MARKKU IHONEN

Naisen paikka lestadiolaisuudessa
Varhaisia juonteita*
 
 

Ymmärtää vai analysoida?

Ruotsalainen Johan Fornäs ottaa viime vuonna suomennetussa Kulttuuriteoriassaan kantaa tuttuun ongelmaan empaattisen ymmärtämisen ja etäännyttävän kritiikin suhteeseen toteamalla, että "Kritiikki vailla ymmärrystä on kuuroa, ja ymmärrys vaikka kritiikkiä on mykkää" (s. 29). Tämä tarjoaa yhden lähtökohdan tarkastella lestadiolaisuuden tutkimusta ja muuta lestadiolaisuutta koskevaa kirjoittelua Suomessa. Käytännöllisesti katsoen kaikki lestadiolaisuutta tutkineet Martti Miettisestä, Aulis Zidbäckistä ja Pekka Raittilasta Miikka Ruokaseen, Nilla Outakoskeen, Jouko Taloseen ja Seppo Loheen saakka ovat olleet lestadiolaisia tai ainakin lestadiolaistaustaisia.

Lukuun ottamatta Ruokasta ja Outakoskea (sekä jossakin määrin Zidbäckiä) tutkimusta on leimannut enemmän empaattinen ymmärtäminen kuin etäännyttävä ja analyyttinen kritiikki. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö joillakuilla tutkijoilla olisi ollut kykyä myös itsereflektioon; mutta kaiken kaikkiaan lestadiolaisuutta koskeva kirkkohistoriallinen tutkimus on yhä historiatieteen kehityksen näkökulmasta hiukan vanhanaikaista. Esimerkiksi historiankirjoituksen konstruktioluonnetta sen enempää kuin sen narratiivisuutta ja tekstuaalisuuttakaan ei ole pohdittu lainkaan. Tutkimusta on leimannut myös vahva positivistinen ja empiristinen ote, jolla on retorisesti voitu vakuuttaa tutkimuksen objektiivisuutta. Kun tekijät ovat olleet eri tavoin kytköksissä liikkeeseen, tällaiseen objektiivisuuden korostamiseen on epäilemättä tunnettu erityistä tarvetta.

Toisaalta lestadiolaisuutta on avioitu paljon ulkoapäin lehtikirjoituksissa ja radio- ja televisio-ohjelmissa. Näitä arviointeja puolestaan leimaa etäännyttäminen, vieraan paikalta katsominen, ei kuitenkaan yleensä Fornäsin tarkoittama analyyttinen kriittisyys. Lestadiolaisuus näyttäytyy tällaisissa teksteissä outona, hiukan pelottavanakin ilmiönä. Olen eräissä yhteyksissä eritellyt tarkemmin lestadiolaisuuden populaarien tarkastelujen etnosentrisiä piirteitä ja puhunut lestadiolaisuudesta jopa nykyisen suomalaisen valtakulttuurin yöpuolena, mihin seikkaan en kuitenkaan tässä esitelmässäni aio puuttua sen enempää. Totean kuitenkin, että kun puhutaan naisen asemasta 1800-luvun lestadiolaisuudessa, on erittäin vaikeaa irrottautua nykyisin vallitsevasta lestadiolaiskuvasta. Siinä lestadiolaisnainen on – hiukan karkeistaen – patriarkaalisen yhteisön kritiikkiin kykenemätön ja haluton, passiivinen ja alistettu jäsen ja samalla ison lapsiliudan synnyttäjänä ja kasvattajana sen arvojen ehkä tärkein uusintaja.


