kehutut teokset ovat vallan muita kuin lukijoiden suosikit. Kulttuurintutkija Kimmo Jokinen onkin puhunut suomalaisen taidekritiikin elitistisyydestä.

Se johtaa pahimmillaan paitsi taiteilijoiden myös taiteen vastaanottajien halveksimiseen. Jos isojen lehtien kriitikot pitävät esimerkiksi Laila Hietamiehen teoksia kertakaikkisen naiiveina, niin he väittävät samalla epäsuorasti, että myös Hietamiehen lukijat ovat kirjallisesti kehittymättömiä.

Eronteko korkean ja matalan välillä on toki tarpeen. Taidekritiikin keskeinen tehtävä onkin juuri erotella arvokas taide arvottomasta ja huoltaa taiteen ja ei-taiteen rajaa. Tässä mielessä väite "ei taidetta ilman kritiikkiä" pitää yhä paikkansa.


Uusia teoksia kuvailevaa ja arvottavaa

Kriitikko ei kuitenkaan voi pitäytyä arvostuksiin, jotka perustuvat vain olemassa olevaan taiteeseen. On uskallettava käydä jatkuvaa dialogia muuttuvan taiteen kanssa.

Taidekritiikki ei ole luonteeltaan preskriptiivistä eli sen arvioimista, miten taideteos täyttää edeltä määriteltyjä kriteerejä. Se on deskriptiivistä eli uusia teoksia kuvailevaa, tulkitsevaa ja arvottavaa toimintaa. Jokaisesta teoksesta pyritään löytämään sen ainutlaatuisuus ja omin luonne.

Teoksia ei arvioida tyhjiössä, vaikka vertailukohtia ei laitettaisi ilmi. Vertailu aiempiin teoksiin ei puolestaan merkitse suoraa arvottamista. Poikkeaminen totutusta ei sinänsä tee teoksesta hyvää eikä huonoa.

Taidekritiikki on täynnä paradokseja, sisäisiä ristiriitoja. Paljon on keskusteltu muun muassa siitä, missä määrin kritiikki on journalismia ja missä määrin taiteentutkimuksen alaan kuuluva populaarin kirjoittamisen laji.

Kriitikkokunta ei ole täysin tiedostanut, että konservatiivisena mediana pidetty sanomalehti on tosiasiassa muuttunut dramaattisesti viime aikoina. Ei ole ollut helppoa löytää luontevia tapoja toimia uudenlaisessa ympäristössä. Kritiikin pinnallistuminen, banaalin henkilöjulkisuuden piirteet sekä kritiikkitekstien lisääntyneet virheet selittynevät osin tästä. Laatu tuntuu huononneen niin free lance -kriitikoiden kuin kulttuuritoimittajienkin teksteissä.

Ongelmaa kärjistää se, että yhä useammat taiteentutkijat ovat eristäytyneet omaan tieteen maailmaansa. Moni tutkija ei kerta kaikkiaan osaa kirjoittaa sanomalehden yleisölle, ja toiminta kriitikkona taitaa jo enemmän haitata kuin edistää tieteellisellä uralla etenemistä.

Kriitikot mieltävät itsensä lehden lukijoiden palvelijoiksi, ja kritiikkiä kirjoitetaan nimenomaan taiteen kuluttajille. Kritiikkien lukijoista enin osa kuuluukin tähän joukkoon, mutta dramaattisimmin kritiikki vaikuttaa taiteen tuottajiin.


Kritiikki vaikuttaa myös välillisesti

Tuskin kukaan lukee kritiikkejä niin tarkasti kuin taiteilija, ja ketään muuta kritiikki ei voi vahingoittaa yhtä paljon. Masentavaksi koettu kritiikki voi viedä työkyvyn. Erityisen rankkaa on näyttelijöillä, jotka murskaavimmankin kritiikin jälkeen joutuvat kiipeämään lavalle - ja ehkä rooliin, jota eivät alkuaankaan ole tunteneet omakseen.

Lisäksi tulevat taloudelliset seuraamukset. Ei ole helppoa osoittaa kiistattomasti, miten kritiikki vaikuttaa kirjan, konsertin tai teatteriesityksen myyntiin. Sen sijaan apuraha- ja palkintolautakunnissa istuneet kertovat, että kritiikki vaikuttaa tunnustusten ja rahojen jakoon. Luultavasti se vaikuttaa myös kustantajan halukkuuteen julkaista kirjailijan seuraavaa teosta tai galleristin haluun ottaa taiteilijan töitä näyttelyyn.

