MARKKU IHONEN

Uskonnollisen kaunokirjallisuuden tarjoamat vaihtoehdot

Julkaistu teoksessa Hevosen sulkia. 1980-luvun suomalaisen kirjallisuuden tilanteita. Toimittanut Yrjö Hosiaisluoma. Helsinki: Kirjastopalvelu. (S. 97-115.)

Tässä versiossa on julkaistua artikkelia tarkempi viite- ja kirjallisuusosasto. Viitteet ovat valitettavasti hiukan kökösti jutun perässä.

1. Maallistunut yhteiskunta, kirkosta etääntyneet kirjailijat

Suomalaisten uskonnollista käyttäytymistä tarkastelleet tutkimukset ovat osoittaneet ihmisten selvää etääntymistä valtiokirkosta. Monien elämänalueiden arvomaailma ja moraalikoodisto ovat irtaantuneet kirkon opetuksesta. Kirkko ymmärretään yhä yleisemmin uskonnollisia palveluja tuottavaksi laitokseksi.[1] Nimenomaan nuorison kiinnostus kirkkoa ja uskonnollista elämää kohtaan on vähennyt. [2]

Tage Kurténin tekemä kyselytutkimus Suomen kirjailijoiden uskonnollisuudesta vuodelta 1986 osoittaa, että kirjailijat ovat etääntyneet kirkosta ja sen opettamasta Jumala-kuvasta vielä kauemmaksi kuin väestö keskimäärin. Uskonnollisuus on voimakkaasti privatisoitumassa: sekä kirjailijat että suomalaiset yleensäkin rukoilevat usein mutta osallistuvat harvoin kirkollisiin tilaisuuksiin. [3]

Toisaalta itse uskonnon voidaan nähdä maallistuneen. Suomessa evankelis-luterilainen kirkko oli keskeisessä roolissa kansakunnan moraalisena ohjaajana ja henkisenä tukena viimeksi talvisodan aikana. Viime vuosisadan lopulta lähtien kirkon sisäiset (mm. liberaaliteologia) ja ulkoiset aatteelliset virtaukset ovat kuitenkin etäännyttäneet sitä alkuperäisestä tehtävästään kansan uskonnollisten tarpeiden tyydyttäjänä, konkreettisten vastausten antajana konkreettisiin uskonnollisiin kysymyksiin.

Sotien jälkeen kirkon maallistuminen kiihtyi. Kirkon sisällä nousi protestiliike yhä enemmän yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen toimintaan suuntaunutta aktiviteettia vastaan. Tämän näkemyksen mukaan kirkon oli palattava alkuperäiseen tehtäväänsä, saarnaamaan parannusta ja syntien anteeksiantamusta. Tältä pohjalta syntyi ns. viides herätysliike, jota on kutsuttu myös uuspietismiksi. Toisaalta kirkon ulkopuoliset tahot vaativat yhä painokkaammin kirkkoa sosiaaliseen työhön, täyttämään laupauden velvoitettaan urbanisoituvassa ja vieraannuttavassa yhteiskunnassa. [4]

Edellä hahmoteltua taustaa vasten voidaan kysyä, millainen rooli voi olla 1980-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa sellaisella taiteella, jonka keskeinen problematiikka on uskonnollista. Onko aikamme uskonnollinen kirjallisuus anakronimismi tai surkuhupaisa jäänne kristillisen yhtenäiskulttuurin kukoistuksen ajoilta? Tähän tapaan ajattelee Juhani Rekola vuonna 1982 ilmestyneessä uskon ja kaunokirjallisuuden suhdetta pohdiskelevassa teoksessaan Kadotetun paratiisin portilla. Hän toteaa 1900-luvun lopun länsimaisesta kirjallisuudesta:

     Näyttää siltä, että on vain aniharvoja varteenotettavia
     kirjailijoita, joita voi todella kutsua uskonnollisiksi
     kirjailijoiksi. Hekin tavallisesti kuvaavat epäuskoa ja
     uskon menetystä, uskoa epäuskosta käsin.
(Rekola 1982 13.)

Rekola määrittelee 'uskonnollisen kirjallisuuden' lähinnä lukijan näkökulmasta: kaunokirjallisuus on uskonnollista, jos lukija lukee sitä uskonnollisena kirjallisuutena. Rekola myöntää kriteerinsä rajattomuuden, koska sen mukaan kaikkea kaunokirjallisuutta voidaan pitää uskonnollisena. Lisäkriteereiksi hän mainitsee totuudellisuuden ja rakkauden. [5]

Omaa tarkasteluani varten tällainenkin seula on aivan liian harva. Varaan seuraavassa 'uskonnollisen kaunokirjallisuuden' käsitteen tarkoittamaan uskonnollisten kustantajien julkaisemaa kaunokirjallisuutta. 'Uskonnollisen kustantajan' määrittely on sikäli verrattain yksiselitteistä, että tällainen kustantaja julkaisee tietyn uskonnollisen yhteisön piirissä syntynyttä ja tämän yhteisön uskonkäsityksen mukaista kirjallisuutta ja on usein tämän omistuksessa. Uskonnolliset kustantajat julkaisevat tavallisesti myös muuta kirjallisuutta – yhtä hyvin kuin kaupalliset kustantajat julkaisevat uskonnollista kirjallisuutta (jonka kuitenkin jätän tässä tarkasteluni ulkopuolelle).

Ns. kaunokirjallisuus on yleensä mielletty profaaniksi eli maalliseksi taiteeksi. Uuden testamentin ajan kirkko on alusta alkaen vieroksunut maallista taidetta, varsinkin teatteria. Uudella ajalla taiteeseen ovat suhtautneet torjuvasti varsinkin puritanismi, jansenismi ja pietismi. [6] Suomessa profaaniin taiteeseen ovat suhtauneet kielteisimmin vanhakantaiset, pietismipohjaiset herätysliikkeet. [7]

Toisaalta uskonnollisilla yhteisöillä on nykyisin runsaasti omaa kaunokirjallista tuotantoa, minkä lisäksi monet uskonnollisiin liikkeisiin kuuluvat kirjailijat julkaisevat kaunokirjallisuutta kaupallisten kustantajien kautta. Mainittakoon lestadiolaiset kirjailijat Antti Hyry, Anna-Maija Raittila ja Niilo Rauhala.

1980-luvulla debytoineista kirjailijoista 13% julkaisi esikoisteoksensa uskonnollisella kustajalla. Debytointien määrä vuosittain noudatti muun kaunokirjallisuuden mallia eli kasvavaa trendiä; toisaalta uskonnollisten kustantajien debytanttien määrä lisääntyi suhteellisesti nopeammin kuin muiden kustantajien. Vuonna 1989 debytoineista kirjailijoista peräti 19%:lla oli julkaisukanavana uskonnollinen kustantaja.

Uskonnollinen kirjallisuus käy kaupaksi. 1980-luvun uskonnollisen kaunokirjallisuuden debytanttien teoksista monia on myyty parikymmentätuhatta muutamassa vuodessa. Jo 1970-luvun lopulla Suomessa oli kolmisenkymmentä kristillistä kirjakauppaa, ja tätä nykyä niiden verkosto ulottuu pienimpiinkin kaupunkeihin. 1970-luvun lopulla perustettiin myös ensimmäiset kristilliset kirjakerhot, Kirjapiiri ja Kristillinen kirjakerho. [8] Lisäksi kaikki kirjakaupat pitävät esillä suurimpien uskonnollisten kustantajien julkaisuja.

Tarkastelen seuraavassa 1980-luvulla debytoineiden kirjailijoiden teoksia. Tavoitteena on valaista sitä taustaa, mistä uusin uskonnollinen kaunokirjallisuus syntyy, sekä hahmottaa tämän kirjallisuuden profiilia ja tarkastella, millaisia vaihtoehtoja tämä nykyään tarjoaa kaupallisten kustantajien julkaisemalle profaanille kaunokirjallisuudelle.