Nainen lestadiolaisuudessa 1800-luvulla. Yleiskuva

Pohdin muun muassa näitä kysymyksiä lähtemällä liikkeelle vanhoillislestadiolaisen papin Seppo Lohen vuonna 1997 Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa julkaisemasta artikkelista "Nainen lestadiolaisuudessa 1800-luvun Suomessa". Lohi on saavuttanut vanhoillislestadiolaisuuden virallisen historiankirjoittajan roolin julkaisemalla liikkeen kustantamana kaksi massiivista opusta: Laestadiuksen elämäkerran Sydämen kristillisyys (1989) ja lestadiolaisuuden leviämistä Suomessa 1870–1899 käsittelevän esityksen Pohjolan kristillisyys (1997). Molempia teoksia leimaa alussa luonnehtimani empiristinen ja historiatieteen nykyvaiheen näkökulmasta verrattain epäteoreettinen ote. Lohi kokoaa paljon aineistoa ja lukee sitä tarkasti, minkä lisäksi hän kontekstoi ilmiöitä aikakauden institutionaaliseen kehykseen kuten lainsäädäntöön ja lukutaidon yleistymiseen.

Artikkelissaan Lohi korostaa 1800-luvun suomalaisen yhteiskunnan ja perheen sisäistä työnjakoa, jossa maatalon emäntä saattoi kohota arvovaltaisen emännän asemaan. Hänen vastuulleen kuuluivat lasten kasvatus ja kodin hoitaminen. Kun lestadiolaiseen liikkeeseen alkoi liittyä säätyläisiä, talonpoikaisen työnjaon malli ei aina toiminut mutkattomasti. Lohi (1996, 112) toteaa:

Säätyläisnaisilla oli toisin kuin rahvaaseen kuuluvilla uskonsisarillaan koulutusta, aikaa ja varoja monenlaiseen kristilliseen toimintaan. Tämä koski erityisesti naimattomia naisia. He saattoivat hankkia virikkeitä matkustelemalla sekä lukemalla kirjallisuutta ja lehtiä.
Lohen erittely on periaatteessa moitteeton, mutta lainatussa jaksossa kiinnittää huomiota se, että mihin tarkoitukseen naisilla oli koulutusta, omaa aikaa ja varallisuutta: nimenomaan toimintaan lestadiolaisuudessa liikkeen hyväksi. Lausuma on oireellinen ja osoittaa Lohen yleisempääkin asennoitumista kohteeseensa.

Lohen artikkelissaan esittämä yleiskuva naisen asemasta 1800-luvun lestadiolaisuudessa on seuraava. Vaikka kirkko katsoi lestadiolaisuuden, niin kuin yleensäkin spontaanin herätyskristillisyyden, uhkaavan yhteiskuntarauhaa, liike tosiasiassa enemmän vahvisti kuin purki patriarkaalista järjestelmää ja asennetta. Liikkeen alkuvaiheessa eräillä naisilla oli kuitenkin avainrooli. Ennen kaikkea maininnan ansaitsee Milla Clementsdotter, joka johdatti itsensä Laestadiuksen uudestisyntymiseksi kutsuttuun hengelliseen kääntymykseen. Lohi (1996, 115) toteaa tapahtumasta: "Naisen paikka on siis eturivissä".

Laestadius tunnetusti ihasteli tämän Lapin Mariaksi kutsumansa naisen tavatonta hengellistä viisautta. Lyhyt Åselessa vuonna 1844 käyty keskustelu on kasvanut suorastaan myyttisiin mittoihin myöhemmässä lestadiolaisuudessa – jopa siihen asti, että ei ole lainkaan piitattu siitä, ettei Laestadius omien sanojensa mukaan saanut tuossa tilanteessa edes synninpäästöä, mitä sentään on pidetty lestadiolaisuutta ehkä enimmin konstituoivana piirteenä. Mutta mitä Lohen muotoilu lopultakin tarkoittaa? Metaforinen ilmaisu "naisen paikka on eturivissä" on retorisesti taitava: nainen on kyllä eturivissä – mutta katsomon puolella. Samaa ilmausta Lohi (1996, 117) käyttää uudelleen puhuessaan naisten aktiivisesta roolista liikkeen levittämisessä.

