MARKKU IHONEN

Pesukoneen ikkuna: kurkistusluukku lestadiolaisuuteen?


Ilmestynyt: Suomen Kuvalehti 20.3.1998 (s. 66–68).



 
Lestadiolaisuus on Suomen pohjoisin herätysliike. Se on osannut kääntää syrjäisyytensä voitokseen, käyttää asemaansa taitavasti hyväkseen. Varsinkin alkuaikoinaan, 1800-luvun jälkipuoliskolla, lestadiolaisuus ammensi voimaa asettamalla vastakkain etelän ja pohjoisen, kaupungin ja maaseudun, sivistyneistön ja oppimattoman kansan, henkisen ja ruumillisen työn sekä rikkaat ja köyhät. Tämäntyyppiset selvät vastakkainasettelut ovat luonteenomaisia useimmille uskonnollisille liikkeille ja yleensäkin uskonnolliselle ajattelulle. Vastakkainasetteluilla synnytetään ja pidetään yllä etenkin yhteisöidentiteettiä.

Lestadiolaisuus on saanut siinä suhteessa erityisen pohjoisen leiman, että siihen on yhdistetty ensiksikin romantisoiden nähtyä pohjolan karuutta ja autiutta, toiseksi jonkinlaista henkistä taantuneisuutta ja alkeellisuutta ja kolmanneksi paitsi hengen myös viettielämän sairaalloista kiihkoa. Jos vakavasti elämäänsä suhtautuvia ihmisiä on yleensäkin helppoa riekkua, lestadiolaisuus tuntuu tarjoavan siihen poikkeuksellisen herkulliset ainekset.

Liikkeeseen toki liittyy historiallisesti paljonkin elämän yksinkertaisuutta. Teknisiä laitteita on vierastettu, monia taiteen lajeja on torjuttu, ja itsensä ehostamista on pidetty sopimattomana. Myös pukeutumista yhtä hyvin kuin kodin sisustamista on säädelty.

Suomessa valtakulttuuri on nähnyt lestadiolaiset mielellään lapsiksi, joita suuret isät johtavat, minne haluavat. Lapsellisuuteen on ollut helppoa yhdistää käsityksiä kaikenlaisesta alkeellisuudesta mutta myös jonkinlaisen puoli-ihmisen spontaaniudesta. Tähän lienee vaikuttanut lestadiolaisuuden synty saamelaisalueella. Vaikka saamelaisuutta ja lestadiolaisuutta ei yleensä ainakaan enää yhdistetä mutkatta toisiinsa, molemmista ryhmistä on viime aikoihin asti käytetty ilmaisuja, jotka osoittavat vaikeutta suhtautua niihin luontevasti ja tasa-arvoisesti, niiden oma kulttuuriperintö aidosti tunnustaen. Molemmat ovat tavallaan suomalaisten Afrikkaa, valtakulttuurin torjuttua yöpuolta.

Paitsi lehdistössä ja sähköisissä viestimissä myös kaunokirjallisuudessa lestadiolaisuus on ollut verrattain suosittu aihepiiri. Lappalaiseksotiikan lisäksi on ratsastettu mielikuvalla liikkeessä patoutuneesta ja väkivaltaisina ryöppyinä esiin murtuvasta seksuaalisuudesta. Myytti lestadiolaisesta seksuaalisuudesta on kaikin puolin kaksijakoinen: yhtäältä suuret perheet ja tunnelmaltaan kohonneet seurat tuntuvat herättävän kiihottavia mielikuvia, mutta toisaalta on arveltu kaiken seksuaalisuudesta puhumisenkin olevan kiellettyä.
 

Tietenkin lestadiolaisuudella on omat rasitteensa niin kuin kaikilla uhatuiksi itsensä tuntevilla kulttuureilla. Liikkeellä on ollut taipumusta käpertyä kokoon ja nostaa omalta puoleltaan seiniä valtakulttuurin suuntaan. Avoimuutta kohti ollaan kuitenkin menossa. Liikkeen pääsunta, vanhoillislestadiolaisuus, myönsi avoimesti 1980-luvun alussa, että liikkeessä oli esiintynyt taitamatonta seurakuntalaisten käsittelyä hoitokokouksiksi nimitetyissä tilanteissa. Hoitokokoukset olivat keskusteluja, joissa saarnamiehet selvittivät seurakuntalaisten väitettyjä poikkeamia yhteisestä opetuksesta ja elmäntavasta ja taivuttelivat eksyneitä tekemään parannusta so. tunnustamaan rikkomuksensa ja pyytämään niitä anteeksi. Menettelytavasta on pyritty kokonaan luopumaan.

