MARKKU IHONEN

Niin sanottu edistys
Moralismia lasten- ja nuortenkirjallisuudessa ja sen tutkimuksessa



Julkaistu Onnimanni-lehdessä 1/2002 (s. 24–26, 33–35).

Kun lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkimus, kritiikki ja historiankirjoitus nostavat teoksista esiin moralistisia asenteita ja piirteitä, niin pystyvätkö ne itse välttämään moralistisuuden? Miten tällainen asennoituminen se tulisi ymmärtää? Tässä artikkelissa pohditaan näitä seikkoja ja otetaan kantaa myös lapsuudesta käytävään keskusteluun.
 

Hyvä kirja on raju kirja?

Huhtikuussa 2001 Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutissa vieraili australialainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija John Stepehens. Samaan tapaan kuin teoksessaan Language and Ideology in Children's Fiction Stephens nosti alustuksessaan hyvin myönteisesti esille sellaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, joka käsittelee seksuaalisen suuntautumisten kirjoa ja haastaa "ajattelutavat, joiden mukaan maailma on valkoinen, miehinen ja keskiluokkainen" (Stephens 1992, 50–51).

Tilaisuus toi esiin nuortenkirjallisuuden moraalisen ulottuvuuden. Aihepiiri on näkynyt muutenkin. Teoksessa Tutkiva katse kuvakirjaan kuvittaja ja kirjailija Markus Majaluoma (2001, 23) kirjoittaa selostaneensa suomalaisten lasten ja lastenkirjallisuuden tilannetta norjalaiskollegoilleen:

Kun nuorisokirja kuvaa lapsen depressiota, ensiaskeleita masennuslääkkeiden kanssa, huumeiden kanssa asema-aukiolla, kriitikot kirjoittavat: "Vahvaa lapsen arjen kuvausta. Kirja, jonka aikuinenkin voi lukea." Sellainen on Suomi. Tuskan kuvaus on vahvaa, omakohtaista, mutta suhde lapseen, lapsen maailmaan, ymmärrykseen, tarpeisiin…, nehän häiritsevät meidän aikuisten tuskan maistelua!
Pohdin samantapaisia asioita lukiessani esimerkiksi Kari Hotakaisen novellikokoelmaa Näytän hyvältä ilman paitaa (2000), jossa kuvataan ihannoiden nuorten motivoimatonta väkivaltaa. Teoksen kertojat tosin ironisoituvat mahtipontisuuttaan, mikä tekee hankalaksi puhua arvoista. Niin kuin feministiset tutkijat ovat huomauttaneet, ironia ei kuitenkaan poista teoksen eettistä ulottuvuutta.

Toisena esimerkkinä mainitsen Leena Leskisen esikoisnovellikokoelman Eurotarinoita (2001), jonka kuva aikuisista on lohduton. Nuoret päähenkilötkin juovat ja kokeilevat ekstaasia, heroiinia ja hasista, aloittavat seksin nuorena ja tulevat alaikäisinä äidiksi. Vasenkätistä kiusataan, nuorella on bulimia, klenkkajalka tai epilepsia, hän sokeutuu tai tekee itsemurhan. Parempaan tulevaisuuteen ei juuri viittailla. Rohkeutta kirjailija osoittaa siinä, että Eurotarinoissa – toisin kuin monissa nykyisissä lasten- ja nuortenkirjoissa – nuorten arvot ole aikuisten arvoja parempia.
 

Kohti opettavuuden kritiikkiä

Lasten ja nuortenkirjallisuuden arvoista ja ideologioista on keskusteltu iät ja ajat. Keskustelussa on kuitenkin tapahtunut suuri siirtymä, jonka ydin voidaan tiivistää seuraavasti.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudelta on alusta lähtien edellytetty oikeina pidettyjen elämänarvojen opettamista. Teosten tarkasteluja leimasi pitkään kansallinen ja romantisoiva asenne lapseen ja lapsuuteen. Tällaista asennetta voi luonnehtia lasta – sekä kirjallisuuden aiheena että sen lukijana – holhoavaksi ja suojelevaksi. Tämän ihanteen mukaista kirjallisuutta voidaan kutsua didaktiseksi, opettavaksi.

