MARKKU IHONEN

Mitä lajilla tehdään
– mitä laji tekee?

Julkaistu teoksessa Helmi, simpukka, joki. Kirjallisuushistoria tänään. Toim. Markku Ihonen ja Yrjö Varpio. Helsinki: SKS 1995. (S. 64–80)




Lajihierarkiat

Kirjallisuuden lajit ovat aina pyrkineet järjestymään hierarkkisesti suhteessa toisiinsa. Jo lajien teoreettisen tutkimuksen alkuna pidetyssä Aristoteleen (384–322 eKr.) Runousopissa lajit asetetaan hierarkiaan. Aristoteleelle lajien hierarkkisuus on luonteeltaan ensiksikin sitä, että uudet lajit ovat olleet vanhoja arvostetumpia. Toisaalta Aristoteles näkee, että myös samanaikaiset lajit asettuvat keskenään hierarkkiseen suhteeseen. Esimerkiksi tragedian kehityshistoria tunnetaan verrattain tarkkaan toisin kuin komedian, koska "komediaan ei ensin suhtauduttu vakavasti". (Aristoteles 1967, 20)

Alastair Fowlerin mukaan lajihierarkioitten jäsentämisperiaatteet ovat vaihdelleet melkoisesti ajasta toiseen ja sallineet lajien kehityksen, mutta viimeistään Aristoteleen kanonisoimat kaksi lajia ovat olleet kärjessä koko ajan. Vielä Cicerolla (106–43 eKr.) tragedia on arvostetuin, jokaisella seuraavalla Fowlerin esittelemällä kahdeksalla teoreetikolla Horatiuksesta (65–8 eKr.) 1600-luvun lopulle eepos on lajihierarkiassa ylimpänä. Käyttökelpoisuutensa kuluttanut vanha paradigma poistettiin 1700-luvun alussa. (Fowler 1982, 219–221)

1700-luvun lopulla ainakin Englannin kirjallisuudessa didaktiset, moraaliset ja satiiriset lajit alkoivat menettää arvostustaan, kun oikea runous alkoi merkitä spesifisti imaginaatiota (Fowler 1982, 224). 1800-luvun kuluessa tilanne jäsentyi sellaiseksi, että romaani ja sen lähimuodot läpäisivät tehokkaasti kirjallisuuden ja kritiikin. Romaani alkoi hallita myös lukijakunnan odotuksissa, ja romaanimainen esitystapa raivasi tiensä lajihierarkian huipulle. (Fowler 1982, 226)

Lajihierarkioiden muutokset ovat osa kirjallisuuden kehitystä. Hierarkioiden perustava ominaisuus on se, että samanaikaisesti voi olla olemassa lukuisia lajihierarkioita. Lajihierarkioita myös pyritään ajoittain kumoamaan tai muuttamaan.

Viivästynyt lajien kehitys

Kirjallisuudenlajien määrä, jakauma ja arvostus Suomen kirjallisuudessa oli 1800-luvun alkupuoliskolla jonkin verran erilainen kuin Euroopan johtavissa maissa. Kirjallisuutta ylipäätään julkaistiin vielä 1800-luvun puolivälissäkin vähän.

Runoeepos oli kirjallisen eliitin eniten arvostama kirjallisuudenlaji. Tämä ei merkitse sitä, että runoeepokset olisivat olleet aikansa bestsellereitä: J.L. Runebergin Elgskyttarne-teoksen (1832) tuhannen kappaleen ensipainosta myytiin kahdeksantoista vuotta, ja samaa luokkaa oli Elias Lönnrotin Kalevalan (1835–1836) viidensadan kappaleen ensipainoksen myyntivauhti. Teoriassa runoeepoksen kanssa kilpaili lähinnä tragedia – esimerkiksi J.V. Snellman hegeliläisen näkemyksensä mukaisesti piti tragediaa korkeimpana lajina (ks. Karkama 1989, 120) –, mutta käytännössä tragedioita ei juuri ilmestynyt. Rahvas toisin kuin kulttuurieliitti ei ole kirjannut käsityksiään lajien arvostuksesta; se tiedetään, että virsikirjat, arkkiveisut ja almanakat olivat luetuinta kansan kirjallisuutta.

Erityisen silmiinpistävää on nykyisenkaltaisen proosaepiikan so. romaanin ja novellin hidas kehitys Suomessa. Romaanista oli tullut kirjallisuuden mahtilaji Englannissa jo 1700-luvun loppuun tultaessa. Ranskassa ja etenkin Saksassa kehitys oli hiukan hitaampaa. Suomessa kehityksen hitautta voitaisiin yrittää selittää samalla seikalla kuin Saksassa: romaanin käsitetään yleensä olevan individualistinen, porvarillista yksilöä käsittelevä ja porvarilliselle yksilölle suunnattu kirjallisuudenlaji, jolla ei ollut vielä 1800-luvun alussa kysyntää maissa, joissa kansallisvaltio ja moderni porvarisluokka olivat vasta syntymässä. Tämä selitysmalli on kuitenkin paitsi turhan yleistävä myös suomalaisen yhteiskunnan ja kirjallisuuden erityispiirteitä huonosti huomioon ottava.

Seuraavassa hahmottelen uutta teoreettista lähestymistapaa lajihistorian ongelmiin. Sen jälkeen testaan hahmotelmaa kokeenomaisesti suomenkielisen romaanin pioneerivaiheeseen.

Bennettin lajien sosiologia: kulttuurinen logiikka

'Kirjallisuusinstituutiosta' on tullut yleinen, jopa muodikas käsite kirjallisuussosiologisessa ja etenkin kirjallisuuden sosiaalihistoriallisessa tutkimuksessa. 'Instituutiolla' tarkoitetaan lailla säädeltyä tai muuten hyvin vakiintunutta yhteiskuntaelämän muotoa tai laitosta. William Mills Todd määrittelee instituution lyhyesti: se on objektivoitua sosiaalista toimintaa, jossa on vakiintuneet roolit ja funktiot (Todd 1986, 45). Toisaalta instituutiot voidaan nähdä yhtäältä yhteiskunnassa vallitsevien tarpeiden tyydyttämiseksi kehittyneinä järjestelminä tai toisaalta väylinä, joiden kautta ihminen voi olla yhteydessä yhteiskuntaansa ja kulttuuriinsa ja vaikuttaa siihen (Ziolkowski 1990, 12).

