MARKKU IHONEN

Huutajan ääni Lapin korvessa
Lars Levi Laestadiuksen syntymästä 200 vuotta



Julkaistu: Alakertana Aamulehdessä 9.1.2000

Lestadiolaisuus on Suomen voimakkaimmin profiloitunut perinteinen herätysliike. Se on säilyttänyt oman seuraperinteensä ja paljon muutakin omaa kulttuuriaan. Raja jumalattomaksi koettuun maailmaan ja maallistuneeksi nähtyyn kirkkoon on pidetty selvänä. Ei ole ihme, ettei suomalainen valtakulttuuri vieläkään osoita kovin suurta ymmärtämystä lestadiolaisuudelle.

Aidosta herätysliikkeestä puhuminen on tietenkin ongelmallista, kun lestadiolaisuus kasvaa nykyään pääosin sisältäpäin. Liike kuitenkin painottaa yhä hengellisen heräämisen ja kääntymyksen välttämättömyyttä. Toisaalta periluterilaisen yksilöhurskauden ja voimakkaan yhteisöllisyyden yhteen sovittaminen ei suju kitkatta, mikä näkyy lestadiolaisuuden julkisuuskuvassakin.

Skandinaviassa ja Pohjois-Amerikassa on tiettävästi kuusitoista eri lestadiolaisryhmää. Liikettä ovatkin riivanneet toistuvat hajaannukset, jotka selittyvät ainakin osittain opin korostamisesta.

Kun monia uskonnollisia liikkeitä pitää koossa toiminnan, esimerkiksi lähetystehtävän, koettu yhteisyys, niin lestadiolaisuus ankkuroituu opillisten näkemysten konsensukseen. Pelastuksen kannalta välttämätön on ns. vanhurskauttamisoppi, mutta tämän lisäksi puhutaan aivan yleisesti pyhitysopista ja seurakuntaopista. Jos jo edellisen johtaminen suoraan Raamatusta voi olla ongelmallista, jälkimmäisten kohdalla ristiriitoja on mahdoton välttää.

Liikkeen valtasuunnan, vanhoillislestadiolaisuuden, pääkannatusalue on säilynyt Pohjois-Suomessa, mutta yhä isompia paikallisseurakuntia on myös etelässä. Liikkeen perustajan perintöä vahvemmin vaalivan esikoislestadiolaisuuden keskuksena on Lahti.
 
 

Lestadiolaisuuden perustajan Lars Levi Laestadiuksen sukunimi johtuu Lästadin kylästä. Kun kyseessä oli pappissuku 1600-luvulta lähtien, nimeksi valittiin latinan kielen mukainen asu Laestadius.

Laestadius syntyi 10.1.1800 köyhän uudistalollinen perheeseen Ruotsin Arjeplogissa Jäkkvikin kylässä. Hänen isänsä oli jäänyt leskeksi ja oli toista kertaa naimissa. Edellisestä avioliitosta oli elossa poika Carl Eric, joka toimi apulaispappina Kvikkjokkissa ja joka käytännössä elätti isänsä uuttakin perhettä. Lars Leville syntyi vuonna 1802 veli Petrus, josta tuli huomattava pappi ja tutkimusmatkailija Ruotsin Lapissa.

Laestadius meni Härnösandiin lukioon vuonna 1816 ja kirjoittautui Upsalan yliopistoon vuonna 1820. Hän luki alusta alkaen rinnakkain kasvitiedettä ja teologiaa. Papiksi hänet vihittiin 1825.

Toimittuaan vuoden Arjeplogissa Laestadius astui ensimmäiseen virkaansa Ruotsin pohjoisimmassa seurakunnassa Kaaresuvannossa. Hän avioitui lapsuutensa leikkitoverin Brita Catarina Alstadiuksen kanssa. Perheeseen syntyi kaikkiaan viisitoista lasta.
 
 

Puoliksi saamen-, puoliksi ruotsinkielinen Laestadius ei osannut lainkaan suomea saadessaan tiedon pääosin suomenkielisten uudisasukkaiden asuttaman Kaaresuvannon virasta. Hän oppi kuitenkin suomen luonnonmenetelmällä yllättävän hyvin, mutta pystyi käyttämään sitä kunnollisesti vain kotipiirissä ja uskonnollisista asioista puhuttaessa.

Laestadius oli huomattava luonnontieteilijä. 1840-luvulta lähtien hän harrasti kasvitieteen ohella lappalaismytologian tutkimusta. Molemmat harrastukset jäivät vähemmälle huomiolle hänen koettuaan hengellisen herätyksen ja kääntymyksen 1840-luvun alkupuolella.

