MARKKU IHONEN

Myyttiset mielikuvat
eli
lestadiolaisuus ja saamelaisuus
valtakulttuurin marginaaleina


Ilmestynyt: Kaltio 2/1998 (s. 46-48)



HALUTESSASI VOIT KLIKATA TÄSTÄ SUORAAN ALALUKUIHIN
Yhteiskunnallinen vuorovaikutus identiteettien vuoropuheluna
Mikä lestadiolaisuudessa oudoksuttaa?
Kaunokirjalliset kuvaukset
Etniset ryhmät marginaalissa
Vaimennetut reaktiot
Välttämätön ulkoinen paine?


Yhteiskunnallinen vuorovaikutus identiteettien vuoropuheluna

Demokraattiset yhteiskunnat perustuvat olennaisesti ihmisryhmien vuorovaikutukseen ja vuoropuheluun. Kun jokainen ihminen kuuluu moneen ryhmään (ammatin, sukupuolen yms. perusteella), jokaisella on tässä mielessä monta identiteettiä. Jokin niistä tosin mielletään yleensä muita perustavammaksi.

Nykyään ajatellaan, että identiteetti rakentuu vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin ja muuhun ympäristöön ja että se on pikemmin muuttuva ja koko ajan rakentuva kuin pysyvä ja tarkkarajainen kokonaisuus. Toisaalta useimmilla ihmisillä on ilmiselvä halu löytää ehjä identiteetti, selvä käsitys itsestään, josta käsin he voivat suunnistaa elämässään. Tämä puolestaan vaikuttaa paljon toimintaamme.

Yksilöiden ja ryhmien välisen vuorovaikutuksen - identiteettien vuoropuhelun - rikkautta, avoimuutta ja aitoa kahdensuuntaisuutta voidaan pitää yhtenä hyvän yhteiskunnan tuntomerkkinä. Siihen on vielä matkaa: toisia ei kuulla eikä kuunnella, toisten aikeita ja tarpeita tulkitaan väärin, toisten näkemykset hyvästä ja oikeasta vääristyvät suodattuessaan omien näkemysten läpi. Pahimmillaan tilanne kärjistyy tunteeseen, että jokin ihmisryhmä on yhteiskuntakelvoton, ja siten sen oikeuksia elää, kokea ja ajatella omalla tavallaan on rajoitettava.

Tässä tietoisen poleemisessa kirjoituksessani tarkastelen lestadiolaisista ja vähemmässä määrin saamelaisista esitettyjä kuvauksia ja näille ryhmille annettua kulttuurista tilaa Suomessa. Tarkastelu saattaa valaista myös joitakin ulkomaalaisryhmiin kohdistuvia asenteita, odotuksia ja toimia. Jos valtakulttuurin suhde lestadiolaisuuteen ja saamelaisuuteen on niin ongelmallinen kuin näyttää, millaisia toiveita meillä on aidosti ymmärtää uusia maahanmuuttajaryhmiä?

Valtakulttuurin vuoropuhelun lestadiolaisten ja saamelaisten kanssa luulisi jo sujuvan. Ongelmat ovat kuitenkin yhä ilmeisiä. Kysymys on yhtäältä monista kulttuuriseen toimintaan yleisesti vaikuttavista seikoista ja toisaalta puhe- ja kokemistapojen sovittamattomasta ristiriidasta (lestadiolaisuuden osalta ks. artikkeliani "Uskonnolliset kielipelit. Vallankäyttöä ja identiteetin vahvistamista" teoksessa Kielen vallassa. Toim. Matti Mälkiä ja Jari Stenvall, 1997).