Laestadiuksen perustamissa lähetyskouluissa – joiden tarkoituksena oli opettaa kristinoppia etenkin saamelaisille, lapsille ja nuorille – naimattomat naiset toimivat usein lukijoina, laulunjohtajina ja apuopettajina. Sielunhoitajan tehtävät lankesivat usein luontevasti etenkin vanhemmille naisille.

Vaikka Lohi on 1980-luvulla askarrellut paljon Laestadiuksen elämän ja toiminnan parissa, hän keskittyy artikkelissaan Laestadiuksen jälkeiseen aikaan. Hän ei aivan ilmeisesti ole selvillä ruotsalaisen Kristina Nilssonin tutkimuksesta Den himmelska Föräldern, joka pureutuu naisen merkitykseen Laestadiuksen uskonnollisessa toiminnassa. Uppsalalainen feministiteologi esittää Laestadiuksen naiskäsityksen erittäin emansipatoriseksi.

Teoksensa johdantoluvussa Nilsson (1988, 9) kirjoittaa:

Med en tillspetsad formulering skulle man kunna säga, ett han i mycket har kommit att föregripa nutida s.k. feministteologi.
Nilsson lähtee liikkeelle Laestadiuksen elämän naisista. Hän osoittaa vakuuttavasti Laestadiuksen paitsi aiemman tutkimuksen antamaa kuvaa paljon radikaalimmaksi teologiksi myös sosiaalisesti aikaansa edellä olevaksi naisten ja muiden heikommassa asemassa olevien puolustajaksi. Niin ikään Laestadiuksen kyky ymmärtää naista oli ilmeisesti poikkeuksellinen. Mainittakoon, että Laestadius muun muassa halveksi syvästi miehiä, jotka olivat valmiit saattamaan vaimonsa raskaaksi mutta joilla ei ollut luontoa olla paikalla auttamassa tätä synnytyksessä.

Nilssonin tutkimuksen nimi viittaa Laestadiuksen Jumalasta taajaan käyttämään nimitykseen "taivaallinen Vanhempi (t. Vanhin)", jolle hän omistaa enemmän äidin kuin isän piirteitä. Taivaallinen vanhempi kantaa lasta rintansa alla, synnyttää lapsia tuskia kokien ja verta vuotaen, nostaa lapsen kylmältä lattialta syliinsä, antaa sen juoda "armoa vuotavista rinnoistaan" ja kärsii paljon huolta ja tuskaa näiden sydämen kovuuden ja uskottomuuden tähden.


Nainen saarnaajana

Ongelmalliseksi naisen paikka varhaisessa lestadiolaisuudessa tulee silloin, kun aletaan puhua naisista saarnaajina. Erityisongelmia aiheuttaa jo terminologia. Ajan dokumenteissa käytetään tavallisesti ilmausta "saarnaavainen vaimo", jonka toiminnan alasta ei olla täysin varmoja. Vastaavan kaltainen ongelma löytyy Paavalin kirjeestä roomalaisille (16:2), jossa kirjoittaja käyttää seurakunnan tehtäviä hoitavan naisen asemasta sanaa, jonka merkityksestä on paljon keskusteltu feministisessä teologiassa. Ilmaus "saarnaavainen vaimo" tai "puhuvainen vaimo" (jota varianttia Lohi käyttää artikkelissaan) tulkitaan nykyisin liikkeen sisällä vain heikosti varsinaiseen saarnaajan statukseen viittaavaksi, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää, kun liike jo viime vuosisadan lopulla omaksui yhtenäisen torjuvan kannan naisten saarnatoimintaan.