Kun puhutaan kirjallisuusinstituutiosta, sen alku kytketään yleensä porvarillisen yhteiskunnan kehkeytymiseen 1700- ja 1800-luvulla. Näin ollen 'kirjallisuusinstituutio' on historiallinen käsite eikä ajattomasti yleispätevä. Käsitteen historiasidonnaisuudesta seuraa kuitenkin kysymys, millä tavoin taide oli ollut olemassa ennen porvarillisen yhteiskunnan kehittymistä. Kysymykseen on vaikea vastata, koska koko nykyisen 'taiteen' käsitteen muodostuminen on historiallisen kehityskulun tulosta. (Bürger 1978, 265)

Instituution käsitettä on käytetty runsaasti etenkin marxilaisuudesta vaikutteita saaneessa sosiologisessa tutkimuksessa ja kulttuurintutkimuksessa. Tässä artikkelissa hyödynnän anglosaksista teoriaa, lähinnä yhtä teoreetikkoa eli australialaista Tony Bennettiä ja tämän teosta Outside Literature (1990).

Kun puhutaan tämän artikkelin otsikon tapaan lajien tehtävistä ja nimenomaan niiden tehtävistä instituutioissa, 'lajin' käsitteellä viitataan lajeihin historiallisena ilmiönä ('historiallisen lajin' käsitteestä ks. Todorov 1975, 13–14). Nostan seuraavassa esiin eräitä näkemyksiä, jotka käsittääkseni voivat vastata kysymykseen, mitä lajilla tehdään ja kuinka sitä säädellään institutionaalisesti?

Bennett lähtee omassa lajien sosiologiassaan liikkeelle György Lukácsin ja Lucien Goldmannin 'sosiologisesta harhasta'. Näillä yhteiskunnallisten ehtojen, kirjallisten muotojen ja niiden funktioiden suhteiden välinen logiikka jää ontuvaksi, sillä vaikka kirjallinen muoto syntyisi tiettyjen yhteiskunnallisten ehtojen vaikutuksesta, se ole jatkuvasti sidoksissa syntykontekstiinsa, koska sen funktiot muuttuvat uusissa yhteiskunnallisissa yhteyksissä. Näin ollen sosio-geneettiseen lajin käsittämiseen on suhtauduttava varauksellisesti kirjallisten muotojen ja niiden funktioiden sosiologis-historiallisessa tarkastelussa. Bennettille lajit ovat käyttökelpoisimmillaan nimenomaan eriteltäessä historiallisesti ja kulttuurisesti vaihtelevia lukemis- ja kirjoittamiskäytäntöjen säätelyjärjestelmiä. (Bennett 1990, 80–81)

Bennettin mukaan jakobsonilainen, dominanttiin perustuva lajin käsittäminen (ks. esim. Jakobson 1987, 41, 43–44) pystyy kilpailevia teorioita paremmin paikantamaan lajit historiallisesti ja selittämään niiden historiallista ilmaantumista, toistumista ja seuraantoa. Bennett kuitenkin korostaa, että ei tule lähteä selittämään lajipiirteiden levintää vaan lajin dominantin luonnetta ja tehtävää. Jos tietty dominantti on olennainen tietyn lajin muodostumisessa, sosiogeneettisen tutkimuksen tehtävänä on tunnistaa se yhteiskunnallisen rakenteen seikka, joka vaikuttaa kaikkialla, missä kyseinen laji ilmenee, ja joka siis ylläpitää lajin dominanttia, antaa sille sen välttämättömän sosiaalisen tuen. (Bennett 1990, 84)

Arvioidessaan tällaisen tutkimuksen – jota hän vielä kohentaa Mihail Bahtinin näkemyksillä – mahdollisuutta Bennett päätyy kuitenkin kielteiseen tulokseen: yritetyn kaltaisen lajien sosiologian logiikan vaatimia ehtoja ei ole mahdollista täyttää. Ei lopultakaan ole perusteita olettaa, että lajit muodostuisivat tietyntyyppisten yhteiskunnallisten ehtojen tukemina määrättyinä kirjallisina rakenteina. (Bennett 1990, 98)

Bennett päätyy lajien sosiologiassaan 'kulttuurisen logiikan' etsimiseen. Se on löydettävissä niistä yhteiskunnallisista oloista ja teknologioista, jotka säätelevät kirjoittamis- ja lukemiskäytäntöjä ja siten laskevat perustan lajeille, jotka puolestaan ovat erityisiä sosiaalisesti määräytyviä tekstuaalisten käyttötapojen ja vaikutusten kenttiä. Bennett näkee lajien perustan sananmukaisesti inter-tekstuaaliseksi (käsitteestä ks. Bennett 1990, 294, viite 37 ja siinä mainittu kirjallisuus). Lajien perustana ovat erityiset, yhtäältä tekstien väliset ja toisaalta tekstien ja lukijoiden väliset sosiaalisesti järjestyvät suhteet. Tekstien ja lukijoiden suhteita hallitsevat lukemisen muodostumat ja teknologiat. (Bennett 1990, 105. Bennett ei selitä, mitä hän tarkoittaa muodostumilla; käsitettä on selvittänyt mm. Raymond Williams 1988, 135. Bennettin 1990, 111 mukaan mm. kansakunnan ja luokan muodostumilla saattaa olla oma teknologiansa, joka voi säädellä lukemista näiden muodostumien ehtojen mukaan.)