Lestadiolaisuudessa ja saamelaisuudessa on säilynyt monia perinteisen yhteisökulttuurin piirteitä: yhteenkuuluvuuden tunnetta ja yhteisön sisäistä kontrollia sekä taipumusta toiminta- ja puhetapojen samankaltaisuuteen ja oman yhteisön verrattain tarkkaan erottamiseen muista. Yhteiskuntatieteilijät ovat kuitenkin esittäneet jo toistasataa vuotta sitten, että länsimaissa viimeisetkin perinteiset yhteisöt ovat hajoamassa. Moderni aika onkin armoton vähemmistöryhmille, jotka haluavat pitää kiinni valtakulttuurista poikkeavista arvoistaan, asenteistaan ja elämäntavoistaan. Esimerkiksi markkinat, viestintä ja koulutus sekä yleiset arvo- ja normijärjestelmän muutokset eivät kertakaikkiaan suosi yhteisöjen elämistä omillaan.

Mikä lestadiolaisuudessa oudoksuttaa?
Valtakulttuurin ja vähemmistökulttuurin vuorovaikutuksen ongelmia voidaan havainnollistaa tarkastelemalla valtakulttuurin tuottamia esityksiä ja kuvauksia vähemmistökulttuurista. Lestadiolaisuuden ja julkisuuden suhteen ongelmat juontuvat liikkeen alkuvaiheisiin, melkein viime vuosisadan puoliväliin. Alkuvaiheissa keskeisiä kauhistelun aiheita olivat

1. kirkkokuriin tai kirkolliseen järjestykseen liittyvät kysymykset (liikutukset kirkossa),

2. yhteiskunnallisten kysymysten toissijaistaminen (lestadiolaisia syytettiin laiskoiksi, maallisen toimintansa laimin lyöviksi, vain seuroissa kierteleviksi),

3. opilliset poikkeamat, lahkolaisuus (naisten saarnaaminen, henkilökohtaisen ripin korostaminen ja siihen liittyvä äänellinen synninpäästö, epäluterilaiseksi nähty kasteopetus, vähitellen kehittyvä muita ulos sulkeva seurakuntaopetus).

Aluksi lestadiolaisuuden kimpussa olivat ärhäkimmin eräät papit kuten J. Tanskanen (Hihhulilaisuus oikeassa karwassansa, 1880) ja piispa Gustaf Johansson (Laestadiolaisuus, 1892). Johansson piti lestadiolaisuutta lahkona eli ei-kristillisenä kirkkokuntana. Samoin vielä 1898 pappi Elis Bergroth luki lestadiolaisuuden "eriuskolaisiin" liikkeisiin.

Lestadiolaisuus kelpasi hyvin myös maallistuneen kritiikin kohteeksi. Varsin vauhdikkaita arkkiveisuja aiheesta kirjoitti mm. J. Rännäri 1860- ja 1870-luvulla. Erityisesti seuroissa tavattavia liikutuksia irvisteltiin. Mitä pidemmälle kohti vuosisadan vaihdetta tultiin, sitä enemmän lestadiolaisuutta kummasteli maallistunut sivistyneistö. Opilliset kysymykset alkoivat painua taka-alalle, kun huomiota kiinnitettiin valtaväestön kulttuurista poikkeaviin käyttäytymismalleihin ja arvojen ilmentymiin. Varsinkin konservatiivisin suunta, esikoislestadiolaisuus, keräsi kummeksuntaa: 1920- ja 1930-luvulla kiinnitettiin erityistä huomiota jonkun saarnaajan ronskiin puhetapaan, jossa perse oli perse ja "synti sanottiin synniksi". Kulttuurivitkaahan liikkeessä on ollut koko ajan.

Kaunokirjalliset kuvaukset
Uskonnollisuuden yhdistäminen eroottisuuteen ei ole uusi keksintö. Esimerkiksi monissa Lähi-idän uskonnoissa ja kulteissa eroottinen ulottuvuus on aivan ilmeinen - ja luonnollinen. Suomessa uskonnon erotisoimisesta on saanut mainetta ennen kaikkea lestadiolaisuus. Vielä 1900-luvun puolivälissä saatettiin puhua ja kirjoittaa seuramenojen kiihtymisestä eroottiseksi hulinaksi. Tunnetuin esitys aiheesta, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu (1964), ei kuitenkaan itse asiassa edes yritä kuvata lestadiolaisuutta vaan lähinnä sen liepeillä 1930-luvun alussa vaikuttanutta ns. korpelalaisuutta.