Pekka Raittila toteaa väitöskirjassaan ykskantaan lestadiolaiseen sisäryhmäperinteeseen viitaten, että naisia toimi jonkin verran saarnaajina 1860-luvulla, liikkeen lähtiessä toden teolla leviämään Laestadiuksen kuoltua. Hän pystyy identifioimaankin lukuisia naissaarnaajia. Hän toteaa kuitenkin:

Kun saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi, jolla oli selvästi rajattu asema kokousten liturgiassa, he näyttävät jääneen kuulijoiden penkkeihin. 1870-luvun lähteet tietävät, että ratkaisu ei ollut periaatteellisesti ehdoton. (Raittila 1976, 233.)
Viimeksi mainittu lausuma tarkoittanee ainakin sitä, että liikkeeseen liittynyt melko omaperäinen ja paljon pahennusta äkkipikaisuudellaan herättänyt pappi Aatu Laitinen puolusti voimakkaasti naisten saarnaamisoikeutta. Kristilliseen Kuukauslehteen vuonna 1884 kirjoittamassaa artikkelissa Laitinen esittää, että Raamattu (so. Paavali) kielsi naisen saarnaamisoikeuden vain omaan aviomieheensä nähden.

Edellistä merkittävämpää oli kuitenkin se, että liikkeen kiistattoman johdon ja ehdottoman hengellisen ja hallinnollisen auktoriteettiaseman Laestadiuksen jälkeen saanut maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa otti varsin hyväksyvän kannan naisten saarnatoimintaan. Raattamaa kirjoitti vuonna 1878 lestadiolaiselle papille P.O. Grapelle:

Paljon on työtä Jumalan pellolla, että valaistuita vaimo-ihmisiäki tarvitaan, ehkä niitä löytyy, jotka tahtoisit sulkea vaimonpuolten suuta Paavalin sanoilla Korinthon vaimoille, jotka astuit miesten eteen eikä tainneet sanan vuoroa antaa miehille, sentähden Paavali heitä nuhtelee, vaan Raamattu osottaa että Hanna on puhunut samaten lapsesta Jeesuksesta kun Simon kaikille kun lunastusta Israelissa odotit; vieläpä Herra lähettää vaimoja ilmoittamaan, se on saarnaamaan epäuskoisille opetuslapsillensa että Hän on jälleen eläväksi tullut, vieläpä vaimoin sydämissäki. Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jeesuksen tuntemista seurakunnassa! Paulus on tarvinnut Febetä avuksi kirjottaessa lähetyskirjoja, joka oli Kristuksen seurakunnan palvelus-piika. Ovathan vaimot Jumalan välikappaleet ja äidit Israelissa että saattavat sanaaki selittää, kuin ymmärrys on avattu Pyhän Hengen kautta, erinomattain vähemmissä seuroissa, kun miehiltä lahjat puuttuvat, ett’ei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opetetaan. (Raattamaa 1976, 209.)
Lohi siteeraa omassa artikkelissaan tätä kirjettä. Hän kuitenkin lyhentää kirjettä – poistot toki asianmukaisesti merkiten – jättämällä pois viittaukset Raamattuun, joilla Raattamaa vahvistaa sanottavaansa. Menettelytapa saa kysymään, onko tarkoituksena vain säästää tilaa vai pyritäänkö poistoilla tietoisesti tai tiedostamatta hämärtämään se seikka, että Raattamaan kantaa voidaan perustella raamatullisesti.

Raattamaan lausuma on merkittävä siksi, että hän asettuu tässä selvästi erilaisen raamatuntulkinnan kannalle kuin myöhempi lestadiolaisuus. Raattamaa on yhä erittäin arvostettu opillinen auktoriteetti lestadiolaisuudessa, ja hänen teologinen ajattelunsa on inflatoitunut vanhoillislestadiolaisuudessa huomattavasti vähemmän kuin liikkeen perustajan L.L. Laestadiuksen opetus.