Viime vuosikymmeninä lasten ja nuortenkirjallisuuden tutkijat ja kriitikot ovat painottaneet teosten esteettisiä ulottuvuuksia sekä sitä, että eronteko lasten ja aikuisten kirjallisuuden välillä on teennäinen ja selvästikin arvottava. Lisäksi on väliin hyvinkin kärkkäästi nostettu näkyviin kirjallisuudessa havaittua naiivia didaktisuutta ja moralistisia äänenpainoja.

Jotkin teokset viestivät tätä asennoitumista jo nimellään. Salme Aejmelaeuksen suomenruotsalaisten satukirjailijoiden esittely on nimeltään Moraalin kukkia ja pörröisiä veitikoita (1996). Riitta Kuivasmäen 1800-luvun loppupuolen suomenkielistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta tarkasteleva tutkimus taas on nimeltään Siiwollisuuden tuntoa ja ylewätä kauneuden mieltä (1990).

Ei tarvitse olla diskurssianalyytikko pystyäkseen lukemaan seuraavasta lainauksesta tekijän omia, ylhäältä käsin esitettyjä arvostuksia:

Myös opettajien kaunokirjalliset viestit [heidän kirjoittamansa lastenkirjallisuus] kertovat, ettei Cygnaeuksen kehotus toimia joka tilanteessa "Jumalaa pelkääväisen mielialan, isänmaallisen mielen ja ylevän yhteishengen, todellisen sosiaalisen mielen herättämiseksi ja kartuttamiseksi" (vrt. Halila 1949 I, 382) ollut valunut hukkaan. Heidän ajatusmaailmansa oli yhteneväinen papiston näkemyksien kanssa. 1800-luvulla, jolloin kaikkialla läntisessä maailmassa oltiin luomassa lasten- ja nuortenkirjallisuutta esteettisenä instituutiona, vallitsi yksimielisyys siitä, millainen kirjallisuus oli nuorisolle parasta. Yksimielisyydelle antoi ilmeisesti perustan vielä 1800-lupullakin vallitseva romantiikan peruja oleva idealistinen lapsikäsitys ja kasvatusihanne. [ – – ] Vanhempien ja Jumalan kunnioittaminen, tottelevaisuus, nöyryys ja ahkeruus olivat sekä maalliselle että hengelliselle esivallalle mieluisia ihanteita yhtä lailla Suomessa kuin Amerikassa, ja niitä myös propagoitiin nuorisokirjallisuudessa. (Kuivasmäki 1990/1993, 190–191.)
Rohkeutta, kiitos!

Uudempaa kirjallisuutta käsiteltäessä korostetaan kirjailijan rohkeutta tai moititaan arkuutta käsitellä kiusallisina pidettyjä, vaiettuja asioita. Seuraava esimerkki on Päivi Heikkilä-Halttusen arvostelusta (Anu Jaantila: Sannan jenkkivuosi; Onnimanni 3/1998, puntari s. 11):

Jaantilan ensimmäiset kirjat kaatoivat rohkeasti aiempia nuortenkirjallisuuteen liitettyjä tabuaiheita: suomalaisen Sannan ja meksikolais-amerikkalaisen Samin suhteen monipolvisessa kuvauksessa puhutaan kainostelematta esimerkiksi itsetyydytyksestä ja sukupuolisuhteen aloittamisesta tai sen lykkäämisestä.
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa käsittelevissä teoksissa ja artikkeleissa sekä Onnimanni-lehden kritiikeissä arvostelun kohteiksi nostetaan esimerkiksi teosten esittämä naiivina pidetty tai romantisoiva käsitys lapsen viattomuudesta, raittius, vanhempien ja muiden aikuisten arvovallan kunnioittaminen, yksikulttuurisen suomalaisuuden esittäminen myönteisenä, kansallisten instituutioiden horjuttamaton asema, perinteiset sukupuoliroolit, problematisoimattomat sukupuoli-identiteetit, seksuaalinen pidättyvyys, porvarillisen ydinperheen normatiivisuus sekä elämää hallitseva tai ainakin viime kädessä selittävä uskonnollisuus.

Olettaessaan ainakin epäsuorasti, että jotkin teokset kasvattavat lapsia väärin, valheellisesti, kriitikot pitävät hengissä jo kuopatuksi luultua oletusta lasten- ja nuortenkirjallisuuden opettavuudesta, kun. Vastaavia odotuksia ei juuri esiinny aikuiskirjallisuuden kritiikissä eikä tutkimuksessa.