Kaunokirjallisista Laestadius-kuvauksista ykköspaikkaa pitää varmaan Annikki Kariniemen Riekon valkea siipi (1967). Romaani on minä-muotoinen, ja kertojana on itse Laestadius. Romaanissa on runsaasti uskonnolliseen symboliikkaan ja saamelaismytologiaan suuntautuvia juonteita. Laestadiuksen nuoruuden sukupuolisekoilujen kuvaukset kuohuttivat ymmärrettävästi lestadiolaisia - vaikka Pajalan pappi kirjoittaa niistä itsekin lehdessään Ens ropandes röst i öknen (1852–1854).

Viime vuosikymmeninä lestadiolaisuutta on käsitelty kaunokirjallisuudessa harvakseltaan muuten kuin maininnoin (esimerkiksi Rosa Liksom). Kiintoisimmat tulkinnat lestadiolaisuuden patriarkaalisesta vallankäytöstä esittävät Anna-Maija Ylimaulan Papintyttö (1976) ja Leo Hartvaaran Suden uhrit (1984). Seurakuntakuriin liittyvät kysymykset korostuivat muutenkin lestadiolaisuuden saamassa julkisuudessa 1970- ja 1980-luvulla. Liikettä syytettiin myös asenteellisesta konservatiivisuudesta muun muassa naispappeuskysymyksessä.

Etniset ryhmät marginaalissa
Olen eräissä yhteyksissä esittänyt tahallani vääräoppisen väitteen, että lestadiolaisuutta voitaisiin nykyään pitää miltei saamelaisten kaltaisena etnisenä ryhmänä. Väitteeni perustuu paitsi liikkeen ajattelun ja toiminnan tuntemiseen myös siihen, että lestadiolaisuutta on käsitelty kirjallisuudessa ja julkisuudessa tavoin, joita voidaan kutsua etnosentrisiksi. Etnosentrisyys tarkoittaa oman etnisen viiteryhmän nostamista normiksi, josta kaikki muut poikkeavat - yleensä omituiseen, huonoon, epäterveeseen suuntaan. Suomessa niin saamelaisuus kuin lestadiolaisuuskin nähdään valtakulttuurista jyrkästi poikkeaviksi. Kun oma kulttuuri on normi, se on myös ajattelun ja kokemisen keskuksena. Kaikki siitä poikkeava on välttämättömästi marginaalissa ja vähempiarvoista. Tätä ajattelu- ja puhetapaa sekä siitä seuraavia toimia kutsutaan marginaalistamiseksi.

Lestadiolaisuutta ja saamelaisuutta on suomalaisessa julkisuudessa marginaalistettu ainakin seuraavin keinoin:

1. Lestadiolaisuus ja saamelaisuus on erotettu valtakulttuurista melko kategorisesti. Niistä puhutaan vieraina ilmiöinä, ei-meinä.

2. Lestadiolaisista ja saamelaisista puhuttaessa käytetään kummastelun ja oudoksumisen menetelmiä. Jos esimerkiksi liikutukset eivät olekaan enää "sairaita" tai "vastenmielisiä", niin lukijan annetaan kuitenkin ymmärtää kuvauksesta, että normaalin rajoja vähintäänkin koetellaan.

3. Niin saamelainen kuin lestadiolainenkin seksuaalisuus on melkoinen mysteeri valtaväestölle. Miten saamelaiset ylipäätään voivat olla niin aktiivisia niin kylmässä ja pimeässä? Pureskelevatko he tosiaan porojen kiveksiä? Lestadiolaisseurojen kuvauksia taas on hallinnut kauan niiden yletön erotisointi, ja suuret perheet jaksavat yhä herättää ällistystä. Toisaalta esitetään modernina folklorena uskomuksia, joiden mukaan lestadiolaiset eivät saa hankkia ikkunallista pesukonetta. (Huippuna on pidettävä väitteen pujahtamista opetushallituksen tuoreeseen kirkkohistorian CD-ROMiin!) Uskonnollisuuteenhan yhdistetään yleensäkin viettien tukahduttaminen tai niiden sublimointi.