Tarkastelun kohteiksi olen valinnut kaksi melko erilaista uskonollista liikettä, vanhoillislestadiolaisuuden[9] ja helluntailiikkeen. Uskoakseni näin on mahdollista yhtäältä nähdä liikkeiden erilaisuudesta johtuvat piirteet ja toisaalta luonnehtia kaiken uskonnollisen kaunokirjallisuuden yhteisiä piirteitä. Valitut uskonnolliset yhteisöt edustavat ns. yleiskirkollisuutta voimakkaammin profiloitunutta uskonnollisuutta, minkä vuoksi uskonnollinen aines ja sen käsittelytapa oletettavasti näkyvät selvähkösti niiden tuottamassa kaunokirjallisuudessa. Vanhoillislestadiolaisuudessa uskonnollista kaunokirjallisuutta on kustannettu sanottavasti vasta viimeisen kymmenen vuoden ajan, niin että päätelmien teko historiallisista muutoksista ei ole mahdollista.

Liikkeitten kannatukseen, organisaatioon ja opillisiin korostuksiin on tarpeen viitata vain ohimennen. Aiheellista on sen sijaan kirjata eräitä ilmiöitä niiden kehityksessä 1970- ja 1980-luvulla.
 
 

2. Ekspansiivinen helluntailiike ja perinteinen herätysliike vanhoillislestadiolaisuus

Helluntailiike syntyi vuosisadan alussa Yhdysvalloissa ja levisi Suomeen viimeistään vuonna 1911. [10] Sen kannatus on vaihdellut aaltomaisesti, ja voimakkaita paikallisia herätyksiä on tapahtunut Suomessa aina silloin tällöin. Liikkeen viimeinen merkittävä ekspansiovaihe käynnistyi 1977, kun lapualainen saarnaaja Niilo Yli-Vainio aloitti valtakunnallisen julistustyön. Tilastojen mukaan varsinkin Etelä-Suomen helluntailiike laajeni huomattavasti Yli-Vainion saarnatoiminnan aikana. Yli-Vainion kuoltua 1981 eksapansio laantui, mutta paikallisia herätyksiä on ollut 1980-luvullakin. [11] Liikkeessä on nykyään noin 55 000 jäsentä. [12]

Helluntailiike on kokenut useita paikallisia hajaantumisia ja uudelleenyhdistymisiä. Sillä ei ole valtakunnallista katto-organisaatiota, vaan seurakunnat ovat suhteellisen itsenäisiä. Maailmanlaajuisesti helluntailiike on heterogeeninen, ja monet opilliset korostukset kuten ns. lihan pyhittymisen oppi ovat hiukan erilaisia eri seurakunnissa. [13]

1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa helluntailiikkeestä kirjoitettiin paljon lehdissä ja varsinkin karismaattisia ilmiöitä kuten ihmeparantumista ja kielilläpuhumista käsiteltiin kriittisesti myös sähköviestimissä. [14] Liikkeen ekspansiivisuus oli kuitenkin sellainen voimannäyttö, että liike ei sanottavasti kärsinyt julkisuudesta. Toisin oli vanhoillislestadiolaisuuden laita. Vanhoillislestadiolaisuus on 1840-luvulla Ruotsin Lapissa syntyneen lestadiolaisen herätyksen pääsuunta. Se oli 1970-luvun lopulla vaikeassa kriisissä ja sai kiusallista julkisuutta. Suunnilleen samanaikaisesti käynnistyi liikkeen ulkopuolinen ja liikkeen sisäinen keskustelu sen suhtautumisesta eräisiin ajan ilmiöihin. Jumalansanan muuttumattomuutta ja omia perinteitään puolustava liike torjui päättävästi mm. television, syntyvyyden säännöstelyn ja ekumenian. Julkisuudessa annettiin ymmärtää, että liikkeen sisäistä keskustelua koetettiin tukahduttaa ankaran seurakuntakurin keinoin ja että synteihin joutuneita painostettiin tekemään parannusta. Esiintyi myös väitteitä saarnaajien toimimisesta keskustapuolueen hyväksi. [15] Liikkeen sisäiset kiistat johtivat pieneen hajaannukseen.

1980-luvun alussa tilanne rauhoittui, ja keskusjärjestö SRK ryhtyi tietoisesti avoimempaan tiedotuspolitiikkaan. Vuoden 1989 suviseurojen yhteydessä SRK myönsi 1970-luvun ongelmien johtuneen osittain henkisestä umpioitumisesta ja avoimen tiedonkulun puutteesta. [16]

Lestadiolaisuus on aina ollut hidas reagoimaan yhteiskunnassa ja kirkossa tapahtuvaan kehitykseen, eikä 1970-luvun lopun kriisiä tavallaan voitu välttää. Asennekyselytutkimuksella on osoitettu, että kun muut uskonnolliset liikkeet, mukaanlukien helluntailiike, ovat lieventäneet kantaansa esimerkiksi maallisiin huvituksiin ja ekumeniaan, vanhoillislestadiolaisuudessa asenteet ovat pikemmin jyrkenneet ainakin vielä 1970-luvun alussa. [17] Toisaalta vanhoillislestadiolaisuudessa on 1980-luvulla alettu suhtautua yhä myönteisemmin taiteisiin kuten kirjallisuuteen, musiikkiin ja kuvataiteisiin. Lestadiolaiset kansanopistot antavat nykyisin opetusta musiikissa ja maalauksessa (esim. akvarellikursseja), ja nykynäkemyksen mukaan

     Hyvä kaunokirjallisuus on virkistävää, innostavaa ja
     avartavaa sekä samalla ilmaisutaitoa kehittävää.
     Löytyy paljon sellaista, jota sopii lukea.
     [ – – ] Tarvittaessa tulee keskustella ja neuvoa
     heitä [lapsia ja nuoria] näissä asioissa sekä
     kannustaa oikeaan lukemiseen. Huonon kirjallisuuden
     vahingollinen vaikutus on kiistaton.
[18]

Vanhoillislestadiolaisuuden eksklusiivinen seurakuntaoppi, käsitys ainoasta oikeasta ja pelastuksen tarjoavasta seurakunnasta, [19] ei ilmeisesti ole vaikuttanut jäsenmäärää vähentävästi; liike saa kuitenkin varsin vähän jäseniä ulkopuolelta. Erilaisten indikaattorien avulla laskien vahoillislestadiolaisuuden hidas kasvu olisi laantunut 1980-luvun taitteessa. [20] Kannattajia liikkeellä on jonkin verran alle satatuhatta.
 
 

3. Helluntailiikkeen kustannustoiminta ja kaunokirjallisuus

Helluntailiikkeen kustannusliike Ristin Voitto perustettiin vuonna 1926. 1980-luvulla Ristin Voitto julkaisi noin viisikymmentä kirjaa vuosittain, niin että sitä voitiin pitää keskisuurena kustannusliikkeenä. Esimerkiksi vuonna 1985 kirjoja kustannettiin 52 nimikettä, ja niiden yhteinen painos oli 229 751 kappaletta. [21] Uskonnollista kaunokirjallisuutta Ristin Voitto julkaisi vuosina 1980–1989 184 nimikettä. Näistä 7 oli runokokoelmia ja 45 romaaneja. Enin osa oli lasten- ja nuortenkirjallisuutta. [22]

Kaunokirjallisia esikoisteoksia Ristin Voitto julkaisi 1980-luvulla oman ilmoituksensa mukaan 17 kappaletta. [23] Suurin esikoispainos oli 10000, pienin 2600 kappaletta. [24]

Ristin Voiton tuotteliaita 1980-luvulla debytoineita kirjoittajia on prosaisti Eeva-Maria Vierula. Hän debytoi vuonna 1987 romaanilla Sateenkaaren tällä puolen. Vuotta myöhemmin ilmestyi romaani Laulun aika on tullut ja vuonna 1989 romaani Pilvet pisaroivat kastetta. Vierulan romaanit hyödyntävät paljon viihteen aineksia kuten stereotyyppistä ihmiskuvausta, romanttista rakkautta ja jännittäviä juonikaavoja. Romaanien henkilögallerioissa keskeisissä asemissa ovat mm. menestyvä malli ja lahjakas lääkäri. Malli rakastuu komeaan juristiin ja lääkäri viehättävään sairaanhoitajaoppilaaseen. Romaaneissa sattuu yllättäviä käänteitä, ja Jumala astuu esiin jos nyt ei koneesta niin kuitenkin ihmisestä. Kerrontastrategiaan kuuluu myös jännitteiden väkinäinen lataaminen kliimakskohtien edellä: keroja esimerkiksi toteaa luvun alussa lyhyesti, kuinka alkava päivä muutti kokonaan päähenkilön elämän. Lukijan odotuksista hyvin suuri osa täyttyy, ja kuvattu maailma osoittautuu odotuksenmukaiseksi.