Moni kirjoittaja ottaa kantaa epäsuorasti, esimerkiksi käyttämällä ilmaisuja "jo", "vielä", "ei enää" ja "ei vielä". Olennaisia eivät ole aikasuhteet vaan se, miten kirjallisuuden ennakoidaan muuttuvan ja mitä arvoja muutokseen liitetään. Esimerkiksi Ismo Loivamaa esittää teoksessaan Nuortenkirjan villit vuodet ruotsalaisen nuortenkirjallisuuden paitsi olevan suomalaista ajallisesti edellä myös sopivan malliksi:

Homoseksuaalisen rakkauden kuvauksia ei suomalaisessa nuortenromaanissa vielä kuitenkaan juuri ole, toisin kuin jo ruotsalaisessa [ – – ] (Loivamaa 1996, 62).
Naapurimaan nostaa esikuvaksi myös Karl Grünn (2001, 288):
Ruotsin nuortenkirjallisuudessa homoseksuaalisuuden kuvaukset eivät enää ole harvinaisia, veljen ja sisaren rakkaudesta on kirjoittanut Katarina von Bredow (Syskonkärlek), ja itsetyydytyskin on mainittu useammin kuin havaintoni mukaan kotimaisessa nuortenromaanissa (esim. Mats Wahl: Veden varassa).
Lainaukset viittaavat ns. preskriptiiviseen estetiikkaan: teoksia ei tarkastella niiden omien kvaliteettien mukaan, vaan asettaen ulkopuolelta kriteerit, jotka kirjallisuuden tulisi täyttää tullakseen hyväksytyksi.

Vaikka edellisten kaltaisia esimerkkejä löytyy runsaasti 2000-luvun alustakin, puhetapa näyttää saaneen rinnalleen uusia ääniä. Esimerkiksi tuore Kirjaseikkailu-teos (2001) käsittelee nuortenkirjallisuuden tabuaiheita enimmäkseen ottamatta kantaa niiden kuvaamisen tarpeellisuuden puolesta. Yksi kirjoittaja puhuu jopa "nuortenkirjailijan vastuusta" (Ruuska 2001, 279). Arvosteluissa uusi asennoituminen näkyy esimerkiksi Ansa Aarnion kritiikissä Hannu Mäkelän lastenkirjasta Hattu Helsingin Sanomissa 19.12.2001. Aarnion mielestä teos edustaa

vallitsevaa kasvatuskäytäntöä, jossa lapsilta ei haluta salata mitään. Suloiseen ulkoasuun kätketty ikävyyksien kasa työnnetään päälle ja kai odotetaan, että varhain itsenäistetyt lapset hoitelevat sen. Ja aikuisten nuoruus saa jatkua!
Mäkelä oli muuten itse vielä 1980-luvun lopulla sitä mieltä, että aikuisten ongelmien kaataminen lasten päälle oli kirjallisuudessakin kohtuutonta (Jokipaltio 1990, 53).
 

Historiako edistystä?

Useimpiin kirjallisuushistorioihin, yleisesittelyihin ja erillistutkimuksiin sisältyy ainakin epäsuora oletus, että historia on edistystä ja että oma aikamme edustaa sen tähänastista huippua. Lasten- ja nuortenkirjojen kerronnassa ja rakenteessa nähdään tapahtuneen yksinomaan myönteisiä muutoksia: esitystavat ovat monipuolistuneet, muotoja on rikottu ja liu'utettu toisiinsa, ja intertekstuaalisuus ja -mediaalisuus ovat lisääntyneet.

Vielä suuremman muutoksen ajatellaan tapahtuneen teosten sisällöissä ja niiden välittämissä arvoissa. 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen lasten- ja nuortenkirjallisuuden nähdään pahimmillaan olleen ajattelultaan, arvoiltaan ja normeiltaan takapajuista, yksikulttuurista, suvaitsematonta, moraalisesti ja uskonnollisesti ahdistavaa, kansallismielisen paatoksen värittämää, tabuja piilottelevaa ja todellisia ongelmia väistelevää, suoria malleja ja kasvatusasenteita tyrkyttävää sekä lapsen todellisia tarpeita tunnistamatonta.