Samaan aikaan aloitettiin avoin tiedottaminen. Etenkin suviseuroille kokoontunutta seurakansaa on saanut mennä vapaasti katselemaan, ja liikkeen johto on antanut mielellään haastatteluja. Lieneekö julkisuuskulttuuria kuitenkin opiskeltu jotenkin vastentahtoisesti, kun oppi ei ole oikein mennyt perille. Jumalattomalla medialla on toki osuutensa. Tuloksena voi joka tapauksessa olla pahimmillaan viimesyksyisen Ainoa oikea Jumala -dokumenttiohjelman kaltainen farssi: SRK:n johtomiehet antavat kolmeen pekkaan tarkkaakin tarkemmin harkittuja lausuntoja kroppa jäykkänä ja kieli keskellä suuta. Kun miehet vielä kuvataan alaviistosta, saadaan syntymään kuva puolijumalina itseään pitävistä todellisista isistä, joiden kanssa ei ole pelleilemistä.

Kuva on vähintäänkin vino. Yli satatuhantista liikettä ei nyky-Suomessa hallita mahtikäskyillä ja pelottelulla. Uskonnollista tarjontaa tässä maassa piisaa, mutta harva laittaa kaikkea yhden kortin varaan. Lestadiolaiseksi tunnustautuminen on jatkuvaa itsensä häpeälle alttistamista.

Joukkoja ei kuitenkaan hallita ilman inhimillisiäkin taitoja. Julkisuuskuvan ja ulkoa tulevan paineen hyväksi käyttö on osa monen uskonnollisen yhteisön – osin tiedostamatonta – strategiaa. Vasta paine ylhäältä tekee työläisistä proletariaatin. Lestadiolaisuus ei ole erityisesti halunnutkaan karttaa sellaista pilkkaa ja oudoksuntaa, joka erottaessaan uskovaiset maailmasta samalla vahvimmin yhdistää heitä toisiinsa.
 

Edellä sanottua vasten Opetushallituksen vuonna 1996 julkaisema, koulukäyttöön tarkoitettu kirkkohistorian cd-rom tökkää kuin korsi silmään. Lestadiolaisuus esitellään siinä muiden herätysliikkeiden yhteydessä. Puoleentoistasataan sanaan on vain sattunut sellainen virhesuma, että huh huh! Mainitsen tässä muutaman.

Toisin kuin rompulla väitetään, lestadiolaisuus syntyi Ruotsissa eikä Suomessa. Laestadiuksen nimi ei ollut Lars Leevi vaan Lars Levi (mm. Aapeli Saarisalo kirjoittaa kyllä omaperäisesti Leevi – mutta hänhän kirjoittaa myös Lauri). Laestadius ei suinkaan "kunnostautunut raittiusmiehenä Lapissa ja muussa Pohjois-Suomessa"; tämänhetkisen tietämyksen mukaan hän ei edes käynyt Suomen puolella.

Rompun eniten kohua herättänyt väite on lestadiolaisuuden "torjuva suhtautuminen mm. televisioon, ikkunaverhoihin ja jopa pesukoneiden muovi-ikkunoihin". Tottahan tämä tekee liikkeestä "tunnusomaisen ja tietyllä tapaa mainetta saavuttaneen". Opetushallitukselle lienee sivuseikka se, että viimeinen väittämä on sataprosenttisesti moderni myytti. Televisioon ja etenkin vahingollisiksi arvioituihin tv-ohjelmiin suhtaudutaan torjuvasti, ja ikkunaverhojakin lienee vierastettu jonkin verran maaseudulla 1800-luvulla (kaupunkiin muutettaessa ajattelutavasta oli tietenkin luovuttava).

Mutta tämä ihana rintaliivi- ja pikkupöksy-kummitusjuttu! Ikkunallisten pesukoneiden ilmestyminen koteihin on yhä vanhemman ikäpolven muistissa. Olen äärimmäisen kiinnostunut tapaamaan sen imaginaarisen lestadiolaisen, joka on varoittanut tai jota on varoitettu tämän irstaan laitteen vaaroista.

Muun muassa juutalaisvitsien tutkijat ovat huomanneet, että uskonnollisissa yhteisöissä heitetään useinkin rankkaa huulta nimenomaan omista omituisuuksista ja kipeistä asioista. Sama pätee Suomessakin. Ei ole täysin mahdotonta, etteikö joku olisi voinut joskus lohkaista jotakin tästäkin aiheesta. Siitä on kuitenkin pitkä matka Opetushallituksen tuottamaan oppimateriaaliin.
 

Moniarvoisessa nyky-Suomessa lestadiolaisuuden kaltaisille yhteisöille luulisi olevan elintilaa. Julkisuus, media ja tajuntateollisuus ovat kuitenkin rakentuneet niin, että valtakulttuurin hegemoniaa on vaikea murtaa. Yksilöistä ja yhteisöistä esitetään jatkuvasti kuvaa, josta kohde ei tunnista itseään.

Suomalaisia tahdotaan kiihkeästi opettaa elämään sopusoinnussa vieraiden kulttuurien kanssa – myös Suomen rajojen sisäpuolella. Päätellen siitä, kuinka valtaväestö ja jopa koulutettu kansanosa suhtautuu satavuotisiin vähemmistöihinsä ja muihin kulttuurisesti erottuviin ryhmiin, tie on pitkä ja pölyinen.



Muita Markun juttuja lestadiolaisuudesta.
Katso myös Markun juttuja uskonnon ja kirjallisuuden suhteista.
Markun etusivulle