Varsinkin esikoisromaanin Sateenkaaren tällä puolen arvomaailma on hyvin selkeä. Ongelmat ratkeavat helluntailaisen uskonnollisuuden tarjoamien mallien mukaisesti, vaikka päähenkilön uskonnollinen kääntyminen ei tapahdu herätyskokouksessa. Päähenkilönä on merkkivaatteiden maahantuontifirman perustanut entinen malli Sara. Hän on jäänyt lapsuudessaan vaille äidin rakkautta ja koettaa kompensoida tätä urallaan. Hän nai yhtiökumppaninsa veljen Janin ja tulee raskaaksi noin vuoden avioliiton jälkeen. Sara torjuu äitiyden omien kokemustensa pohjalta. Jani ja Sara aikovat turvautua aborttiin ja alkavat riidellä.

Janin uskovainen äiti saa vakuutettua ahdistuneelle Saralle, että Jumala on antanut tämän synnit anteeksi. Sara muuttuu hyväksi hetkessä. Hän jopa lahjoittaa huonekalunsa nuoren saarnaajan perheelle. Myös useat muut romaanihenkilöt tulevat uskoon.

Romaanissa puututaan toistuvasti kriittisesti kolmeen A:han: avoliittoon, alkoholiin ja aborttiin. Näille ilmiöille ei esitetä mitään yleistä yhteiskunnallista tms. syytä, vaan vastuu on yksilöillä.

Paitsi juoneltaan, arvomaailmaltaan ja henkilökuvaukseltaan Vierulan romaanit ovat kömpelöitä myös kerronnaltaan. Kertojat käyttävät kliseitä ja konventionaalisia metaforia. Romaaneissa esiintyy niukasti erisnimiä. Paikannimet, kadunnimet, autonmerkit puuttuvat kauttaaltaan. Myös muut kuin juonen kannalta keskeiset henkilöt ovat nimettömiä.

Varsinkin Vierulan esikoisromaanin kertojaa voitaisiin nimittää uskovaiseksi kertojaksi. Uskovainen kertoja todistaa uskostaan monella tapaa. Se voi todeta vakavissaan luvun aluksi: "Oli jouluaatto. Päivä ennen Vapahtajamme syntymäjuhlaa" (STP 64). Uskovainen kertoja on kaikkitietävä sanan varsinaisessa merkityksessä: "Taivaassa kirjoitetiin Saran nimi Elämän kirjaan" (STP 294).

Uskovainen kertoja ei näytä kauheuksia vaan ainoastaan kertoo niiden olevan olemassa. Romaanissa ei näytetä yhtään juopunutta, ei yhtään raiskausta, ei yhtään väkivallantekoa, ei yhtään yhdyntää. Kun neljätoistavuotias Sara on päässyt karkuun raiskausta yrittäneen miehen käsistä, lääkäri tutkii hänet ja kertoja kertoo: "Sara oli säästynyt siltä, mihin väkivallan tekijä oli pyrkinyt" (STP 110).

Uskovainen kertoja ei kiroile. Romaanissa Laulun aika on tullut nuoriso viettää vappua kadulla ilman ainuttakaan kirosanaa. Romaanissa Sateenkaaren tällä puolen Sara kuulee "äitinsä sanovan joukon rumia sanoja" (STP 44), ja hänenkin suustaan pääsee "joukko niin rumia sanoja, että hän itsekin yllättyi" (STP 91; ks. myös 162, 286, 297, 326). Saran uskooon tulosta kiukustunut aviomies Jani ei toivota tätä helvettiin vaan "lähetti sanoillaan Saran sinne paikkaan, jonne Sara ennen oli ollut matkalla" (STP 298–299).

Helluntaisaarnaaja Jukka Mäkinen (1952) debytoi vuonna 1984 nuortenkirjalla Löytö. Kaksi vuotta myöhemmin häneltä ilmestyi romaani Edessä huominen ja vuonna 1987 sille jatkona romaani Elämä jatkuu. Romaanin Elämä jatkuu miljöönä on pienehkö kaupunki, jonka nimeä ei mainita. Juoni on lyhyesti seuraava.

Heli Koivumäellä todetaan vatsassa syöpä, ja sairastettuaan muutaman kuukauden hän kuolee. Romaani loppuu hautajaisiin. Heli pelkää kuolemaa, vaikka on uskossa. Helluntaisaarnaaja Erkki Mäkiniemi tuntee itsensä avuttomaksi koettaessaan tukea ja lohduttaa häntä. Mäkiniemi johtaa pientä joukkoaan milloin minnekin, mm. vankilaan ja alkoholistien hoitokotiin evankeliumia viemään.

Jari, entinen jengiläinen ja sittemmin uskoon tullut poika, on romaanin myönteisin henkilö. Hän pitää edelleen rotsiaan, puhuu nuorison slangia, ottaa tyynesti turpiin jengiltään uskonsa vuoksi, vaadittaessa todistaa kuivasti uskostaan. Ryöstöstä vankilaan joutuva jengin pomo Ekke tulee Jarin kautta uskoon.

Jarin perheellä ei mene lujaa. Isä, merkonomi Markku, on tehnyt parannuksen, montakin, mutta alkoholi heittää aina välillä maan tasalle. Jo Mäkisen edellisessä romaanissa Edessä huominen Markun alkoholiongelmaa käsitellään laajasti; romaani alkaa tämän krapulan kuvauksella Tukholmassa, ja romaanin loppupuolella Markku kääntyy helluntailaisuuten. Kääntyminen on luonteeltaan momentaaninen, hetkessä tapahtuva, niin kuin helluntailiikkeessä opetetaan. Se ei kuitenkaan muuta kaikkea. Jo seuraavana aamuna Markkua ärsyttävät monet asiat, ja koko tapahtuma herättää epäilyksiä.

     Ne ajatukset ja tuntemukset, joita hän oli
     edellisenä iltana kokenut, näyttivät armottomassa
     päivänvalossa olevan lapsellisia ja täysin kestämättömiä.
     [ – – ] Kaikki nerokkaat suunnitelmat,
     joita hän teki, näyttivät aina aamulla menettävän
     tehonsa. (EH 214)
Romaanissa Elämä jatkuu Markku käy näännyttävää taistelua paitsi alkoholin myös epäuskon kanssa. Välillä eronneet puolisot Markku ja Riitta päättävät yrittää vielä kerran. Ihmiset pilkkaavat Riittaa tämän miehen ja hänen oman hölmöytensä vuoksi. Romaanin loppupuolella Riittakin kääntyy helluntailaisuuteen.

Mäkisen romaanien voima on niiden realistisuudessa. Uskovaiset ovat kaukana täydellisyydestä ja epävarmoja uskossaan. He miettivät herätyskokouksissakin uuden auton hankintaa. Perheenäiti ei parane syövästään, vaikka hänen puolestaan rukoillaan. Saarnaaja Mäkiniemeä ärsyttää, kun ihmiset soittavat kotiin ja puhuvat ongelmistaan.

Mäkisen romaaneissa esiintyy myös huumoria. Kun Mäkiniemi haluaa kertoa kaupungilla entiselle luokkatoverilleen löytäneensä Jeesuksen, vastaus on: "Tuli yhtaikaa Raatikaisen nakkikispalle vai?" (EJ 44) Virran Rauno ei saa vanhaa Corollaansa käyntiin. Hän ei ymmärrä autosta mitään, mutta käy kurkistamassa konepellin alle: "– Joo-o, kyllä siellä moottori näkyy tallella olevan, että sen puolesta ainakin voisi lähteä." (EH 178) Tilannekomiikkaa on vaikkapa siinä, että alkoholistien hoitokodissa helluntailaulajia on kahdeksan ja yleisöä aluksi kolme. Helluntailiike ei vedä.

Mäkisen romaanien kuvaama maailma on paha. Varsinkin alkoholin väärinkäyttö nousee esiin. Sitä käsitellään muutoinkin helluntailiikkeen 1980-luvun romaaneissa Raimo Palolan emaelämäkerrallisesta romaanista Koukku (1980) Reijo Vaurulan nuorisoromaaniin Bändi (1989).