4. Kuvauksiin liittyy eksotiikkaa, usein nimenomaan saamelaista ja lappilaista. Taustalla on pitkä perinne, jossa saamelaiset on kuvattu sivistyneen valtaväestön yöpuoleksi, Joseph Conradia mukaillakseni: "pimeyden ytimeksi". Esimerkiksi kuvaukset saamelaisten hysteerisistä reaktioista toistuvat pitkään arvovaltaisissakin julkaisuissa. Lestadiolainen saamelainen on tietenkin kaksinkertainen kummajainen.

5. Saamelaisten lapsellisuus - yksinkertaisuus, narrattavuus, spontaanius - on sitkeä kuvausklisee. Myös lestadiolaisuutta marginaalistetaan osoittamalla sen kannattajat säälittäviksi, ei-aikuisiksi, saarnaajien johdettavissa oleviksi lapsiksi. Seikkaa havainnollistaa "Ainoa oikea Jumala" -dokumenttiohjelman (1997) alaviisto kuvakulma suviseurojen saarnaajiin. Siihen viittaa vakavissaan myös teologi Miikka Ruokanen teoksessaan Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus (1980).

6. Saamelaiset ja lestadiolaiset museoitaisiin mielellään. Oikeiksi saamelaisiksi käsitetään poroillaan pitkin paksuja hankia seidoilleen ja saivoilleen karauttelevat, mennen tullen surumielisesti joikaavat kolmikolkkahattuiset jänkä-Jounit, joilla on ihanan välitön suhde luontoon. Oikeissa lestadiolaisseuroissa taas kaikuu aina jyrisevä parannussaarna turhuudesta ja koreudesta, samoin valtaisa verinen evankeliumi ja tietenkin lopuksi taukoamaton liikutusten ulina. Lestadiolaisilla on aina kolmetoista lasta, ja he sanovat aina toisilleen "Jumalan terve" ja "Anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä".

Todettakoon, että molempien ryhmien sisälläkin esiintyy vetoa museoinnin suuntaan. Valtakulttuurin mielikuvat ovat niin voimakkaita, että ne ohjaavat osin tiedostamatta toimimaan kuvan mukaisesti. Toisaalta ulkoisen paineen alla oma, aidoimmalta tuntuva perinne saatetaan kokea turvallisimmaksi. Oma identiteetti tuntuu ehjimmältä, kun sen voi sitoa kiinteään, muuttumattomaan ja dokumentoituun ryhmäidentiteettiin.

Vaimennetut reaktiot
En tunne kyllin hyvin saamelaiskulttuuria voidakseni eritellä sen suhtautumista edellä luonnehditun tapaisiin marginaalistamisiin. Keskityn itselleni tutumpaan lestadiolaisuuteen.

Kun yhteisöjä marginaalistetaan, ne reagoivat yleensä melko samalla tavoin. Puolustautumisessa erottautumisen strategia on sama kuin valtakulttuurissakin. Lestadiolaisuudelle on luonteenomaista tarkkaan rajattu oman paremmuuden korostaminen. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikkia omia piirteitä arvostettaisiin. Päinvastoin lestadiolaiset tuntevat itsensä hyvinkin kelvottomiksi ja sanalla sanoen syntisiksi. Tunnetta vahvistaa liikkeen opetus. Olennaista on, että tämän vastapainona on kirkas idea pyhästä pappeudesta ja Jumalan lapsen oikeudesta. Kärjistetyimmillään ajattelu esiintyy muodossa, jonka mukaan iankaikkinen pelastus on mahdollista vain yhteisön sisällä. Monet uskonnolliset yhteisön toimivat varsin samaan tapaan.