Tästä seuraa näkemys, jonka mukaan lajit ovat itsessään sosiaalisia ja historiallisia ilmiöitä siinä mielessä, että ne muodostavat sosiaalisuuden järjestyneitä alueita, joista niiden tekstuaaliset osatekijät ovat ainoastaan yksi osa. Lajit eivät siten ole luonteeltaan kirjallisia ilmiöitä, joita voidaan selittää sosiogeneettisesti, vaan ne tulee pikemminkin nähdä itsessään sosiaalisten suhteiden joukkona. Ja kun lajit jäsentävät lukemiskäytäntöjä, ne samalla asettavat ehtoja kirjoittamisen käytännöille. Lajit eivät kuitenkaan toteuta tätä roolia tekstien takaisina sosiaalisina todellisuuksina, jotka voitaisiin löytää katsomalla tekstien läpi, vaan ne toimivat järjestyneinä sosiaalisuuden alueina, jotka synnyttävät kirjoittamisen käytäntöjä. Nämä kirjoittamisen käytännöt puolestaan ovat välttämättömiä lajien ylläpitämiseksi. Lajit ovat siis tavallaan sosiaalisten suhteiden erityisalueita, jotka sekä synnyttävät erityisiä kirjoittamisen käytäntöjä että säätelevät niiden sosiaalisia käyttötapoja. (Bennett 1990, 105–106, 107)

Bennettille kirjallisuus ei ole reaktioita jo olemassa oleviin yhteiskunnallisiin suhteisiin. Kirjallisuus on päinvastoin institutionaalinen tila, joka synnyttää ehtoja muiden sosiaalisten suhteiden toiminnalle, ja vastaavasti nämä muut suhteet synnyttävät ehtoja kirjallisuuden toiminnalle. Kirjallisuutta on siten tarkasteltava yhteiskunnallisten suhteiden kenttänä, joka on vuorovaikutuksessa toisten kenttien kanssa, joissa sosiaaliset suhteet jäsentyvät samalla tavalla ja joissa suhteilla on vastaavankaltainen perusta. Kirjallisuus on yhteiskunnallista toimintaa, joka perustuu ja limittyy vallan ja valtataistelun poliittisiin ja ideologisiin suhteisiin ja niiden toimintaan. Näin ollen lajien tutkimuksen olisi kiinnitettävä huomiota siihen, kuinka kulttuurisesti lajeiksi kussakin kontekstissa tunnistetut kirjoittamisen muodot toimivat yhteiskunnan erityisissä käytännöissä. Lajien tutkimuksen tehtävänä ei ole tarkastella sitä, kuinka yhteiskunnalliset käytännöt puhuvat lajien kautta, vaan sitä, mitä lajit tekevät osana yhteiskunnallisia käytäntöjä. (Bennett 1990, 108–109)

Jos lajiteoria tähtäisi lajien määrittämiseen, tuloksena olisi vain olemassaolevien lukemiskäytäntöjen säätelyn institutionaalistettuja ohjeistoja. Lajiteorian tuleekin tutkia lajijärjestelmien muodostumista ja toimintaa. (Bennett 1990, 112)

Kontekstuaalisen selittämisen rajat

Suomen kirjallisuuden lajien kehityksen viivästymää on kirjallisuushistorioissa ja muissa yleisesityksissä selitetty yleisellä kulttuurisen kehityksen viivästymisellä. Etenkin Suomen poliittisen aseman Ruotsin melko perifeerisenä maakuntana on puolestaan katsottu vaikuttaneen kulttuuri-instituutioiden hitaaseen muodostumiseen. Venäjä miehitti Suomen 1809 ja liitti sen itseensä autonomisena suuriruhtinaskuntana. Uusissa oloissa kansallisen heräämisen aikana kirjallisuudella oli tärkeä yhteiskunnallinen rooli.

Käytännössä jatkuvasti voimassa olleesta sensuurista huolimatta julkaistun kaunokirjallisuuden määrä kasvoi etenkin 1870-luvulta lähtien, ja suomenkielinen kirjallisuus ohitti ruotsinkielisen 1880-luvulla. Tämän kehityksen rinnalla myös muut kansalliset ja kulttuuriset instituutiot kehittyivät ripeästi vuosisadan toisella puoliskolla. Feodaalinen ja merkantilistinen sääty-yhteiskunta alkoi muuttua modernin teollistuneen ja kapitalistisen kansalaisyhteiskunnan suuntaan.

Tämäntapaista mm. kirjallisuushistorioille tavallista selitysmallia voi tuskin sinänsä pitää vääränä. Kuitenkin sen selitysvoimaa ja toisaalta tieteenfilosofista perustaa voidaan kritikoida. Ennen kaikkea selitysmallin kontekstualismi ja siihen liittyvä kausaalisuus on asetettava kyseenalaisiksi. Kirjallisuushistorioita ankarasti suomiva David Perkins määrittelee kontekstualismin seuraavasti: historioitsija asettaa selitettävänä olevan tekstin tai tekstuaalisen piirteen sellaisten muiden tekstien tai seikkojen yhteyteen, joiden sanotaan olleen sen syy (engl. cause) tai jotka auttavat selittämään sitä (Perkins 1992, 121).

Koska jokaiselle tekstille voidaan löytää lukematon määrä konteksteja ja koska jokainen tarkastelu voi osoittaa vain joitakin näistä konteksteista, kirjallisuushistorioitsijan olisi Perkinsin mukaan selitettävä, miksi jotkut tietyt kontekstuaalistamiset asetetaan etusijalle. Useinkaan ei ole viime kädessä sanottavissa, mikä vaihtoehtoisista kontekstuaalistamisista on oikea vai onko mikään. Jos taas hyväksymme monien jälkimodernistien mallin todellisuudesta, jossa tapahtumien välillä ei ole jatkuvuutta, kontekstuaalinen selittäminen tulee loogisesti mahdottomaksi. Ilmiöiden kontekstuaalistaminen ei kuitenkaan sinänsä ole suinkaan vierasta jälkimodernisteillekaan. (Perkins 1991, 4–6. Jälkimodernismin suhdetta kirjallisuushistoriaan on käsitellyt yksityiskohtaisesti Frow 1991.)

Kontekstuaalisessa selittämisessä oletetaan, että kullekin tekstille on olemassa ikään kuin valmiina jokin konteksti, jota vasten tekstiä voidaan tarkastella. Tosiasiassa teksti luo aina oman kontekstinsa (Perkins 1992, 130). Vasta teksti ja sen tarkastelu valikoi todellisuuden äärettömästä ilmiöjoukosta jotkin seikat kontekstiksi.

Kausaalisten selitysten rinnalle on nostettava finalistiset selitykset. On kysyttävä Bennettin tavoin, mitä lajit tekevät osina yhteiskunnallisia käytäntöjä ja miten lajit vaikuttavat muiden sosiaalisten suhteiden toiminnan ehtoihin. Edelleen on kysyttävä, kuinka kirjallisuus yhteiskunnallisena toimintana perustuu ja limittyy vallan poliittisiin ja ideologisiin suhteisiin.