Käsitykseen kuuluu ajatus, että onneksi on vähitellen kuitenkin kehkeytynyt nykyinen lasten- ja nuortenkirjallisuus, joka iloitsee kulttuurien ja kielten kirjosta, ymmärtää ja kunnioittaa lasta, kiistää aikuisten automaattisen auktoriteetin, rohkaisee itsenäiseen kasvuun ja katsoo todellisuutta suoraan silmiin.

Tällaiset historialliset kehityskertomukset ovat kauniita. Itse en jaksa oikein uskoa niihin.

Kun naisen ja lapsen asemaa historiankirjoituksessa ryhdyttiin katsomaan kriittisesti, mennyt maailma alkoi näyttää toiselta kuin perinteisen miehisen historian näkökulmasta. Menneen ajan lapsia ja lastenkirjallisuutta ei kuitenkaan kannattaisi katsoa vain kirjoittamisajan käsitysten läpi. Muuten edistykseksi näyttäytyy se, mikä on liikettä meidän arvojamme ja käsityksiämme kohti, ja menneisyyden alkeellisuus saa ruokkia nykyihmisen ylemmyydentunnetta. Ja kun nykyiset asenteet osoittautuvat ylivoimaisiksi menneiden rinnalla, ne helposti myös jämähtävät paikoilleen.
 

Kriittisyys ja ymmärtäminen

Vanhoista lasten- ja nuortenkirjoista on työlästä hankkia tietoja. Vielä vaikeampaa on hahmottaa sitä laajempaa kulttuurin, talouden, politiikan, kasvatuksen, koulujärjestelmän, asenneilmaston ja mentaliteettien kokonaisuutta, jonka kehyksessä kirjallisuus on syntynyt ja vaikuttanut. Jos sitä ei oteta dialogikumppaniksi, nykyihmisen oma ylemmyydentunto saa kirjoittaa menneisyyden tekstien päälle oman mielivaltaisen tulkintansa.

Johan Fornäs korostaa teoksessaan Kulttuuriteoria (1998, 29) empaattisen ymmärtämisen ja analyyttisen kriittisyyden välttämätöntä vastavuoroisuutta. Aiemmin luonnehtimaani muutosta voisi fornäsiläisittäin luonnehtia siirtymäksi liian ymmärtävästä lähestymistavasta liian kriittiseen. Kritiikki saa tietenkin olla kuinka ankaraa tahansa, mutta sen laatua tulee varmistaa koettamalla ymmärtää ilmiöt myös niiden omista arvoista ja toiminnan ehdoista käsin.

Menneisyyden ilmiöitä tarkasteltaessa tulisi myös tiedostaa oma kulttuurinen, ajasta johtuva rajoittuneisuus. Historian professori Jorma Kalela huomauttaa teoksessaan Historiantutkimus ja historia (2000, 69), ettei tutkijan kulttuurinen rajoittuneisuus johdu hänen tarkoitusperistään, "ja juuri siksi sen on vielä vakavampi ongelma kuin pelkkä asianajotoiminta".
 

Pyhyyden tajua ja sallittua toiseutta

Kirjoittajien historiantajun vähyys ei riitä selittämään sitä, miksi menneiden aikojen lasten ja nuortenkirjallisuus nähdään usein kovin moralistiseksi. Enemmänkin kysymys voi olla tiedostamattomasta halusta vakuutella omaa suvaitsevuutta. Vanhempi kirjallisuus nähdään helposti kieltojen alueeksi, jota vasten voidaan asettaa oma myönteinen, salliva ja suvaitseva asenne.

Tarve vakuutella omaa suvaitsevaisuuttaan leimaa laajasti nykykulttuuria. Yhä uusia ilmiöitä halutaan julistaa sallituiksi, ja kiellot ja rajoitukset koetaan uhkaksi yksilön itsemääräämisoikeudelle. Erityisen huonossa huudossa on kaikenlainen sensurointi ja kulttuurituotteisiin käsiksi pääsemisen rajoittaminen.

Tämä lienee osin poliittisen korrektiuden edellyttämää massakäyttäytymistä. Tekemieni kyselyjen mukaan ainakaan minun opiskelijani eivät haluaisi antaa omien lastensa lukea rajoittamattomasti kaikkea julkaistavaa kirjallisuutta. He myös pitävät esimerkiksi sisarusten seksuaalisen kanssakäymisen yksityiskohtaista kirjallista kuvausta nimenomaan eettisesti arveluttavana tai sopimattomana.