Mäkisen romaanissa helluntailaiset erottautuvat aika selvästi ympäröivästä maailmasta ja todellisuudesta. Kun Rauno Virta joutuu näkemään vilahduksen alkoholistiperheen arjesta, kertoja toteaa hivenen surumielisesti: "Hän oli elänyt suojattua elämää, ja vaikka hän oli laulanut kaduilla ja vankiloissa, hän ei ollut ollut koskaan tällaisessa kodissa." (EH 184)

Mäkisenkin romaanien kertoja on uskovainen: koskaan ei kuulla kirosanaa eikä hävyttömyyksiä, vaikka kertoja mainitsee sellaisia kuuluvan. Uskovainen kertoja myös tietää, mitä Jumala ajattelee (EH 56, 198).

Helluntailiikkeen niin kuin useimpien muidenkin uskonnollisten yhteisöjen julkaisutoiminnassa lyriikka on sivuroolissa. Uskonnolliset asiasisällöt halutaan viestiä mahdollisimman selvinä, lukijaa tukevina tai uskoon ohjaavina. Kun lyriikka yleensä on kehittynyt maallikkolukijan näkökulmasta hämärämmäksi, uskonnollinen lyriikka on ajautunut ongelmiin. Ratkaisuvaihtoehtoja on periaatteessa kaksi: yhtäältä voidaan korostaa sisältöjä ja kirjoittaa vaikka muotopuolta runoa, ja toisaalta voidaan esittää uskonnollisia totuuksia privaatin kokemuksen kautta. Jälkimmäisessä tapauksessa voidaan seurata profaanin lyriikan kehitystä.

Edellisestä vaihtoehdosta sopii esimerkiksi helluntaipuhuja Sinikka Auvisen postuumi runokokoelma Pieni onnellinen laulu vuodelta 1984. Runonteon Auvinen hän on omaksunut sotienvälisen ajan lyriikasta. Muodollisesti heikointa hänen runoissaan on tekotunteellisuuden vaikutelma. Lainatessaan muodon ja sanaston Saima Harmajan ja Kaarlo Sarkian sukupolvelta hän lainaa myös näiden paatoksellisen arkaismin ja estetisoivat tunteet:

     Korkeuksiin jalohaukka kohoaa,
     siipiä raikkaat ilmavirrat kantaa.
     Se tähyilee kohti taivaanrantaa
     ja odottaa.

Etelää kohden kaipaus on sen – niin vieraaksi jo tuntee hälyn maisen, kun syömmessä soi kuiske taivahaisen rakkauden.

Kun käsky soi, niin siipensä levittää – sen sisimpään on pantu muuton vaisto – jo koti kutsuu. Oi nyt loppuu taisto, vain rauha jää. (POL 70)

Jälkimmäistä vaihtoehtoa, privaatin uskonnollisen kokemuksen ja ajattelun esittämistä modernin runon asussa, edustaa helluntailaisen Vilho Pietiläisen vuonna 1989 ilmestynyt esikoiskokoelma Salin ikkuna kirkas. Aforistiikkaa lähenevien runojen puhuja on seesteinen, pohdiskeleva, omiin ongelmiinsa ratkaisun löytänyt. Runoja ei kuitenkaan voi sanoa naiiveiksi. Päin vastoin niissä singahtelee teräviä paradokseja:

     Hän, aseista kieltäytyjä
     kuitenkin sanan miekalla
     lävisti
     lähimmäisen sydämen. (SIK 9)

Kaislikossa juhlitaan katiska täynnä vettä.(SIK 19)

"Katiska täynnä vettä" viittaa Pietariin ihmissielujen kalastajana.

Pietiläisen runoissa Raamatun sanastoa kontrastoidaan arkiseen nykysuomeen ja nykyiseen elämänmenoon:

     Ostoskärryjen tungoksessa
          otsa hiestä kuivana
     työnsin kiittämättömyyteni häpeää,
          ja varis nautiskeli tunkiolla. (SIK 21)

     Rakentajien hylkäämä kulmakivikö
     hiertää kengässäni? (SIK 29)
Edellisessä runossa on selvä ekologinen eetos. Tällainen avara eettinen ajattelu ei ole harvinaista Pietiläisellä, vaikka painopiste onkin muualla. Pietiläisen lyriikassa samoin kuin Mäkisen proosassa usko on kilvoitusta ilman kuvitelmia paremmaksi tulemisesta.

Pietiläisen kokoelmassa käsitellään paljon vanhuutta ja kuolemaa. Toistuva kuoleman symboli on tuuli. Tämä on lainaa Daavidin psalmista 103: ihminen on kuin ruoho; kun tuuli puhaltaa ruohoon, se katoaa. Runoissa kuvattu elämä on parhaimmillaan biologisesti todellista ja täyttä, jopa eroottista: "Silmut ylevinä kuin täyteläiset povet" (SIK 41). Silti kuolema on kristitylle vapahdus.

Helluntailaiseen kristillisyyteen kuuluu voimakas Jeesuksen rakkauden korostaminen. Paitsi että Jeesus rakastaa, myös uskovainen rakastaa Jeesusta. Helluntailiikkeen kielenkäytössä Jeesus ei kuitenkaan yleensä esiinny eroottisina kuvina, toisin kuin esimerkiksi alkuperäisessä lestadiolaisessa morsiusmystiikassa, josta nykylestadiolaisuus on etääntymässä. Pietiläisen runoissa uskovaisen ja Jeesuksen suhde on läheinen. Se on yhteyttä kärsimyksessä:

     Lämmin hipaisu,
     arpi
     kämmenkuopassani. (SIK 39)
Niin kuin helluntailiikkeen kaunokirjallisuudessa yleensäkään, Pietiläisen runoissa ei oteta kantaa toisiin uskonsuuntiin (ks. kuitenkin SIK 56). Myöskään helluntailiikkeeseen ei viitata nimeltä mainiten. Karismojen ilmenemistä ei käsitellä, eivätkä runot ota kantaa uskovien kasteeseen, joka on helluntailaisuutta esimerkiksi luterilaisuudesta voimakkaimmin etäännyttävä tekijä. [25] Runojen yleisöksi on siten ilmeisesti ajateltu muitakin kuin helluntailaisia.

Pietiläisen valmiudet taiderunon tekoon ovat huomattavan hyvät. Kokoelma on heterogeeninen, mutta sen parhaat runot pystyvät kilpailemaan tasaveroisesti maallisen lyriikan huippujen kanssa.
 
 

4. Vanhoillislestadiolainen kustannustoiminta ja kaunokirjallisuus

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ei vastannut vuoden 1989 lopulla lähettämääni kyselyyn liikkeen kustannustoiminnasta. Näin ollen tiedot on poimittu muista, lähinnä SRK:n omista lähteistä. Käytössäni olleissa toiminta- ja vuosikertomuksissa ei ole aina eritelty kaunokirjallista julkaisutoimintaa. [26]

Lestadiolainen kirja- ja lehtikustannustoiminta on vanhaa mutta suppeaa. [27] Kirjojen levitys ei ole kovin keskeinen työtapa vanhoillislestadiolaisuudessa. Kirjoja levitetään miltei yksinomaan liikkeen sisällä, siellä kylläkin tehokkaasti.

SRK:n julkaisutoiminta vauhdittui 1980-luvulla, ja vuosikymmenen jälkipuolella liike kustansi myös kaunokirjallisuutta. Sysäyksenä oli vuonna 1985 järjestetty kirjoituskilpailu. Maallisen kaunokirjallisuuden vieroksuntaa osoittaa, että kilpailua kutsuttiin "kertomuskirjakilpailuksi" ja että kilpailun satoa, romaaneja ja novelleja, on julkaistu ja mainostettu nimenomaan "kertomuskirjoina".[28]

Kertomuskirjakilpailun palkittuja teoksia julkaistiin 1980-luvun loppuun mennessä neljä kappaletta. Kirjat ovat käyneet SRK:n julkaisujen toimitusneuvoston tarkistusprosessin läpi, ja neuvosto on liittänyt niihin kilpailua ja kirjaa esittelevät sekä lukemista ohjaavat esipuheet. Kirjojen toivotaan rakentavan ja tukevan uskonelämää.

Julkaistuista teoksista on otettu kaksi, jopa kolme painosta vuodessa. Erityisen suosittu on ollut Marjatta Säkkisen romaani Tähdet ovat lähellä (1987), josta otettiin 3000 kappaleen ensipainos ja pian kaksi painosta lisää.