Selityskoe: suomenkielinen romaani

Tarkasteltaessa suomenkielisen romaanin kehkeytymistä 1800-luvulla selityksiä on edellä sanotun perusteella haettava ainakin kahdelta suunnalta: yhtäältä kirjoittamisen ja lukemisen käytännöistä ja toisaalta kirjallisuuden funktioista.

Lukutaidon kehitys ja potentiaalisen ostavan ja lukevan yleisön laajeneminen olivat välttämättömiä ehtoja kirjallisten markkinoiden syntymiselle ja erityisesti romaanin läpimurrolle. Kysymys lukutaidosta on relevantti monestakin syystä. Ensiksikin vuoden 1866 kansakouluasetus ainakin periaatteessa tarjosi mahdollisuuden hankkia lukutaito varallisuudesta ja yhteiskuntaluokasta riippumatta, ja lukutaitoisten määrä alkoi kasvaa nopeasti. Kun otetaan huomioon väestönkasvu, lukevan yleisön voidaan sanoa enemmän kuin nelinkertaistuneen vuodesta 1880 vuoteen 1900. Toiseksi järjestyneet kouluolot saattoivat taata vakiintuneen, institutionaalisen perustan kirjallisuuden opetukselle ja kirjallisen kulttuurin ylläpitämiselle. Kolmanneksi klassillisten koulujen mukana alkoi kadota triviaalikoulujen humanistinen opetus, jossa antiikin kielillä ja kirjallisuudella oli erityinen sija. Lukijoiden kyky lukea klassillisia tragedioita ja runoeepoksia niiden alkuperäisessä tai vakiintuneessa tulkintakehyksessä heikkeni ratkaisevasti. Samalla väheni potentiaalisten kirjoittajien kyky kirjoittaa tekstiä näiden lajien konventioiden mukaan.

Koska Suomessa koulutusjärjestelmä oli suoraan valtiovallan valvonnassa, professorien ja opettajien nimityspolitiikalla saatettiin säädellä paitsi kirjallisen kulttuurin kehitystä myös – ja ennen kaikkea – kirjallisuuden käyttöä ideologisiin tarkoituksiin. Tilanne oli varsin toisenlainen kuin monissa keskieurooppalaisissa yliopistoissa ja kouluissa.

1860-luku oli alkavan kapitalisoitumisen, vaurastumisen ja ripeän yhteiskunnallisen kehityksen aikaa. Edes väestönkasvua rajoittaneet nälkävuodet 1860-luvun lopulla eivät voineet muuttaa kehityskulkua, joka johti lukijakunnan kasvuun niin suureksi, että edellytykset kirjallisten markkinoiden syntyyn täyttyivät. Kirjoittamisesta tuli ainakin periaatteessa mahdollinen ammatti; joka tapauksessa kirjoittamalla voitiin ansaita merkittäviä tuloja. Varsinaista tekijänpalkkiojärjestelmää edelsivät asetukset kirjallisesta ja taiteellisesta omistusoikeudesta. Jo vuoden 1829 sensuuriasetuksessa myönnettiin kirjoittajalle ja kääntäjälle oikeus julkaista ja myydä teostaan.

Edellä sanottu ei kuitenkaan pysty tyydyttävästi selittämään, miksi nimenomaan romaani nousi suomenkielisen kirjallisuuden lajihierarkiassa ja ilmeisesti kiipesi 1880-luvun kuluessa niin lukijoiden kuin kirjailijoiden ja kriitikkojenkin lajihierarkioissa huipulle. Voidaan tietysti spekuloida sillä, että lukijakunta toivoi romaaneja, so. syntyvässä kapitalismissa kysynnän ja tarjonnan laki alkoi toimia romaanin hyväksi. Mutta miksi lukijat halusivat nimenomaan romaaneja? Ja vaikuttiko romaanin suosioon vielä jokin muukin seikka? Vastausta tähän on etsittävä romaaninlajin yhteiskunnallisista funktioista.

Kirjallisuus julkisuutena

Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan kirjallisuus kuuluu julkisuuden alueeseen. Porvarillinen julkisuus on habermasilaisessa ajattelussa valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä oleva, mielipiteitä niiden kesken välittävä tila. Englannissa 1600-luvun lopulta lähtien, Ranskassa 1700-luvulta ja Saksassa 1800-luvulta lähtien julkisuuden tehtävänä on ollut nimenomaan yleisen mielipiteen esille tuominen ja näin valtion absoluuttisen vallan ja kontrollin vähentäminen. Julkisuus tässä mielessä ei kuitenkaan ole kaikkien mielipidettä ilmaisevien kansalaisten summa vaan institutionaalistunutta yhteiskunnallista käytäntöä. (Hohendahl 1989, 24–25)

Suomessa poliittinen ja kirjallinen julkisuus syntyi 1800-luvun kuluessa, ja se tuotettiin tietoisesti. Esimerkiksi J.J. Tengström vaati nimenomaan valtion roolia pohtien jo Aura -kalenterissa 1817 nykyaikaisen julkisuuden aikaan saamista, ja Juhana Gabriel Linsén korosti Mnemosynen 1/1819 alkusanoissa, että julkaisun keskeinen tehtävä on toimia uudenaikaisen julkisuuden välineenä. Samassa julkaisussa helmikuussa 1822 A.I. Arwidsson kävi ankaraa polemiikkia autoritaarista virkamieskuntaa ja hallitsevia säätyjä vastaan ja esitti vaihtoehdoksi julkisuuden so. sellaisen valtiollisen elämän, jolla hoidetaan yhteiskunnan yleisiä asioita osaaottavasti ja tarkasti seuraten. Hieman edellisiä myöhemmin Snellmanin toiminnassa julkisen yhteiskunnallisen keskustelun vaatimus oli aivan keskeinen. Hän korosti, että kaunokirjallisuudella oli erityinen yhteiskunnalliseen ajatteluun aktivoiva ja yleisesti sivistävä tehtävä etenkin oppimattoman kansan keskuudessa. (Karkama 1989, 70, 85)

Vaikka Runebergin eepokset ja tragediat olivat muodoltaan klassisia, niiden sisältö poikkesi monessa suhteessa klassisista eepoksista ja tragedioista. Etenkin novellituotannollaan Runeberg oli lisäksi porvarillisen romaanin pioneereja Suomen kirjallisuudessa. (Palmgren 1948, 52; Karkama 1982, 118) Kuitenkin Runebergin tuotanto käsittelee pikemmin ajattomia tai menneisyyden aiheita kuin ajankohtaisia ongelmia. Mikäli ajankohtaisia ongelmia – esimerkiksi köyhyyttä – käsitellään, alkuaan edistyksellinenkin ajattelu kääntyy ratkaisua haettaessa kuvitteelliseen sovitukseen ja abstraktiin idylliin. (Karkama 1982, 59–60, 106–108) Tämä johtuu suurelta osin eepoksen yleisestä luonteesta suljettuna menneisyytenä, ei siis aitona historiana.