Erityisen kiintoisaksi kysymyksen lestadiolaisuuden kuvauksista tekee se, että lestadiolaiset ovat itse olleet melko haluttomia kommentoimaan niitä piirteitä, joita heihin on useimmin liitetty. Niin ikään lestadiolaisuuden piirissä julkaistu kaunokirjallisuus vaikenee monista liikkeen identiteetille tärkeistä asioista. Niin kuin helluntailaisessa kaunokirjallisuudessa ei kuvata karismaattisia ilmiöitä, lestadiolaisessa kaunokirjallisuudessa vaietaan liikutuksista. On vaikeaa määritellä seikkaa suoralta kädeltä kuvaustabuksi. Kysymys on ainakin osittain siitä, että helmiä ei haluta heittää sioille, kun valtakulttuuri osoittaa ilmeistä kyvyttömyyttä ja haluttomuutta ymmärtää lestadiolaisuutta liikkeen kokemalla ja käsittämällä tavalla.

Kiintoisaa on havaita myös, että vaikka lestadiolaisuudessa on kirjoitettu runsaastikin liikkeen omaa historiaa, se on askarrellut vallan muiden asioiden kuin muualla huomiota kiinnittäneiden pukeutumis- ja tapakulttuurin sekä saarnojen esitystavan parissa, saati seurakuntakurin tai väitettyjen eroottisten jännitteiden parissa. Itse asiassa myös niitä opillisia korostuksia (esimerkiksi seurakuntakäsitystä), jotka oudoksuttavat ulkopuolisia, on käsitelty yllättävän vähän – ja silloinkin oikeastaan yksinomaan liikkeen sisäpuolelle suunnatussa kirjallisuudessa.

Kaiken kaikkiaan lestadiolaista viestintää leimaa rajoittunut vuoropuhelu paitsi yleisemmin suomalaisen valtakulttuurin niin myös muiden instituutioiden ja uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Dialogia toki on nykyään runsaastikin, mutta lestadiolaisuudelle on luonteenomaista rajoittaa keskustelunaiheet sellaisiksi, että yhtäältä vältetään konflikteja ja toisaalta ei jouduta puolustamaan ulkopuolisille kantoja, joiden argumentointi perustuu viime kädessä uskon omakohtaiseen omaksumiseen. Tämä kuvaa ehkä yleisempääkin suuntausta: herätysliikkeestä on tullut paljolti kasvatusliike.

Välttämätön ulkoinen paine?
Uskonnollisille ryhmille näyttää olevan luonteenomaista perinteisen yhteisöllisyyden ja sen sisällä myös korostuneen eheän yksilöidentiteetin tavoittelu. Tässä suhteessa herätysliikkeet ovat tietenkin anakronistisia ilmiöitä.

Identiteettiä eivät voi synnyttää ja pitää yllä yksinomaan ihmisiä yhdistävät tekijät, vaan avainasemassa ovat ryhmää muista ryhmistä erottavat tekijät. Tämä näkyy selvästi lestadiolaisuuden eri suuntien välillä. Aina liikkeen hajaantuessa on aktivoitunut erojen korostaminen puolin ja toisin.

Tämäkään ei riitä. Lestadiolaisuuden nykyisenkaltainen ryhmäidentiteetti - ja välillisesti kunkin lestadiolaisen yksilöidentiteetti - tuntuisi tarvitsevan lisäksi ulkoista painetta eli kielteistä julkisuutta, toimimatonta vuoropuhelua. Jos nimittäin liikkeen rajat hämärtyvät, sen jäsenten on vaikeampaa tunnistaa kunnollisesti sitä yhteisöä, jonka identiteettiin he voisivat kiinnittää oman yksilöidentiteettinsä.



Muita Markun juttuja lestadiolaisuudesta
Markun kotisivulle