Seppo Lohelle Raattamaan yllä siteerattu näkemys tuntuu karvaalta. Hän varottaa korostamasta liikaa Raattamaan kannanottoa, "koska se kohdistui vain yhden oululaisen säätyläisnaisen paikalliseen saarnatoimintaan." Lohen (1996, 123) mielestä "se jäi yksittäiseksi mielipiteeksi eikä siis ollut osa laajempaa saarnatoimintaa koskevaa keskustelua". Väite on kiintoisa. Ensiksikään Raatamaan mielipide ei ollut mielipide mielipiteiden joukossa. Toiseksi on enemmän kuin luultavaa, että naisten saarnaamisesta keskusteltiin lestadiolaisuudessa – viimeistään siinä vaiheessa, kun siihen kiinnitettiin ulkoa huomiota. Seikkaan palataan hetken kuluttua. Pohtia sopii myös sitä, mitä lestadiolaisuuden asenteista kertoo se, ettei tästä lausumasta ole myöhemminkään tullut keskustelua. Kirje on sentään julkaistu ennen Raattamaan kirjeiden ja kirjoitusten kriittistä laitosta kolmesti lestadiolaisuuden kirjoitus- ja kirjekokoelmissa vuosina 1884, 1898 ja 1907.

Lohi painottaa, että suurin osa saarnaavista naisista toimi vain kotikylässään. Ainoastaan yksi nainen, kirjakauppias Maria Sofia Hackzell, toimi vuosina 1876–1883 Oulun ruotsinkielisen lestadiolaisryhmän raamatunselittäjänä. "Hackzellin toimintaa on pidettävä saarnaamisena", Lohi (1996, 122) toteaa. Hänen mukaansa Hackzell oli "rohkea rajojen rikkoja, joka sai osakseen arvovaltaista ymmärtämystä".

Jos lestadiolaisuuden suhde naisten saarnaamiseen oli niin varauksellista kuin Lohi antaa ymmärtää, on vaikeaa ymmärtää, miksi Hackzellin sitten sallittiin saarnata? Selitykseksi ei riitä Raattamaan auktoritaarinen myönteinen kanta, koska se taas tekee työlääksi selittää, miksi muiden naisten saarnaaminen loppui 1870-luvulla ja Hackzellinkin toiminta vuonna1883. Lohi (1996, 122) selittää asiaa yksinkertaisesti näin – aikakautta kuitenkaan tarkemmin täsmentämättä:

Lestadiolaisessa seurainstituutiossa naisille oli varattu palvelijan ja kuulijan rooli. Esikuvat löytyivät Raamatun Martta- ja Maria-hahmoista. Tähän rooliinsa naiset sopeutuivat luonnollisesti, kun seurat pidettiin useimmiten yksityiskodeissa ja talonväki vastasi maksuttomasta tarjoilusta. Saarnaaminen sitä vastoin oli miesten tehtävä.
"Luonnollisuudella" Lohi tarkoittaa ilmeisesti aikakauden yleistä sukupuolten hierarkkisuutta ja työjakoa, jota lestadiolaisuus oli kuitenkin osaltaan muuten murtamassa etenkin jokaiselle kristitylle kuuluvalla pyhän pappeuden ideallaan. Asia voidaan kääntää toisinkin päin: mistään luonnollisuudesta tässä nimenomaan ei ollut kysymys, jollei käsitteellä viitata luomiskertomuksesta johdettuun miehen ja naisen väliseen hierarkiasuhteeseen.

Lohi (1996, 124) palaa ’luonnollisen’ käsitteeseen artikkelinsa loppusanoissa:

Lestadiolaisessa herätysliikkeessä 1800-luvulla saarnaajan tuli olla nimenomaan saarnamies. Tämä ei ollut tasa-arvokysymys, vaan saarnatoimi lankesi miehelle yhtä luonnollisesti kuin emännän tehtävä naiselle kotona. (Kursivoinnit Lohen.)
Jälleen luonnollisuus voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Kysymys on spesifistä historiallisesta tilanteesta, joka tietenkin konstruoi käsityksiä asioiden luonnollisena pidetystä järjestyksestä. Väite, ettei naisten saarnaaminen tai saarnaamattomuus ollut tasa-arvokysymys, seurailee artikkelin läpäisevää retoriikkaa. Se, että kysymystä ei mahdollisesti tuolloin tiedostettu tasa-arvokysymykseksi, ei poista siitä ilmeistä epätasa-arvon momenttia.