Pertti Karkaman mukaan Runebergin – toisin kuin sittemmin Aleksis Kiven ja J.J. Wecksellin – oli vielä mahdollista kuvitella ja kuvata vieraantumatonta, runollista maailmantilaa, jossa jokainen saattoi toteuttaa itseään hyödyttämällä myös muita (Karkama 1982, 107–108). 1830-luvun Suomessa ei kertakaikkiaan ollut vielä mahdollista nähdä, että kehitys oli kulkemassa kohti työnjaon ja rahatalouden laajenemista, tavaratalouden kapitalisoitumista, proletariaatin syntyä ja muita porvarillisen ja kapitalistisen yhteiskunnan piirteitä. Vasta ulkomailla oleskellut Snellman tiedosti kehityksen täyden luonteen ja ilmaisi sen vuonna 1842 Tukholmassa ilmestyneessä teoksessaan Läran om staten. (Karkama 1982, 119; Karkama 1989, 73–86)

Vaikka Snellman periaatteessa arvosti klassillisia kirjallisuudenlajeja, runoeeposta ja tragediaa, hän kritikoi yhtä hyvin Runebergin idyllieepoksia kuin Runebergin ja Shakespearen tragedioitakin. Molemmat kuuluivat ylitettyyn tai ohitettuun kehitysvaiheeseen, kansakunnan vähittäiseen syntymiseen. Niissä ei voitu käsitellä ajan ilmiöitä, eikä julkisuus niissä voinut toimia Snellmanin kansallisen ohjelman välineenä. Jo kielellisistä syistä Runebergin teokset eivät voineet aktivoida ja sivistää suurinta osaa Suomen kansasta.

Snellmanin mukaan myyttinen maailmantila tai sen aito kuvaaminen ja siten alkuperäinen eepos ei enää ollut mahdollinen 1840-luvulla. Proosallisen ajan ominta kirjallisuutta olivat nimenomaan romaani ja novelli. (Litteraturblad 2.5.1844) Snellman ei kuitenkaan arvostanut romaanilajia sokeasti vaan kritikoi usein aikansa eurooppalaisia, etenkin ruotsinkielisinä käännöksinä suosittuja sensaatioromaaneja. Romaani kuitenkin kehittyy koko ajan, ja siltä on lupa odottaa parempaa so. aktiivisempaa sivistyksellistä ja yhteiskunnallista keskustelua, Snellman kirjoittaa Saimassa 2/1846. Snellman pitää romaania sivistykselle toiseksi tärkeimpänä kirjallisuuden lajina päivälehtikirjallisuuden jälkeen. Niin kuin Karkama on todennut, Snellman oli hyvin perillä romaanin ja novellin kehityksestä ja tehtävistä Euroopassa (Karkama 1989, 123).

Romaani edistyksen palveluksessa

Käännöstoiminnan ja ulkomaisen kirjallisuuden tuntemuksen vuoksi romaania osattiin odottaa jo ennen sen läpimurtoa Suomen kirjallisuuteen. Ilmeisesti ensimmäinen julkaistu romaanisuomennos oli Heinrich Zschokken Kultala 1834. (Käännöksestä ja sen merkityksestä ks. Assmann 1992.) Etenkin 1847–1849 julkaistiin lukuisia kirjoituksia, joissa suoraan tai epäsuorasti koetettiin saada suomenkielinen romaani liikkeelle. Ehkä selkeimpiä puheenvuoroja olivat Suomettaressa 7.9.1847 ilmestynyt Emilie Flygare–Carlenin suomennetun romaanin esittely ja Kanavassa 20.10.1847 ilmestynyt lyhyt kirjoitus "Mistä on kotoinen romaani- ja nowelli-kirjallisuus löytäwä aiheensa". Edellisessä toivotaan miltei vetoavasti, että suomalaisetkin saisivat muualla niin suosituksi tulleen romaanin, jossa käsitellään kaikkia aikakauden tärkeimpiä, etenkin kansallisia ja henkisiä asioita. Jälkimmäisessä asetetaan lähinnä realistiseksi hahmoteltu "oikea" romaani terävään kontrastiin idyllieepoksen mutta myös sentimentaalisen romaanin kanssa.

Kulttuurieliitti siis tiedosti viivästyneen lajien kehityksen Suomen kirjallisuudessa, ja muissakin kuin Snellmanin puheenvuoroissa todisteltiin avoimesti romaanin edistyksellisyyttä. Toisaalta vastakkaisiakin äänenpainoja kuultiin etenkin uskonnollisten konservatiivien piiristä: romaanin pelättiin rappeuttavan kansallista moraalia, niin kuin oli jo käynyt Ruotsissa (Helsingfors Morgonblad 28.11.1836).