Pentti Vinnurvan vuonna 1988 ilmestyneen teoksen Päivän sarastaessa novelleja voitaisiin kutsua moraliteeteiksi. Niissä on erittäin selkeä juonikaava. Päähenkilö on tai ainakin on ollut uskovainen. Toiminnallisena lähtökohtana on jonkin kiusauksen ilmestyminen muuten harmoniseen elämänpiiriin. Esimerkiksi uskovainen tyttö ihastuu epäuskoiseen opettajaansa, pieni poika kadehtii ystävänsä uutta linkkuveistä tai musiikillisesti lahjakas nuorukainen saa kutsun kansallisoopperaan. Lopulta seuraa lankeaminen so. armon osallisuudesta pois ajautuminen tai lievemmässä tapauksessa syntiin joutuminen.

Ympäristö havaitsee aina uskonelämän hiipumisen ja lankeamisen. Syntistä koetetaan puhutella ja hänen puolestaan rukoillaan. Kun syyllisyyskamppailut ovat käyneet yli voimien – tai kun jokin ulkoinen heräte, esimerkiksi vanhempien kuolema, saa puhutella langennutta –, tämä tarttuu tarjottuun apuun. Evankeliumin saarna syntien anteeksisaamisesta "Jeesuksen nimessä ja veressä" puhdistaa kaiken. Idylli palaa.

Novellien tavaton kaavamaisuus paljastaa eräitä tyypillisiä vanhoillislestadiolaisia piirteitä. Syntien anteeksiantaminen Jeesuksen nimessä ja veressä on pakollinen elementti, koska se toistuu melkein jokaisessa novellissa. Novellihenkilöiden viitetaustana on useimmiten maaseudun lestadiolainen pienyhteisö. Novellit paikallistuvat lestadiolaisuuden pääkannatusalaueelle Oulun ja Lapin lääniin (kaikilla koululuokilla on monia uskovaisia).

Novelleista piirtyy selkeä kuva siitä, millaista on vanhoillislestadiolainen uskonkilvoitus. Keskeistä on maailmanrakkauden välttäminen sekä kuuliaisuus vanhempien ja seurakunnan neuvoille. Syntiin joutuneen omatunto muistuttaa tavallisesti juuri tottelemattomuudesta hengellisiä auktoriteetteja kohtaan. [29] Epäuskoinen maailma esiintyy kaksikasvoisena. Yhtäältä se pilkkaa ja vihaa, toisaalta se houkuttelee mukaansa.

Yhdessäkään novellissa ei joudu syntiin vanhus tai keski-ikäinen. Synnit, joita novelleissa käsitellään, ovat lähinnä nuorison syntejä: muodikkaat farkut, levoton musiikki, television katselu, kiroilu, kevytmielinen seurustelu. Osoittaessaan vanhemman polven edustaman maailmankatsomuksen ja elämäntavan ainoaksi oikeaksi teos on hyvin konservatiivinen.

Aiemmin käsiteltyjen proosateosten tapaan myös Päivän sarastaessa käyttää uskovaista kertojaa. Kertoja tietää, mitä saatana (PS 16–17) ja Jumala (PS 68, 165, 189, 190) tekevät. Novelleissa ei kirota, mutta kertoja kertoo kirottavan ("häneltä pääsi ruma sana", PS 22). Kertoja välttelee erisnimiä. Useimmat tapahtumat sijoittuvat nimettömiin maalaispitäjiin. Myös muita erisnimiä kuten henkilönnimiä vältellään.

Joissakin novelleissa sivutaan yhteiskunnallisia kysymyksiä. Esimerkiksi huonosta työmoraalista ja kuulumisesta ammattiyhdistysliikkeeseen ollaan huolissaan (varsinkin PS 194–195, 199). Yleisiin yhteiskunnallisiin ja globaaleihin ongelmiin, kuten ekokatastrofiin, työttömyyteen, vieraantumiseen, asuntopulaan ja tulonjakoon ei oteta kantaa. Köyhyys otetaan annettuna. Maailman väestöräjähdystä ei luonnollisestikaan voida käsitellä. [30]

Erityisopettaja Marjatta Säkkisen romaani Tähdet ovat lähellä ilmestyi vuonna 1987. Romaanissa kuvataan vanhoillislestadiolaiseen perheeseen syntyvän Annan lapsuus oppikouluun pääsyyn asti. Tarina sijoittuu tarkemmin nimeämättömään kuntaan ja kaupunkiin vanhoillislestadiolaisuuden ydinalueella. Anna syntyy suunnilleen vuonna 1937.

Varsinkin romaanin alkuosassa on laajahkoja kansatieteellisiä esittelyjä. Teos siirtää paitsi lestadiolaista myös muuta katoavaa perinnettä. Aluksi esittelijänä on henkilöiden tajunnasta riippumaton kertoja, sittemmin kertoja kertoo Annan näkökulmasta. Tämä kerrontarakenteen ja näkökulman asteittainen muuttuminen on toteutettu romaanissa taitavasti: Anna tekee vanhetessaan yhä eritellympiä havaintoja, ja miljöö ikään kuin muuttuu lapsen tajunnan kehittyessä. Myös Annan uskonnolliset ja eksistentiaaliset pohdinnat sekä fantasiat muuttuvat hänen vanhetessaan.

Pieni Anna hätääntyy kuullessaan pikkuveljensä olevan tiputuksessa (TOL 103). Jouduttuaan itse sairaalaan matojen takia hän ei voi käsittää sairaanhoitajan ohjetta. Pitäisi voida soittaa kelloa, mutta lähistöllä ei näy sen enempää aisakelloa kuin lehmänkelloakaan (TOL 127).

Tällaista keskushenkilön tajunnan tasoon ankkuroitunutta havainnointia toteuttaa omissa romaaneissaan huomattavin lestadiolainen prosaisti Antti Hyry. Hyryn romaanien kertojan tapaan Säkkisen romaanin kertoja ei juuri selittele. Lukijan varaan jätetään paljon. Myös visuaalisuudeltaan, konkreettisuudeltaan, lauserakenteeltaan ja rytmiltään Säkkisen kerronta muistuttaa huomattavan paljon Hyryn käyttämää. [31]

Olisi kuitenkin hieman harhaanjohtavaa nimittää romaania Hyryn plagiaatiksi. Kysymys on suurelta osin vanhoillislestadiolaisesta maailmankuvasta, asennoitumisesta ihmiseen, ympäristöön, yhteiskuntaan. Jos tätä maailmankuvaa haluaisi luonnehtia Hyryn ja Säkkisen romaanien sekä Vinnurvan novellien pohjalta, voisi saada esimerkiksi seuraavia tuloksia.

Lestadiolainen maailma on ehjä ja harmoninen. Häiriötilat poistuvat nopeasti eivätkä koskaan kyseenalaista perusjärjestystä. Säkkisen romaanissa sairastuu vakavasti ja kuolee monia ihmisiä. Läheiset tekevät surutyön yhdessä ja uskovat, että kuolleet ovat päässeet taivaaseen.

Vakavimpia häiriöitä sattuu yksilön kohdalle, kun tämä joutuu syntiin. Lapset ovat tottelemattomia vanhemmilleen ja kiusaavat toisiaan. Säkkisen ja Hyryn proosassa myös aikuiset voivat joutua harhaan. Yhteisössä vallitsee voimakas sosiaalinen paine, ja siinä ollaan herkkiä panemaan merkille, jos joku "lakkaa tunnustamasta uskoa" tai "kieltää uskonsa". Kaikki korjaantuu kuitenkin, kun syntiin joutunut katuu ja hänelle siunataan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Omantunnon puhdistumista seuraa vapaus ja ilo. Anna katsoo ikkunasta, kun koiruuksia tehnyt isoveli Antti käy tunnustamassa kolttosensa naapurin isännälle:

     Annaa jännittää. Mitähän Toikin isäntä nyt
     tekee? Mutta hän vain juttelee jonkin aikaa eikä
     siitä saa selvää ikkunan läpi. Lopuksi Toikin
     isäntä heiluttaa kättään Antille, ja Antti lähtee
     loikkimaan pitkin pihaa. Välillä hän seisoo
     käsillään ja yrittää heittää kärrynpyörää. (TOL 85)
Lestadiolaisen proosan ihmisille elämä on valmistumista iankaikkisuutta varten. Yhteisöä vahvistavat todistukset siitä, kuinka uskovainen on valmis kuolemaan ilman pelkoa, vaikka elämäkin vetää puoleensa.