Laestadius antaa itse ymmärtää oikeastaan luopuneensa koko tieteen teosta, mutta tosiasiassa hän julkaisi paljon kasvitieteellisiä kirjoitelmia 1850-luvulla. Hän oli jopa ehdolla Ruotsin Tiedeakatemian johtajaksi vuonna 1851.

Laestadius oli myös huomattava uskonnonfilosofi. Hänen pääteoksensa oli uskontoa omalaatuisella passio-opilla ja antropologialla perusteleva Dårhushjonet (Hulluinhuonelainen), jossa käydään armottomaan taistoon kirkkoon ja teologiseen koulutukseen pesiytynyttä rationalismia vastaan.
 
 

Vuoden 1843 heinäkuusta jouluun Laestadius asui piispankaupungissa Härnösandissa pastoraalitutkintoa valmistellen. Pastoraaliväitöskirjana oli maailman ja etenkin suurten kaupunkien moraalista tilaa ironisesti ruoskiva Crapula mundi.

Tutkinnon saatuaan Laestadius nimitettiin laajojen Lapin alueiden kiertäväksi tarkastajaksi. Matkallaan hän kohtasi vuoden 1844 alkupäivinä Åsele-nimisessä kylässä ns. lukijaisliikkeeseen kuuluvan "Lapin Marian" eli Milla Clementsdotterin, joka käänsi hänen hengellisen elämänsä suunnan.

Laestadiuksen kääntymiskokemuksesta on esitetty paljon arvailuja. Tapahtumakulkua on toki tutkittukin. Laestadiuksen omat sanat hänen vuosina 1852-1854 julkaisemassaan lehdessä Ens ropandes röst i öknen (Huutavan ääni korvessa) ovat hiukan arvoitukselliset. Myöhempään lestadiolaisuuteen olennaisena kuuluvaan syntien anteeksi julistamiseen "Jeesuksen nimessä ja veressä" hän ei viittaa lainkaan. Ylipäätään Laestadius ei juuri puhu äänellisestä synninpäästöstä.

Lestadiolainen heräys alkoi varsinaisesti talvella 1845-1846. Oman pitäjän ulkopuolelle se levisi merkittävästi vasta 1850-luvulla ja Suomeen sanottavasti vasta Laestadiuksen kuoltua.
 
 

Vuodesta 1849 Laestadius toimi Pajalan kirkkoherrana. Täällä liikkeen leviäminen kohtasi suuria vaikeuksia. Paikkakunnan silmäätekevät vastustivat ankarasti uutta pappia, joka ei tuntunut antavan kunnon kansalaisille omantunnon rauhaa.

Kirkollisten viranomaisten toimenpiteisiin johtaneet syytökset kohdistuivat mm. uskovaisten liikutuksiin (äänekkääseen itkuun ja huudahduksiin) kirkossa, Laestadiuksen karkeaan kielenkäyttöön, valtion metsästä saatujen puiden käyttämiseen koulu- ja kinkerihuoneiston rakennukseen sekä taitamattomiin lähetteihin. Viime mainitut olivat Laestadiuksen lähipaikkakunnille lähettämiä apulaisia, mm. sivistymättömiä renkimiehiä ja sokea köyhäinhoitolainen. Laestadius velvoitettiin 1853-1859 pitämään sunnuntaisin oma jumalanpalvelus erityisesti niille herätysryhmänsä jäsenille, jotka eivät voineet hillitä liikutuksiaan kirkonmenojen aikana.

Laestadius vastasi yleensä reippaanpuoleisesti syytöksiin, ja jumalattomille kohdistetuissa saarnoissa kieli tuntui kovenevan entisestään. Hänen saarnojaan leimaakin lyyrisen kauneuden ja Lapin luonnosta otettujen vertausten ja toisaalta synnin ja sen seurausten armottoman ruoskimisen voimakas jännite.

Jo varhaisimmista saarnakokoelmista pahimmat karkeudet on siivottu pois. Kieltä on myöhemmin uudistettu saarnojen käyttöä seuroissa silmällä pitäen. Esikoislestadiolaisuudessa seurakokoukset alkavat yhä Laestadiuksen saarnan ääneen lukemisella.

Kaikkiaan Laestadiukselta on säilynyt nelisensataa saarnaa. Kuluvana juhlavuonna valmistuvaan saarnakokoelmaan Saarnat I-III saadaan ensi kertaa mukaan kaikki löydetyt saarnat.

1850-luvun lopulla Laestadiuksen näkö huononi nopeasti. Hän kuoli ilmeisesti vatsasyöpään 21.2.1861 - monien taisteluiden uuvuttamana mutta onnellisena ja vahvana uskossaan Kristuksen sovitustyöhön.



Muita Markun juttuja lestadiolaisuudesta
Markun etusivulle