Erityisen huomionarvoinen erittely uudenaikaisen romaanin asemasta ja funktioista esiintyy Alfred Edmanin kirjoituksessa "Romanen i våra dagar" Litteraturbladissa 1854. Snellmanin tavoin hän näkee, että luonnontieteiden ja teollistumisen kiihtyvään liikkeeseen saama aika ei ole enää runollinen, ja siksi luonteeltaan tavallaan epätaiteellinen romaani on uuden aikakauden omin laji. Romaanin suosiota Euroopassa Edman selittää myös sillä, että vaikka se lähtökohdiltaan on eeppinen laji, se osaa sulauttaa itseensä lyyrisiä ja draamallisia aineksia. Edman korostaa, että romaani on aikansa tuote ja ilmentää aikansa toiveita ja vaateita; itse asiassa se ehkä turhankin mutkattomasti mukautuu lukijoiden odotuksiin. Uuden romaanin yhteiskunnallinen merkitys on joka tapauksessa huomattava, ja ulkomaisilla romaaneilla näyttää olevan taipumusta ilmentää demokraattisia pyrkimyksiä. (Litteraturblad 10–11/1854, 337)

Peter Uwe Hohendahl on huomauttanut, ettei kirjallisuusinstituutiota porvarillisessa yhteiskunnassa voida samastaa yhteen luokkaan – ei siis edes porvaristoon. Jokin luokka voi kuitenkin hallita sitä, kun halutaan varmistaa kirjallisuuden tuotannon ehdot. (Hohendahl 1989, 37) Suomessa kirjallisuusinstituutio oli alkuvaiheessaan sivistyneistön so. aatelin, papiston ja ylemmän porvarissäädyn hallinnassa. Käytännössä se toimi yhä enemmän sivistysporvariston ideologisena koneistona, vaikka Suomessa etenkin suomenkielinen kustannustoiminta oli pitkään poikkeuksellisen keskitettyä, ei-kaupallista ja aatteellispohjaista (Stenius 1990, 160–163). Valtion kontrolli ja säätely, etenkin merkantilistinen talouspolitiikka, haittasi eniten juuri nousevaa porvaristoa. Kirjallinen julkisuus saattoi toimia välineenä myös yritteliäisyyteen kohdistuvien rajoitusten väljentämiseksi.

Vähintään vuoteen 1848 asti eurooppalaista porvaristoa voidaan pitää yhteiskunnallista kehitystä monipuolisesti eteenpäin vievänä luokkana. Tämän jälkeenkin porvariston rooli oli keskeinen, mutta sen ideologinen asema muuttui vähitellen teollisuusproletariaatin syntyessä. Suomessa tämä kehitys oli hitaampaa kuin Keski-Euroopassa. Joka tapauksessa on ilmeistä, että 1800-luvun kuluessa kirjallisuus palveli yhä vähemmän pientä feodaaliluokkaa ja absoluuttista valtiota. Etenkin 1800-luvun alussa kirjallisuuden keskeinen yhteiskunnallinen tehtävä oli osallistua suomalaisuuden synnyttämiseen ja vahvistamiseen, mutta suunnilleen 1840-luvulta lähtien kirjallisuudesta alkoi yhä enemmän muodostua alue, jossa nouseva keskiluokka kehitti moraalista ja poliittista itsetietoisuuttaan.

Toisaalta Suomessa kielikysymys oli akuutti yhteiskunnallinen ongelma, jota kirjallisuus ei voinut sivuuttaa. Tarkasteltaessa suomenkielisen romaanin syntyä kielikysymys ei kuitenkaan ilmeisesti ollut aivan keskeisin ongelma. Tämä johtui siitä, että vuosisadan alun arvostetuimman lajin, eepoksen, alueella suomenkielinen kirjallisuus, so. Lönnrotin Kalevala, oli osoittanut olevansa enemmänkin kuin tasavahva ruotsinkielisen kirjallisuuden kanssa. Runebergin eeposten tasoista sanataidetta suomenkielisen eepoksen muut harjoittajat eivät tosin pystyneet saamaan aikaan.

Romaani uutena kirjallisuuden lajina sekä pyrki vastaamaan lukijakunnan odotuksiin että muokkasi lukijakuntaa ja lukemistapoja. Mitä pidemmälle kirjamarkkinoiden kehitys eteni, sitä merkittävämmäksi tuli potentiaalisten lukijoiden huomioon ottaminen. Eritellessään Émile Zolan naturalistista ohjelmaa Peter Bürger toistuvasti toteaa, kuinka romaanin ja sitä kautta koko yhteiskunnan demokratisointiin tähdänneen Zolankin oli välttämätöntä ottaa huomioon lukijoiden viihteellisemmät odotukset ja yrittää juottaa yhteen vakavan romaanin ja kevyen ajanvietteen keinoja; lukijat ja suuri osa kriitikoistakin edustivat odotuksillaan kirjallisuuden siihenastisia kehitysvaiheita. Ilman menestystä lukijamassojen keskuudessa Zola olisi jäänyt ulkopuoliseksi vailla mahdollisuutta vaikuttaa kirjalliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. (Bürger 1992, 108–111)

Suomen kirjallisuudesta sattuvimmat paralleelit Zolalle löytyvät epäilemättä 1880-luvulta. Haastavampaa on kuitenkin tarkastella lyhyesti Kiven Seitsemää veljestä (1870), joka Karkaman mukaan noudattaa melko tarkasti Snellmanin hahmottelemia kirjallisuutta koskevia periaatteita (Karkama 1989, 200). Tietysti myös monitoimimies K.J. Gummeruksen romaanin Ylhäiset ja alhaiset (1870) tarkastelu olisi tilan salliessa kiintoisaa. Gummeruksen teos ilmestyi alunperin jo vuonna 1864 Suomettaressa nimellä Johannes, töllin lapsi. Seikkailujen ja rakkausjuonen varaan rakentuva laaja kertomus lukeutuu selvähkösti väistymässä olevaan romanttiseen ja kasvatukselliseen perinteeseen eikä ehkä ole yhtä täydessä mielessä nykyaikainen porvarillinen romaani kuin Kiven teos.

Seitsemän veljestä

Siihen, että Seitsemän veljestä toteutti Snellmanin ohjelmaa, viittaa muun muassa se seikka, että Snellman puolusti teosta sen synnyttämässä pitkällisessä kiistassa (Morgonbladet 4.4., 10.4.1873) ja jopa kirjoitti osan teoksen esipuheesta, kun myynnistä vedetty kirja tuli uudelleen markkinoille vuonna 1873. Esipuheessa Snellman puolusti Kiveä nimenomaan runoilijana; toisin kuin tendenssi-romaanin kirjoittajat tämä ei halunnut kuvata henkilöitään hyvyyden ja pahuuden ruumiillistumiksi ja rangaista jälkimmäisiä.

Seitsemän veljeksen eepospiirteet ovat hyvin tunnettuja (Kinnunen 1973, 156–162; Lyytikäinen 1991, 55–59). Toisaalta teoksessa on runsaasti lyyrisiä jaksoja ja runoja. Edelleen: Seitsemän veljestä rakentuu olennaisilta osin draamallisesti, mitä korostaa jo puhujien nimien erottaminen repliikeistä kaksoispisteellä. Teos siis rakentuu juuri niin kuin Edman puolitoista vuosikymmentä aiemmin luonnehti uutta romaania.