Säkkisen romaanissa uskovainen kertoja ei ole niin korostuneesti esillä kuin yleensä uskonnollisessa kaunokirjallisuudessa. Kertojan eufemismia ei juuri esiinny. Anna näkee kyllä epäuskoisten lasten piirtävän koulun taululle "rumia kuvia" (TOL 151) ja kuulee, kuinka "Riitta haukkuu rumilla sanoilla Kerttu-tätiä" (TOL 153). Häveliäisyyden selittää kerronnan ankkuroituminen uskovaisen lapsen tajuntaan.

Säkkisen romaani on taiteellisesti poikkeuksellisen tasokas uskonnollinen romaani. Sen kertoja pysyy tarkoin omaksumassaan kommentoimattomassa, päähenkilön tajuntaa seuraavassa roolissa. Annan psykologia on kuvattu uskottavasti, aivan kuin systemaattisesti tutkittuna. Vaikka romaanin kerrontastruktuuri on koherentti, se sisältää monia tulkinnallisia jännitteitä, niin kuin hyvältä proosalta tavallisesti edellytetäänkin.

Haapaveden kirkkoherra Teuvo Ahon runokokoelma Katselen kätesi kirjoitusta ilmestyi vuonna 1984. Niin kuin teoksen esipuheessa todetaan, "Runoissa tulevat elävästi esille evankeliumin työmiehen toiveet, ilonaiheet ja myös pettymykset".

Uskovaisen saama pilkka, väheksyntä ja viha ovat hyvin tyypillisiä lestadiolaisia aineksia Ahon runoissa. [32] Runojen perusväittämiä on, että Jumalan salaisuus "ei aukene viisaudelle" (KKK 97), että usko "on outo näky tälle maailmalle" (KKK 34).

Varsinkin kokoelman alkupuolella esiintyy useita varoitusrunoja kääntymättömille tai uskosta langenneille. Odotuksista poiketen näissä runoissa puhutaan harvoin lopun ajoista. Eskatologinen aines on muutoinkin Ahon runoissa pikemmin toivon ja ilon sävyttämää kuin maailman tuhoutumista kauhistelevaa: elonkorjuun juhla on alkamassa (KKK 19).

Ahon runoissa esiintyy raamatullista ainesta arkaistisena sanastona ("ies" KKK 103, "tykö" 36, "vainiot" 63, "haahti" 55), suorina lainauksina Raamatusta sekä viittauksina Raamatussa kerrottuin tapahtumiin. Jotkut runot varsinkin osastossa "Adventti ja joulu" ovat legendan tapaan rakentuvia evankeliumien kertomusten parafraaseja.

Ahon runojen voimakkaasti ladattuja lestadiolaisia käsitteitä ovat mm. "matkasauva", "Jumalan valtakunta"[33], "armonjärjestys", "ristin tie" ja "evankeliumin virta". Näitä käytetään toki myös muussa uskonnollisessa kielessä, mutta käsitteiden ymmärtäminen tässä yhteydessä edellyttää lukijalta erityistä lestadiolaista kompetenssia. Yleensäkin uskonnollisen lyriikan lukijalta edellytetään hyvää uskonnollisen tradition tuntemusta. Toisin sanoen uskonnollinen lyriikka on yleensä korostuneen intertekstuaalista. Esimerkiksi runon "Heidän lehtensä" viimeiset rivit saavat paljon lisämerkityksiä luettaessa niitä Psalmin 1 rinnalla:

     kuin pajut;
     heidän lehtensä ei tuulessa varise. (KKK 24)
Ahon runojen sanasto ja kuvasto on pikemmin perinteitä tukevaa kuin uutta luovaa. Näin on tietenkin tarkoituskin. Mittaa ja riimiä Aho käyttää – hivenen kömpelösti – parissakymmenessä runossa. Kuvaavaa Ahon runojen vanhakantaisuudelle on tuoreiden metaforien välttäminen ja kuin-vertausten suosiminen; lukijalle ei jää paljoa pohdittavaa eikä oivallusten tekemistä (ks. esim. KKK 82, 110, 112).
 
 

5. Uuden uskonnollisen kaunokirjallisuuden typologiaa ja sen tarjoamat vaihtoehdot

Uskonnollisten kirjoittajien intentiot ovat pikemmin sisällön kuin muodon puolella. Taiteella ei myönnetä olevan ikuisuusluonnetta, eikä taide anna vastauksia perimmäisiin kysymyksiin. [34] Uskonnollisella kaunokirjallisuudella - siinä merkityksessä kuin käsitettä on käytetty tässä kirjoituksessa – on aina selkeähkö sanoma.

Alussa esillä olleen Juhani Rekolan määritelmän mukainen uskonnollinen kaunokirjallisuus muodostaa usein aikansa taiteen huipun. Rekola esittelee uskonnollisena kirjallisuutena mm. Miltonin, Klopstockin, Péguyn, Claudelin, Faulknerin, Bulgakovin, Maximovin, Dürrenmattin, Greenen ja Grassin tuotantoa. Oman määritelmäni mukainen uskonnollinen kaunokirjallisuus sen sijaan on harvoin taiteellisesti merkittävää. [35]

Uudessa uskonnollisessa kaunokirjallisuudessa ei juuri tapahdu muodollisia innovaatioita, vaan mallit saadaan olemassaolevasta profaanista kirjallisuudesta. Myös sisältöseikkojen perusteella uutta uskonnollista kaunokirjallisuutta voidaan yliottaen pitää taiteellisesti vähäpätöisenä.

Uskonnollista kaunokirjallisuutta on aiheellisesti syytetty eskapismista: maailmasta nähdään vain haluttu osa, ja tätäkin osaa voidaan kuvata mustavalkoisesti. Käsitellään keinotekoisia, harvinaisia ongelmia. Ongelmien ratkaisussa hyvä voittaa ja paha saa palkkansa. [36] Taiteena elävin uskonnollinen kaunokirjallisuus ei kuitenkaan sivuuta elämän konkreettisia ongelmia ja unohda epäuskoa. Helluntailaisen Jukka Mäkisen itsekriittiset ja uskovaisen elämän nurjia puolia paljastavat romaanit tuntuvat liikkeen ulkopuolisestakin lukijasta kohtalaisen hyviltä teoksilta. Eeva-Maria Vierulan romaanit taas hyödyntävät viihteellisiä, melodramaattisia tekniikoita tarinan kuljetuksessa ja henkilökuvauksessa ja tarjoavat lukijalle hyvin kapean siivun maailmasta. Vierulan teokset lähenevät, Juhani Niemen käyttämää ilmausta lainatakseni, "uskonnollista kioskikirjallisuutta".[37]

Viihteelliset elementit uskonnollisessa kaunokirjallisuudessa voidaan selittää esimerkiksi seuraavasti. Kun kirjoittajien intentiot ovat sisältöseikoissa, muoto lainataan – luultavasti vain osin tietoisesti – sieltä, mistä se on helpommin omaksuttavisa. Olisi kiintoisaa selvittää, kuinka paljon uskonnollisen kaunokirjallisuuden lukijat ja kirjoittavat lukevat viihdettä ja muuta profaania kaunokirjallisuutta.

Erityisen ongelmakohdan uskonnollisessa proosassa muodostaa kertojan rooli ja kerronnan tekninen toteuttaminen. Varsinkin ns. uskovaisen kertojan käyttö vierastuttaa nykylukijoita. On totuttu siihen, että elämän varjopuolia kuvataan relistisesti ja kertojan arvomaailma jätetään sivummalle. Uskovaisen kertojan häveliäisyys vie tehoa tarinalta. Kun tarkoituksena on esittää, kuinka Jeesus voi muuttaa kaiken ihmiskurjan elämässä, lukija ei vakuutu, koska kurjuutta ei ole päästy katsomaan.