Aiemmin tällaisia opiskelijoita olisi sanottu turmeltumattomiksi. Nyt heillä voitaisiin sanoa olevan pyhyyden tajua. Filosofian professori Timo Airaksisen mukaan pyhyys on yhtäältä "objektiivisten arvojen viimeinen turva" ja toisaalta "toiminnan sallittavuuden henkilökohtainen viimeinen raja". Vaikka pyhyyden rajan sijainti vaihtelee ihmisillä, se on otettava vakavasti, koska pyhyys on "eksistentialistinen, ihmisenä olemisen perusperusteisiin liittyvä, jonkinlainen riittävä ehto, jotakin joka tekee ihmisestä ihmisen". (Airaksinen 1997, 118-120.) Pyhyydestä puhuminen on nyky-Suomessa häpeällistä ja kulttuurisesti marginaalistavaa. Etenkin taiteen alueella pelätään leimautumista fundamentalistiksi.

Toisaalla Airaksinen (1999, 15) painottaa, että tärkein sana kielessä on kieltosana ja että ihmisyys kerta kaikkiaan edellyttää kykyä sanoa "ei". Ilman tätä taitoa ihminen ei voi rajoittaa todellisuutta eikä itseään. Tässä mielessä kategorinen kiellosta ja rajoituksesta luopuminen myös kirjallisuudesta puhuttaessa saattaa olla paljon vakavampi asia kuin äkkipäätä näyttäisi.

Airaksisen (1999, 53) mukaan "ei"-sanan käyttö ei liity niinkään hyve-etiikkaan kuin velvollisuuden ja vastuun järjestelmään. Vastikään ohjaamani opiskelijatyön mukaan varhaisemman lasten- ja nuortenkirjallisuuden kasvatuskäsitys perustui usein hyve-etiikkaan, jossa kielto asetettiin ulkopuolelta ja siksi helposti jäikin ulkoiseksi. Siinä mielessä vanhempaa kirjallisuutta sopii tietysti arvostella.

Kritiikin perustelut näyttävät kuitenkin usein keveiltä: puhutaan mielellään kielletyistä aiheista sekä niiden käsittelyn realistisuudesta. Tietenkään mikään aihe ei ole kielletty aikuisten ja lasten välisessä viestinnässä. Tärkein kysymys koskee tapoja, joilla aiheesta puhutaan. Käsittelytavan realistisuuskaan ei ole ydinasia: aikuisuus ja vanhemmuus on yhtä helppoa hukata fantasian tai sadun verhoihin.

Päivi Heikkilä-Halttunen on osoittanut väitöskirjassaan Kuokkavieraasta oman talon haltijaksi, kuinka lasten- ja nuortenkirjallisuus saavutti 1950-luvulta lähtien nykyisen kulttuurisen asemansa Suomessa. "Holhoava ja avoimesti ylhäältä alaspäin suuntautuva huoli kasvavasta nuorisosta" vaihtui vähitellen varsin yhdenmukaisiksi vaatimuksiksi taiteellisesti korkeatasoisesta kirjallisuudesta, jonka "nähtiin kehittävän lukijansa kielellistä ilmaisukykyä ja esteettistä makua" (Heikkilä-Halttunen 2000, 84–86).

Nykyinen halu ravistautua eroon vanhanaikaisiksi tulkittavista asenteista heijastelee ehkä sitä, ettei kulttuurinen taistelu lasten- ja nuortenkirjallisuuden asemasta ole loppunut. Siihen on jopa ilmaantunut uusia juonteita, kun kirjaa esitysmuotona haastavat television lisäksi tietokoneet ja etenkin Internet.

Kaikenlainen toiseus ja ihmisryhmiä marginaalistavat puhetavat ovat joutuneet länsimaissa erityiseen syyniin. Identiteetti edellyttää kuitenkin aina "minän" ja "meidän" rajaamista siihen, mikä jää ulkopuolelle. Kun esimerkiksi maahanmuuttajat, islaminuskoiset ja omat vähemmistömme ovat kiellettyjä toisia, niin "Toisen roolin on saanut oman sivilisaatiomme menneisyys" (Pettersson 1999, 77).
 

Tarvitsevatko lapset suojelua?

