MARKKU IHONEN

Lestadiolaisuudella oikeus omaan kulttuuriin



Julkaistu Helsingin Sanomissa 23.10.1993


Ilkka Malmbergin, Ritva-Liisa Snellmanin ja Marja Salmelan jutut vanhoillislestadiolaisuudesta kuukausiliitteessä (HS 16.10.1993) hämmästyttävät asiallisuudellaan ja oivaltavuudellaan. Ne poikkeavat Helsingin Sanomien kaikkia uskontoja vähättelevästä populistisesta linjasta.

Yhtenä erityisenä ansiona voisi pitää sitä, että Malmberg oli vaivautunut lukemaan jopa Lars Levi Laestadiuksen omaelämäkertaa (Ens ropandes röst i öknen -lehdessä) ja Petrus Laestadiuksen päiväkirjaa tai ainakin näitä lainanneita elämäkerran kirjoittajia. Yksi omituinen moka Malmbergille sattuu: hän sijoittaa lestadiolaisuuden synnyn neljäkymmentä vuotta liian myöhäiseksi. Samassa kuukausiliitteen numerossa irvaillaan presidenttiehdokkaiden kulttuuritietämyksen ohuutta.

Marja Salmela esittelee vanhoillislestadiolaisen yritysverkon varjopuolia: omia yrityksiä suositaan ja ulkopuolisten yrityksiä ikään kuin raivataan sivuun. Loukkaantumisen perusteita sopii kuitenkin pohtia. Eikö tämä ole omassa mittakaavassaan samaa kuin meille tyrkytetty suomalaisuuden suosiminen tai mm. Helsingin Sanomien ajama eurooppalaisuuden suosiminen ei ainoastaan Japanin ja Yhdysvaltojen vaan myös kehitysmaiden kustannuksella?

Moraalia ja laillisuutta voisi tiedustella myös Salmelan mainitsemalta rautatehtaalta, joka on ryhtynyt harjoittamaan esimiesehdokkaiden taustojen selvittelyä välttääkseen lestadiolaisten valintaa. Jos tämä ei ole syrjintää vakaumuksen perusteella, niin mikä.

Vaikka kirjoitukset aukaisevat monia aiempien juttujen kuluneita kehiä, yhdestä ei raskita luopua. Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu (1964) tuntuu olevan teos, joka aina tulee ensimmäisenä mieleen lestadiolaisuudesta puhuttaessa. Se ei ole ihme. Tukeehan se mukavasti uskonnosta vieraantuneen etelän ihmisen käsityksiä Lapin eksotiikasta ja askeesilla itseään piinanneiden uskovaisten seksinnälästä.

Surkuhupaisinta tässä on se, että mm. Oiva Arvola on jo kauan sitten on huomauttanut, että romaanissa ei kuvata lestadiolaisuutta vaan pikemmin ns. korpelalaisuutta – eikä oikein sitäkään. Esim. Lennart Lundmarkin tutkimus Protest och profetia (1985) havainnollistaa sitä itsestäänselvyyttä, että kaunokirjailijana Mukka ei pyri kuvaamaan korpelalaisuuttakaan objektiivisesti. Sen sijaan hän manipuloi taitavasti eteläsuomalaisten lukijoiden odotuksia.

Vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautuminen ei todellakaan ole helppoa. Seikan voi todeta vaikkapa lukemalla Anna-Maija Ylimaulan varhaistuotantoa tai Anna-Maija Raittilan muistelmia Kotipiha kulkee mukana (1990). Tämä johtuu yhtäältä liikkeen yhteisöluonteesta, toisaalta sen opetuksesta.

Lisäisin edellisiin kuitenkin vielä yhden, viime vuosina yhä ilmeisemmäksi käyneen syyn. Vanhoillislestadiolaisuudesta on tullut oikeastaan etninen ryhmä nyky-Suomessa. Hyvin monet etnisen ryhmän kriteerit sopivat siihen.

Etnisyys on nyt muotia. Sitä osoittaa omalta osaltaan myös kuukausiliitteen juttu. Ehkä uusi myönteinen suhtautuminen etnisiin ryhmiin vaikuttaa vähitellen myös siihen, että lestadiolaisuuden omaleimaisuutta aletaan ymmärtää paremmin. Voitaisiinko kenties lopulta aidosti tunnustaa sen oikeus omaan kulttuuriperinteeseen?

Silloin ehkä kirkonmiesten ja toimittajien usein esittämä, heidän omaa kapeuttaan osoittava kysymys "Mikä noita nuoria sinne vetää?" saa yllättävän vastauksensa.



Markun muita juttuja lestadiolaisuudesta
Markun etusivulle