Romaanin sisään sijoitettujen runojen ja myyttisten tarinoiden selitystä voidaan etsiä romaanilajin syntyhistoriasta, niin kuin venäläiset formalistit tapasivat tehdä (ks. Scholes 1978, 86–87). Runoilla ja kertomuksilla on kuitenkin ilmeisesti ollut huomattava merkitys Seitsemän veljeksen hyväksytyksi tulemisessa massojen keskuudessa; tähän viittaa myös monien runojen ja kertomusten julkaiseminen irrallaan romaanista ja runojen säveltäminen tunnetuiksi lauluiksi. Näillä elementeillä samoin kuin viittaamalla inter-tekstuaalisesti (Bennettin mielessä) Suomen kirjallisuudessa vahvasti kanonisoituun eepokseen – miksei myös Raamattuun ja virsikirjaan – Kivi tietoisesti tai tietämättään pyrki varmistamaan teoksensa suosiota yleisön keskuudessa. Kun romaani oli suomenkielinen, potentiaalinen lukijakunta oli kuitenkin varsin rajoittunut; toisaalta yleisö oli vahvasti porvarillinen ja talonpoikainen.

Mutta tarvitsiko Kivi Zolan tavoin lukijamassoja jonkin yhteiskunnallisen viestin varmistamiseksi – vai esimerkiksi pelkästään ansaitakseen kirjoittamalla? Eino Karhun mukaan Kivi oli kiinnostunut porvarillisista uudistuksista ja uskoi kansallisen historiallisen kehityksen mahdollisuuksiin (Karhu 1979, 64, 67). Aarne Kinnunen päätyy eräitä Kiven kirjeitä luettuaan toteamaan, että vaikka Kivi ei ilmeisesti erityisesti paneutunut edistyksen ongelmaan, kirjailijana hän lukeutuu "suomalaisuuden edistäjiin". Aikakaudelle tyypillisen edistysidean suhteen romaanin maailma on erittäin komplisoitu. (Kinnunen 1973, 172–191) Lajien 'kulttuurisen logiikan' (Bennett) kannalta olennaisia eivät kuitenkaan ole kirjailijan tavoitteet vaan lajien toiminta yhteiskunnassa. Kiven traagiseen kirjailijakohtaloon tuijotettaessa on helposti unohdettu hänen sivistynyt talonpoikainen so. Suomen oloissa porvarillinen taustansa. Kiveä rohkeasti tulkitseva Raoul Palmgren kutsuu häntä "talonpoikaisdemokraatiksi". Hiukan toisin kuin Kinnunen Palmgren näkee, että Seitsemän veljeksen juonta kantaa "nousevan porvariston yleinen optimistinen historiankäsitys ja edistysusko" (Palmgren 1948, 91, 92).

Kun kysytään Bennettin tavoin, mitä romaanilajilla tehtiin tai voitiin tehdä 1870-luvun Suomessa, Kiven teoksen osalta voidaan vastata yleisesti: se konkretisoi omalla tavallaan ajankohdan keskeistä poliittista ja kulttuurista liikettä. Jos missä niin Kiven romaanissa käydään keskustelua suomalaisesta sivistyksestä kaikkine ajankohdalle ja kuvatulle materiaalille tarjoutuvine momentteineen moraalista kasvatukseen, perheinstituutiosta maanomistukseen ja maaseudun kehitykseen. Romaanilajin ja tämän nimenomaisen puheenvuoron tärkeyttä korostaa se erityinen seikka, että ei ainoastaan kirjallisuus vaan koko Suomen sosiaalinen kehitys oli viivästynyttä – mutta toisaalta juuri tuolloin melko nopeaa.

Seitsemän veljeksen sen enempää kuin muidenkaan 1800-luvun romaanien vastaanottoa ei ole tässä mahdollista käsitellä. Teoksen saamasta ristiriitaisesta kritiikistä voidaan kuitenkin nostaa pohdittavaksi eräs seikka. Niin kuin on tunnettua, ei ainoastaan kirjallisuus vaan myös kirjallisuuskritiikki oli julkisuuden aluetta, jossa voitiin käsitellä ajan polttavimpia yhteiskunnallisia ja poliittisia ongelmia. Tämä selittää osaltaan sen, miksi Suomen lehdistössä esiteltiin niin laajasti eurooppalaista, edistykselliseksi miellettyä romaania etenkin 1840-luvulla; mainittakoon aiemmin esillä olleiden lisäksi seuraavat laajat kirjoitukset: "Tendensroman och dess utweckling i Frankrike och Swerige" (Åbo tidningar 8.3., 11.3., 24.3., 28.3., 31.3., 4.4.1848) ja "Den Moderna Romanens Karakter" (Morgonbladet 7.6., 11.6., 14.6.1849). Kun sensuuri rajoitti kaunokirjallisuuden julkaisemista ja julkaistavien teosten sisältöä, lehdistö kiersi rajoituksia käymällä yhteiskuntapoliittista keskustelua ulkomaisen kirjallisuuden esittelyn yhteydessä.

Romaanilajia kohtaan tunnettu pelko ja esimerkiksi August Ahlqvistin moninkertainen Seitsemän veljeksen tyrmääminen vuosina 1870–1874 osoittaa osaltaan romaanilajin yhteiskunnallista merkitystä. Romaaneissa saatettiin käsitellä uudella, ennakoimattomalla tavalla kansallisesti tärkeitä asioita. Kun uusi laji ei ollut aiheensa eikä esitystapansa puolesta niin rajoitettu kuin sitä edeltävä runoepiikka, se myös rikkoi Suomessa hitaasti väistyvää klassillista ja idealistista estetiikkaa vastaan. Edmanin toteama romaanin "epätaiteellisuus" puolestaan teki mahdolliseksi sen, että arvosteluissa romaanien sosiaalisia aspekteja koskeva kritiikki voitiin osin naamioida esteettiseksi kritiikiksi.