Lapsuuteen liittyy paljon sellaisia oletuksia viattomuudesta, joita voidaan kutsua idealistisiksi tai naiiveiksi. Myös tätä tekstiä voidaan luonnehtia noilla adjektiiveilla. Silti kysyn lopuksi, millainen käsitys lapsesta on kuvaamani tilanteen taustalla.

Tuntuu, kuin haluttaisiin uskotella, että yhä nuorempana fysiologisesti kypsyvät lapset varttuisivat yhä nopeammin myös psykologisesti ja sosiaalisesti. Lasten ja nuorten psyykkisten ongelmien ja oirekäyttäytymisen lisääntyminen ei kuitenkaan viittaa tähän suuntaan. Niin ikään hajautuva yhteiskunta ala-, vasta- ja osakulttuureineen sekä kilpailevine arvoineen ja normeineen tuntuu olevan entistä vaikeammin hahmotettava kokonaisuus ja entistä vaativampi kasvuympäristö.

Uskottelemalla, etteivät lapset kaipaa suojelua, selitämme pois omaa pahaa oloamme siitä, että emme halua olla lasten kanssa, että emme uskalla olla heille aikuisia.
 

KIRJALLISUUS

Onnimanni-lehti 1992–2001, Onnimannin puntari -osasto.
AIRAKSINEN, TIMO 1997 Todellisuuden kosketus. Helsinki: Otava.
AIRAKSINEN, TIMO 1999 Minuuden rakentajat. Filosofinen kirja ihmisestä. Helsinki: Otava.
FORNÄS, JOHAN 1998 Kulttuuriteoria. Myöhäismodernin ulottuvuuksia.
   Suomentaneet Mikko Lehtonen, Kaarina Hazard, Virpi Blom ja Juha Herkman. Tampere: Vastapaino.
GRÜNN, KARL 2001 Seurustelusta seksiin. – Kirjaseikkailu. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden opas.
   Toimittanut Tuula Korolainen. Helsinki: Tammi.
HEIKKILÄ-HALTTUNEN, PÄIVI 2000 Kuokkavieraasta oman talon haltijaksi.
   Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden institutionalisoituminen ja kanonisoituminen 1940–1950-luvulla.
   Helsinki: SKS.
JOKIPALTIO, JOHANNA 1990 Neljä kuvaa kirjallisuudesta. – Lapsi, kieli ja mieli.
   Lasten kulttuurista ja kirjastosta. Toimituskunta. Helsinki: Kirjastopalvelu.
KALELA, JORMA 2000 Historiantutkimus ja historia. Helsinki: Geudeamus.
KUIVASMÄKI; RIITTA 1990 Siiwollisuuden tuntoa ja ylewätä kauneuden mieltä.
   Suomenkielinen nuorisokirjallisuus 1851–1899. Jyväskylä Studies in the Arts 34.
   Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
LOIVAMAA, ISMO 1996 Nuortenkirjan villit vuodet. Nuortenkirjallisuuden muutosilmiöitä 1990-luvun alussa.
   Turku: Cultura.
MAJALUOMA, MARKUS 2001 Lastenkuvakirjoja… kenelle ja miksi. – Tutkiva katse kuvakirjaan.
   Toim. Kaisu Rättyä ja Raija Raussi. Tampere – Helsinki: SNI – BTJ Kirjastopalvelu.
PETTERSSON, TORSTEN 1999 Mahdottoman genren sitkeä elinvoima eli historiallisen romaanin funktiot.
   – Parnasso 1/1999.
RUUSKA, HELENA 2001 Kreisit murkut steissillä. – Kirjaseikkailu. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden opas.
   Toimittanut Tuula Korolainen. Helsinki: Tammi.
SAARILUOMA, LIISA 2001 Jälkisanat: yksilöllinen ja esimerkillinen modernissa romaanissa ja
   nykypäivän julkkiskirjoittelussa. – Esimerkin voima. Exemplum ja esimerkillisyys antiikin
   retoriikasta nykypäivän naistenlehtiin. Toim. Liisa Saariluoma. Turku: Kirja-Aurora.
SAARINEN, PIRKKO – KORKIAKANGAS, MIKKO 1998 Ihanaa vai pitkäveteistä. Lukeminen nuorten harrastuksena.
   Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu.
STEPHENS, JOHN 1992 Language and Ideology in Children's Fiction. London – New York: Longman.



Muita Markun julkaisuja
Markun etusivulle