Piispa palautti ruotuun?

On mahdollista, että naisten saarnaaminen ei jäänyt niin marginaaliseksi ilmiöksi kuin Lohi antaa ymmärtää. Väitettä voitaisiin perustella pappien ja Kuopion hiippakunnan piispan Gustaf Johanssonin reagoinnilla asiaan. Koko Pohjois-Suomi kuului Johanssonin valvontaan, ja hän kiinnitti seikkaan huomiota toistuvasti piispantarkastuksissa ja kirjoituksissaan.

Aihe nousee näyttävästi esille myös hänen teoksessaan Laestadiolaisuus, jonka hän julkaisi vuonna 1892. Johansson esittää paheksuvan kantansa lestadiolaisuuden tulkintaan yleisestä pappeudesta selvästi siten, että pitää ongelmaa yhä ajankohtaisena:

Naisiakin lahkokunta käyttää saarnaamistoimissa, sillä lahkon leweneminen ja koossa pysyminen on täällä pääasia. Nainen onkin warsin sopiwa lahkoa lewittämään, sillä naisen sulo on aisti-ihmiselle wiehätyksenä, ja aisti-ihmistä lahko wiljelee. Tässä puuhassa waikuttaa huonompia woimia, joita kristinusko ei tahdo käyttää. Jumalan sääntöjen halweksiminen ja polkeminen esiintyy nykyaikana niissä liikkeissä, jotka pyytäwät naista siirtää toimialoille, joille Jumala ei tahdo häntä päästää, mutta kaikista turmiollisin on yritys sukupuolisen wiehätyksen woimalla lewittää kristinuskoa. Noita waikuttimia käyttää tätä nykyä useat uskonnolliset liikkeet. Jumala kyllä tiesi, minkätähden Hän kielsi naista opettajana waikuttamasta, ja jokainen ajattelewa ymmärtää kyllä syyn tähän. (Johansson 1892, 286.)
Johansson lainaa tämän jälkeen edellä siteerattua Raattamaan kirjettä ja toteaa ironisesti "Lapin Akatemian" johtajalla olevan omalaatuisensa käsitys Raamatusta, jota hän painokkaasti oikoo. Piispa on selvillä ’saarnaamisen’ käsitteen erityismerkityksestä peräpohjalaisessa (ja siten myös lestadiolaisessa) kielenkäytössä: "Lahko kutsuu kumminkin yksityisten keskinäistä puhettakin saarnaksi, ja tästä syntyy osaksi epäselvyyttä. Mutta lahko asettaa sittenkin naista tässä kohden asemaan, joka ei hänelle sovi." (Johansson 1892, 286–287.) Lainattuaan lukuisia näytteitä lestadiolaisten julkaistuista teksteistä, joissa nämä puolustavat naisten julkista puhumista (usein ilmauksella "saarnaawaiset waimot"), Johannson (1892, 288) lopuksi ärähtää: "Lahko ei waan tahdo totella Apostolin käskyä."

Myös kritisoidessaan lestadiolaista rippioppia so. äänellistä syntien anteeksi julistamista, Johannsson (1892, 253–254) kirjoittaa lestadiolaisnaisten asemasta aggressiivisesti: "Toinen suuri erhetys on siinä, että lahko laskee taiwaan waltakunnan awaimet jokaisen lahkolaisen käsiin. Jopa ämmätkin sanowat tien taiwaan waltakuntaan menewän heidän kauttaan."