Kun julkisuus muuttuu, se pakottaa yleensä myös kirjallisuuden muuttumaan rakenteeltaan. Tämä rakenteellinen muutos ei koske suoraan yksittäistä teosta, vaan julkisuuden rakenne määrää kirjallisuuden tuottamisen ja kuluttamisen ehtoja. Nämä ehdot puolestaan alkavat vaikuttaa myös yksittäisten tekstien rakentumiseen. (Hohendahl 1989, 26) Kirjallisen julkisuuden luonne alkoi muuttua jo 1860-luvulla, kun kielikysymys hiukan tasaantui, osittain vuoden 1863 kieliasetuksen vuoksi, ja kun varsinainen poliittinen elämä aktiivistui (suomalaisen puolueen syntyminen). Romaanin kannalta tilanne oli oikeastaan surkuhupaisa: kun suomenkielinen romaani lopulta saatiin aikaiseksi, kirjallisuudella ei ollut enää aivan niin keskeistä asemaa julkisessa keskustelussa kuin pari vuosikymmentä aikaisemmin.

Julkisuus muuttui edelleen merkittävästi Kiven teoksen jälkeen, viimeistään silloin kun suomettarelaisuus alkoi menettää yhteiskuntaa muuttamaan ja radikaalisti kehittämään pyrkivän ytimensä. 1880-luvulla, realistien Juhani Aho ja K.A. Tavaststjerna aikakaudella, romaanilla oli melkoisen erilainen tehtävä suomalaisessa yhteiskunnassa; seikkaa ei kuitenkaan ole mahdollista käsitellä tässä artikkelissa. Myös Seitsemän veljeksen funktiot muuttuivat. Vaikka Kivi-kultti alkoi muodostua nopeasti jo 1880-luvun lopulla, hänen keskeisestä tuotannostaan koottujen Valittujen teosten (1877–1878) kahdentuhannen kappaleen painosta myytiin yli kaksikymmentä vuotta (Lehtonen 1931, 389, 396–397). Ruotsiksi Seitsemän veljestä ilmestyi vasta vuonna 1919; myös suurin osa Kiven näytelmistä on ruotsinnettu vasta tällä vuosisadalla.


KIRJALLISUUS

ARISTOTELES 1967 Runousoppi. Suomentanut Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava.

ASSMANN, DIETRICH 1992 Kiven alta. Fragmentteja käännöskirjallisuudesta suomenkielisen romaanin alkuajoilta. – Vaihtuva muoto. Tutkielmia suomalaisen romaanin historiasta. Helsinki: SKS. (S. 13–21)

BAKHTIN, M.M. – MEDVEDEV P.N. 1985 (1928) The Formal Method in Literary Scholarship. A Critical Introduction to Sociological Poetics. Translated by Albert J. Wehrle. Cambridge, Massachusetts and London, England: Harvard University Press.

BENNETT, TONY 1990 Outside Literature. London and New York: Routledge.

BÜRGER, PETER 1978 Institution Kunst als literatursoziologische Kategorie. – Seminar: Literatur- und Kunstsoziologie. Herausgegeben von Peter Bürger. Frankfurt am Main: Suhrkamp. (S. 260–279)

BÜRGER, PETER 1992 The Decline of Modernism. Translated by Nicholas Walker. Cambridge: Polity Press.

FOWLER, ALASTAIR 1982 Kinds of Literature: An Introduction to the Theory of Genres and Modes. Cambridge, Ma.: Harvard University Press.

FROW, JOHN 1991 Postmodernism and Literary History. – Theoretical Issues in Literary History. Edited by David Perkins. Harvard English Studies 16. Cambridge, Massachusetts and London, England: Harvard University Press. (S. 131–142)

HOHENDAHL, PETER UWE 1989 (1985) Building a National Literature. The Case of Germany 1830–1870. Translated by Renate Baron Franciscona. Ithaca and London: Cornell University Press.

JAKOBSON, ROMAN 1987 Language in Literature. Edited by Krystyna Pomorska and Stephen Rudy. Cambridge, Massachusetts and London, England: The Belknap Press of Harvard University Press.

KARHU, EINO 1979 Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun II. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. Helsinki: Kansankulttuuri.

KARKAMA, PERTTI 1982 Vapauden muunnelmat. J.L. Runebergin maailmankatsomus hänen epiikkansa pohjalta. Helsinki: SKS.

KARKAMA, PERTTI 1989 J.V. Snellmanin kirjallisuuspolitiikka. Helsinki: SKS.

KINNUNEN, AARNE 1973 Tuli, aurinko ja Seitsemän veljestä. Tutkimus Aleksis Kiven romaanista. Porvoo – Helsinki: WSOY.

LEHTONEN, J.V. 1931 Aleksis Kivi aikalaistensa arvostelemana. Helsinki: Otava.

LYYTIKÄINEN, PIRJO 1991 Eepos, romaani ja eeposromaani. – Avauksia. Nuoret tutkijat kirjoittavat. Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksen julkaisuja 2. Helsinki. (S. 51–68)

PALMGREN, RAOUL 1948 Suuri linja Arwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkielmia. Helsinki: Kansankulttuuri.

PERKINS, DAVID 1991 Introduction: The State of the Discussion. – Theoretical Issues in Literary History. Edited by David Perkins. Harvard English Studies 16. Cambridge, Massachusetts and London, England: Harvard University Press. (S. 1–8)

PERKINS, DAVID 1992 Is Literary History Possible? Baltimore and London: John Hopkins University.

SCHOLES, ROBERT 1978 (1974) Structuralism in Literature. An Introduction. Eight Printing. New Haven and London: Yale University Press.

STENIUS, HENRIK 1990 Julkisen keskustelun rajat suuriruhtinaskunnassa. – Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta. Toim. Pertti Haapala. Tampere: Vastapaino. (S. 153–167)

TODD, WILLIAM MILLS 1986 Fiction and Society in the Ages of Pushkin. Cambridge: Harvard University Press.

TODOROV, TZVETAN 1975 (1970) The Fantastic: A Structural Approach to a Literary Genre. Translated from French by Richard Howard. With a Foreword by Robert Scholes. Ithaca, New York: Cornell University Press.

WILLIAMS, RAYMOND 1988 (1977) Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus. Suomentanut Mikko Lehtonen. Tampere: Vastapaino.

ZIOLKOWSKI, THEODORE German Romanticism and Its Institutions. Princeton: Princeton University Press 1990>


Takaisin julkaisuluettelon alkuun.