Uskonnollisen sanoman suhteen vanhoillislestadiolaisuuden ja helluntailiikkeen kaunokirjallisuuden välillä on eroja. Vanhoillislestadiolainen kaunokirjallisuus korostaa arvojen pysyvyyttä, kasvatuskristillisyyttä, kuuliaisuutta seurakunnalle ja eristäytymistä maailmasta. Oma seurakunta ja sen opetus nähdään virheettömäksi, ja lestadiolaisuuden värittämä agraariympäristö edustaa maanpäällistä idylliä. Helluntailiikkeen kaunokirjallisuus on urbaanimpaa, itsekriittisempää ja aavistuksen verran valmiimpaa vuorovaikutukseen ulkopuolisen yhteiskunnan kanssa. Kuvattu helluntaiseurakunta on epätäydellisten ihmisten väljähkö yhteisö, jossa kamppaillaan myös maallisten ongelmien kanssa.

Helluntailiike on dynaaminen ulospäin ja korostaa myös kaunokirjallisuudessaan kääntymystä ja uutta elämää. SRK:n kustantama kaunokirjallisuus on suunnattu selvemmin vain liikkeen sisälle, ja teoksissa kuvataan kokemuksia, jotka ovat vieraita muiden uskonnollisten liikkeiden jäsenille. Helluntailiikkeen kaunokirjallisuudessa liikkeelle tyypillisiä karismaattisia ilmiöitä ei kuvata. Kielilläpuhuminen on erittäin pyhänä pidetyn henkikasteen merkki, ja kysymys saattaa olla kuvaustabusta.

Kuvaustabut ovat tavallisia uskonnollisessa kirjallisuudessa. Vanhastaan on katsottu, ettei Jumalaa ja Jeesusta sovi kuvata; tämän kieltää jo Mooseksen laki. Jeesusta käsittelevässä kaunokirjallisuudessa seikka näkyy muun muassa Jeesuksen kasvojen kuvaamattomuutena ja Jeesuksen esiintulon sijoittumisena teosten loppupuolelle. [38] Kuvaustabu koskee myös fiktion henkilöiden sukupuolisuutta ja seksuaalista käyttäytymistä. [39]

Viimeksi mainitussa suhteessa helluntailiikkeen ja vanhoillislestadiolaisuuden kaunokirjallisuus eivät poikkea toisistaan. Vinnurvan teoksen novelleissa sukupuolinen kypsyminen kuvataan asiallisesti: "Pian tuli sekin aika, jolloin seurustelukysymykset tulivat ajankohtaisiksi" (PS 157). Uskovaista Ullaa kiehtoo epäuskoisen Ollin "kaunis katse ja ääni" (PS 168). Vierulan romaania Sateenkaaren tällä puolen lukiessa suorastaan hämmästyy, kun päähenkilö tulee raskaaksi. Saran elämä ja arki on kuvattu sen verran yksityiskohtaisesti, että aviosuhteen seksuaalisen dimension käsittelemättömyys oudoksuttaa.

Kaiken kaikkiaan kaunokirjallisuudessa kuvautuva helluntailainen uskonnollisuus on yksilöllisempää ja varsinkin kääntymyksessä vähemmän seurakunnan roolia korostavaa kuin vanhoillislestadiolainen uskonnollisuus. Se tuntuisi vastaavan paremmin suomalaisen privatisoituneen uskonnollisuuden kuvaa.

Taiteitten kehitys 1900-luvulla on yleisesti ottaen edennyt siihen suuntaan, että huomiota on alettu kiinnittää yhä enemmän itse ilmaisuvälineeseen, sanataiteessa kieleen. Vähintäänkin on korostettu viestintävälineen ja viestin erottamattomuutta. Uskonnollisessa kirjallisuudessa pyritään tavallaan anakronistisesti suuntaamaan huomio mahdollisimman täydellisesti viestin sisältöön ohi tai läpi välineen. Tämä on osittain tietoista profaanin sanataiteen estetiikkojen vastustamista, vaikka kirjoittajilla on epäilemättä myös taiteellista kunnianhimoa.

Uskonnollista kaunokirjallisuutta voitaisiin lähestyä myös uskovaisen lukijan näkökulmasta. Varsinkin herätysliikkeissämme on vanhastaan vierastettu profaanin taiteen seuraamista ja pidetty sitä jopa synnillisenä. Viime vuosikymmeninä näkemykset ovat selvästi lientyneet, mutta toisaalta uskovaiset lukijat tuntevat taiteen valtavirran koko ajan etääntyneen uskonnollisista arvoista. Lestadiolaisen Vilho Juntusen sanoin:

     Kristillisen opetuksen vaikutuksesta vallinneet
     aikaisempien sukupolvien hyvät tavat ja terve
     ajattelu ovat väistymässä ja kokonaan uudenlainen
     ajattelu on laajalti vallannut sijaa. Uuden suuntauksen
     airueina ovat olleet erityisesti kirjallisuus,
     näyttämötaide, elokuvataide ja monet muut
     taiteen lajit.
[40]

Uskonnollisten yhteisöjen omalla kaunokirjallisuudella on siten jatkuva sosiaalinen tilaus.

Kaikelle kaunokirjallisuudelle on luonteenomaista vakavien eettisten ja metafyysisten ongelmien pohdiskelu. Profaanien teosten pohdiskeleva subjekti koetaan kuitenkin vieraaksi uskonnollisissa piireissä, eikä uskovaisen lukijan tarpeita tyydytä tärkeiden ongelmien ratkaisematta jättäminen.

Uskonnollisen kaunokirjallisuuden sisältöihin vaikuttaa voimakkaasti se, että kirjailija tuntee oman liikkeensä odotushorisontin. Uskonnollinen kaunokirjallisuus heijastaa kirjoittajien ja lukijoiden uskonnollista ajattelua. Huomattakoon kuitenkin, että vaikka henkilökohtainen usko transkendenttiin Jumalaan hallitsee uskovaisen ihmisen persoonallisuutta ja maailmankuvaa, fanaattisimmillakin uskovaisilla esiintyy myös muuta ajattelua.

Uskonnollisesta kaunokirjallisuudesta jää vain vähän käteen, jos sitä arvioidaan nykyisen kirjallisuudentutkimuksen vakiintuneilla välineillä. Sitä ei kannata tyrmätä siksi, että se on kömpelöä eliittitaiteen näkökulmasta. Sillä on jossakin määrin oma estetiikkansa.

Uskonnollisen kaunokirjallisuuden estetiikassa korostuu transkendenttinen metafysiikka. Tämä selittää osaltaan, miksi erisnimiä ja muita identifioivia määrityksiä käytetään vähän. Samasta syystä teoksissa ei juuri esiinny yhteiskuntarakenteen kuvausta eikä kritiikkiä. Oikeastaan henkilöitä ei edes kuvata yhteiskunnan instituutioissa. Elämä on valmistautumista kuolemaa ja iankaikkisuutta varten, ja ympäröivä, tuhoutumistaan odottava maailma on uskovaiselle välitila. Vaikka muukalaisuuden kokemus varioi paljon, se yhdistää miltei kaikkea uskonnollista kaunokirjallisuutta. Kysymys ei ole vieraantumisesta tavanomaisessa merkityksessä, koska vierauden tunteen vastapainona uskovaisella on voimakas tunne tuonpuoleisesta idyllistä. Joissakin tapauksissa uskovaisten pienyhteisön voidaan käsittää heijastelevan tuota transkendenttista idylliä maan päällä.
 
 

VIITTEET

 

 
 
 

1. Heino 1982, 1984, 1985, 1988; Lotti 1983.

2. Heino 1988, 37. Tutkimustulokset eivät anna mahdollisuutta päätellä, onko kysymys ikäkauteen liittyvästä ilmiöstä vai yhteiskunnassa esiintyvästä kehityssuunnasta.

3. Kurtén 1988, 40, 86–87. Sinänsä uskonnollisuus ei ole häviämässä suomalaisesta kulttuurista. 1980-luvulla oli näkyvissä jopa uutta uskonnollisen kiinnostuksen viriämistä, ja tiedotusvälineiden kiinnostus uskonnollista elämää kohtaan lisääntyi (Heino 1988, 41–42).

4. Kirkon roolista ja velvollisuuksista käytyyn keskusteluun johdattavat mm. Osmo Tiililän Kirkon kriisi (1962) ja artikkeliantologia Kirkko avoinna korjauksia varten (1967).