Suurtenkin lehtien kriitikot väittävät kuitenkin, ettei heillä ole ollenkaan niin paljon valtaa kuin kuvitellaan. Valta ei vähene puhumalla. Kriitikoiden on päinvastoin tiedostettava se - ja silti toimittava tinkimättömästi. Hyssyttelyn ja mielistelyn tie on kuljettu pian loppuun.

Muun muassa Matti Mäkelä on korostanut, että kritiikin tulee olla subjektiivista. Hänen mukaansa objektiivinen kritiikki "hapuilee kohti laumaa", eli kriitikko "kuvittelee mielessään, mikä on lauman mielipide ja yrittää puristaa sen omiin sanoihinsa" (Kritiikin uutiset 1/2000).

Objektiivisuuden tavoittelu ei suinkaan ole lauman mielistelyä, vaan se sananmukaisesti painottuu objektiin eli teokseen subjektin eli kriitikon asemesta. Lisäksi koulutetulla, paljon taidetta tuntevalla ja erittelytaitoisella kriitikolla on useimpia lukijoitaan paremmat lähtökohdat olla objektiivinen.

Mäkelän tavoin ajattelevat painottavat kritiikkiä teosta koskevana mielipiteenä. Ajattelutapa on levinnyt laajasti. Kritiikki on kuitenkin paljon muutakin kuin mielipide, ja arvottaminenkin on johdettavissa kuvailusta ja erittelystä. Siksi se ole ollenkaan mielivaltaista.


Kritiikki ei ole taidetta

Hyvältä kritiikiltä vaaditaan paljon. Sen tulee olla analyyttistä eli teosta eri näkökulmista erittelevää ja samalla synteettistä eli koko teosta tarkastelevaa ja sen merkityksiä pohtivaa. Toisaalta hyvä kritiikki on intiimisti ymmärtävää, tavallaan taideteokseen mukaan heittäytyvää, ja samalla selkeästi teokseen etäisyyttä ottavaa.

Ihmisiä arvioitaessa korostetaan aina kritiikin rakentavuutta: moittimisen asemesta olisi esitettävä parannusehdotuksia. Sama pätee ei-kaunokirjallisten teosten kritiikkiin, mutta ei taidekritiikkiin. Jos kriitikko ryhtyy antamaan neuvoja taiteilijalle, hän voi huomaamattaan astua preskriptiivisen kritiikin tympeään lajiin.

Toisin kuin eräät kriitikot näyttävät ajattelevan, kritiikki ei ole taidetta. Taiteilijalta riistetään kruunu, jos kriitikko yltyy laulamaan kilpaa hänen kanssaan, pahimmassa tapauksessa jopa kohteesta lainatuin sanoin.

Taide on eriytynyt yhä selvemmin omaksi toiminnanalakseen, jolla on omat lakinsa ja toimintatapansa. Suomessa taiteen eriytymiskehitys ja autonomistuminen on käynnistynyt myöhään. Vielä 1960-luvulla käytiin kirjasotia, joissa taidetta arvioivat sumeilemattomasti monet taiteen ja sen tutkimuksen ulkopuoliset tahot.

Kirjasotien loppumista on selitetty suvaitsevuuden ja moniarvoisuuden lisääntymisellä. Yhtä selitystä kannattaisi etsiä eriytymiskehityksestä: Suomessakin on vähitellen alettu ajatella, ettei taiteessa esitettyjä tekoja voida muitta mutkitta arvioida taiteen ulkopuolisten normien mukaan.

Toisaalta taiteen autonomistuminen syö taiteen puhevaltaa yhteiskunnassa. Mitä enemmän taide muodostuu omaksi maailmakseen, sitä korkeammiksi käyvät muurit sen ympärillä. Jos taiteen kimppuun ei enää käydä yhtä ärhäkästi kuin muutama vuosikymmen sitten, niin yhtä lailla taide itse ampuu vaimennettuja hajalaukauksia yhteiskunnan ongelmapesäkkeisiin.

Toinen iso ongelma kiertyy taiteen julkiseen arviointiin. Taiteen autonomistuminen tuntuu nimittäin vääjäämättä johtavan taide-elämän sisäiseen taidekritiikkiin. Journalistisen kritiikin on kuitenkin perinteisesti nähty olevan osa taiteen julkista vastaanottoa ja jopa eräänlaista kuluttajaneuvontaa.

Taidekritiikki ei kuole, koska se ei ole tullut tarpeettomaksi. Se saattaa kuitenkin olla isomman haasteen edessä kuin kukaan aavistaakaan.

(Artikkeli perustuu osin Kangasalan teatterikäräjillä 26.5.2000 pidettyyn alustukseen.)

Markun muita kritiikki-aiheisia juttuja
Markun etusivulle