Lestadiolaisuudelle Johanssonin kritiikki teki kipeää. Se oli myös erittäin vaarallista. Liike ei juuri kunnioittanut vuonna 1809 syntynyttä uutta valtakunnanrajaa, vaan lestadiolaiset liikkuivat vilkkaasti Tornionjoen yli seuroihin ja ystäviä ja sukulaisia tapaamaan. Niin kuin moneen kertaan on osoitettu, uskonnollisen sensuurin ja kurinpidon perimmäinen tarkoitus Suomen suuriruhtinaskunnassa oli poliittisen vakauden säilyttäminen ja Pietarin pitäminen tyynenä, jotta suotuisa kansallinen kehitys ei häiriytyisi.

Lestadiolaisuutta epäiltiin myös separatismista, halusta erota kirkosta. Lestadiolaisuus puolustautui tätä syytöstä vastaan ja yleensäkin vakuutteli voimakkaasti alamaisuuttaan ja esivaltauskollisuutta lukuisin kannanotoin 1880- ja 1890-luvulla. Haaparannanlehdessä julkaistiin vuonna 1899 näyttävä julkilausuma, jonka allekirjoittivat monet johtavat lestadiolaissaarnaajat. Julkilausumassa esitettiin selvä ja voimakas tuki Suomen evankelisluterilaiselle kirkolle, joka kuitenkin oli pappiensa ja piispansa kautta arvostellut lestadiolaisuutta ankarasti.

Kysymys suhtautumisesta naisten saarnatoimintaan lestadiolaisuudessa saa uutta valoa tästä näkökulmasta. Ei voi välttyä ajatukselta, että naisten saarnatoiminnan tukahduttamisessa olisi ainakin osittain kyse liikkeen reagoimisesta kirkollisten viranomaisten esittämään kritiikkiin. Toiminnan häiriötön jatkuminen oli liikkeelle tärkeämpää kuin sen organisoitumisen yksityiskohdat. Useimpiin piispa Johanssonin ja monien muiden pappien esittämiin kriittisiin näkemyksiin liike ei voinut reagoida toimintojaan muuttamalla menettämättä samalla identiteettiään ja julistuksensa ydintä. Kysymys siitä, kuka sai saarnata liikkeen seuroissa, ei viime kädessä ollut ihmisten pelastuksen kannalta olennainen.

Todettakoon lopuksi, että naisen roolin muutos 1800-luvun lestadiolaisuudessa noudattaa karkeasti kristillisen alkuseurakunnan kehitystä. Susanne Heine (1990, 60) kutsuu Jeesusta "feminististen unelmien mieheksi". Hanna Wolf (1975) puolestaan on pyrkinyt osoittamaan, että Jeesus poikkeuksellisen integroituneena persoonallisuutena oli tiedostamattomassa sopusoinnussa animansa eli naisisen arkkityyppinsä kanssa. Naisten alistajana on pidetty lähinnä Paavalia, joka vaati naista vaikenemaan ja käyttämään huntua seurakunnan kokouksissa, olemaan miehelleen alamainen ja välttämään kaunistautumista. Kun järjestynyt kirkko vähitellen söi tilaa verrattain spontaanilta uskonnon harjoitukselta, rakenteet alkoivat tulla näkyviksi ja hierarkisoitua. Rakenteiden ja käytäntöjen malleja haettiin aiemmin vastustetun valtakulttuurin piiristä: alkuseurakunta palasi moniin juutalaisen jumalanpalveluksen määräyksiin, ja lestadiolaisuus vastaavasti alkoi organisoitua ylhäältä johdetuksi ja patriarkaalisesti jäsentyneeksi kirkkokunnaksi.
 

* Esitelmä Suomen Akatemian ja Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden järjestämässä seminaarissa ”Nöyrä, uhmakas, itsenäinen. Nainen 1800-luvun suomalaisessa kulttuurissa”
Turussa 15.10.1999. Takaisin alkuun.


Markun muita kirjoituksia lestadiolaisuudesta
Markun etusivulle