5. Rekola 1982 107–109.

6. Ks. esim. Rekola 1982 8–9, 13–14.

7. Vanhoillislestadiolaisuuden osalta ks. esim. Talonen 1989, 302–303, 342.

8. Eskola 1979 48–49. Kirjapiirissä (1978) ovat mukana WSOY sekä uskonnolliset kustantajat Herättäjäyhdistys, Kirjaneliö ja SLEY-kirjat; Kristillisen kirjakerhon (1978) perustivat Gummerus, Karisto, Kirjayhtymä ja Weilin+Göös sekä uskonnollinen kustantaja Kirjapaja.

9. Vakiintuneen käytännön mukaan käytän nimitystä vanhoillislestadiolaisuus vanhoillislestadiolaisuuden pääsuunnasta, ns. SRK-vanhoillisuudesta. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykseksi järjestyneestä organisaatiosta on irtaantunut erilaisia ryhmittymiä, mm. 1934 (Rauhan Sanan ryhmä eli "pikkuesikoisuus"), 1960–luvun alussa (Elämän Sanan ryhmä eli "pappislinja") ja 1977 (Vanhoillislestadiolainen Rauhanyhdistys).

10. Useimmiten helluntailiikkeen alkuna pidetään ns. Los Angelesin herätystä vuonna 1906, kun lähinnä babtistista pohjaa olevat yhteen kokoontuneet rukoilijat kokivat täyttyneensä Pyhällä Hengellä ja alkoivat puhua kieleillä (Söderholm 1982, 16; Antturi – Kuosmanen – Luoto 1986, 10–11). Torsten Nilsson (1972, 20) ajoittaa liikkeen synnyn jo vuoteen 1901, jolloin "helluntailiikkeelle tyypillinen henkikaste tapahtui ensimmäisen kerran".

11. Yli-Vainion työn kautta oli ollut paikallisia herätyksiä Pohjanmaalla jo vuonna 1947 (Antturi – Kuosmanen – Luoto 1986, 49–50, 61).

12. Paikallisseurakuntien melko tarkoista tilastoista huolimatta arviot liikkeen jäsenmääristä vaihtelevat jonkin verran. Söderholmin (1982, 21) mukaan jäseniä oli jo vuonna 1981 noin 55 000; Antturin, Kuosmasen ja Luodon (1986, 65) mukaan vuonna 1981 jäseniä oli vain 41000 ja vuodenvaihteessa 1985–1986 vähän yli 45000. Myös Heinon (1988, 51) arvio on 45000 jäsentä vuonna 1985.

13. Lihan pyhittymisellä tarkoitetaan sitä, että ihminen muuttuu hengellisessä kääntymyksessä synnittömäksi. Helluntailiikkeen pyhitysopista ja siihen liittyneistä ongelmista ks. Antturi – Kuosmanen – Luoto 1986, 15–19.

14. Suomessa on ilmestynyt myös kielilläpuhumista ja ihmeparantumisia koskevaa akateemista tutkimusta: mainittakoon Stig Söderholmin lisensiaatintutkimus Profeetta, profetoiminen ja kielilläpuhuminen helluntailaisuudessa (1982) ja Matti A. Miettisen väitöskirja Uskonnolliset ihmeparantumiset lääketieteellis-psykologisesta näkökulmasta (1990).

15. Aihetta käsittelevää ja sivuavaa kirjallisuutta ilmestyi nopeasti. Puolittain lestadiolaistaustainen ja lestadiolaisantipatioistaan tunnettu teologi Miikka Ruokanen julkaisi tutkimuksen SRK:n uskonkäsityksistä Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus vuonna 1980. Samana vuonna ilmestyi kirjailija Jorma Kurvisen tasapuolisuuteen pyrkivä Raportti lestadiolaisuudesta, jossa oli annettu tilaa myös SRK:n omille argumenteille. Pienessä hajaannuksessa vähemmistöön jääneitä edustava Lauri Pietilä julkaisi vuotta myöhemmin omakustanteen Sota perintöosasta, jossa hän pyrkii osoittamaan SRK:n opin muuttumisen pois Raamatun perustalta.

16. Tulkaa vetten tykö, 23–25, 423.

17. Pyysalo 1980, 242–248.

18. Kaariniemi 1989, 98. Ks. myös Juntunen 1988, 96–99, jossa korostetaan viihteen sopimattomuutta kristitylle: kirjallisuus voi muuttua "ihmistä henkisesti jalostavasta tehtävästään ihmisen syntiinlankeemuksessa turmeltuneen mielen ja halujen tulkiksi". Uskovaiselle sopiva kirjallisuus on "puhdashenkistä ja kehittävää".

19. SRK:n seurakuntaopista ks. Ruokasen 1980 laajaa selvitystä. Eksklusiivinen seurakuntaoppi lienee kehittynyt lestadiolaisen liikkeen suurten hajaannusten aikoihin vuosisadanvaihteessa. Kokkolan vuosikokousseuroissa vuonna 1911 todettiin ensimmäisen kerran kategorisesti, ettei muissa uskonnollisissa yhteisöissä ollut uudestisyntyneitä (Talonen 1989, 139).

20. Esimerkiksi suviseuravieraiden määrä on vähennyt 1970-luvun huippuvuosista (60000–80000) – seikkaan vaikuttavat luonnollisesti paikkakunta ja sää – ja SRK:n päälehden Päivämiehen levikki on laskenut hieman; vuonna 1988 lehdellä oli 20852 tilausta (SRK:n vuosikertomus teoksessa Tulkaa vetten tykö, 434).

21. Antturi – Kuosmanen – Luotto 1986, 59–60, 71. Ristin Voiton lukuja voidaan verrata kahden muun uskonnollisen kustantajan antamiin tietoihin. Joulukuussa 1989 lähettämääni "Kyselyyn uskonnollisten kirjojen kustantajille" vastasi tammikuussa 1990 Ristin Voiton lisäksi vain Karas-Sana Oy ja Herättäjä-Yhdistys. Edellinen julkaisi 1980-luvulla 174 nimikettä (näistä aikuisten kaunokirjallisuutta 16) ja jälkimmäinen 130 nimikettä (näistä aikuisten kaunokirjallisuutta 30).

22. Ristin Voitto ry.:n vastaus "Kyselyyn uskonnollisten kirjojen kustantajille" tammikuussa 1990.

23. Kustantajien julkaisuluetteloiden ja Suomen kirjallisuuden vuosiluetteloiden mukaan lukumääräksi saadaan 22 kappaletta (Jalasvaara 1990). Puhelinkeskusteluissa Ristin Voiton kanssa on selvinyt, että Jalasvaaran luettelossa "proosaksi" nimetystä kirjallisuudesta osa ei kustantajan tulkinnan mukaan ole kaunokirjallisuutta.

24. Ristin Voitto ry.:n vastaus "Kyselyyn uskonnollisten kirjojen kustantajille" tammikuussa 1990.

25. Ks. esim. Söderholm 1982, 60–62, Antturi – Kuosmanen – Luoto 1986, 82–85.

26. Ks. Tulkaa vetten tykö, 435; Vanhurskaus korottaa kansan, 158; Usko, toivo ja rakkaus, 132–140.

27. Huotari (1980,114–115) mainitsee SRK:n julkaisseen jakson 1966–1975 aikana "muutaman saarna- yms. kirjan".

28. Kilpailuun lähetettiin 35 käsikirjoitusta, yhteensä lähes 1500 sivua. Julkaistut kirjat perustuvat kilpailussa menestyneisiin käsikirjoituksiin, joita on sittemmin laajennettu ja muokattu. (SRK:n Julkaisujen toimitusneuvoston esipuheet Säkkisen ja Vinnurvan teoksissa.)

29. Ks. näistä korostuksista esim. Minä kirjoitan teille, 152, 174, 180–181, 232–233, 248–249, 254, 261, 275.

30. Suurin novelleissa kuvattu perhe on 7-lapsinen, mikä on pienempi kuin tavallinen lestadiolaisperhe. Kiintoisasti eräässä novellissa esitetään, kuinka uskostaan langennut nainen sai vain kaksi lasta samassa ajassa kuin hänen myöhemmin avioitunut ikätoverinsa sai viisi (164–165).

31. Hyryn romaanien kerrontaa on analysoinut perusteellisesti Bengt Pohjanen väitöskirjassaan Med seende ögon. En studie i Antti Hyrys författarskap (1979).

32. Maailman pilkkaa, vastusta ja vihaa sekä ennen maailmanloppua mahdollisesti tulevaa vainoa sivutaan jatkuvsti esim. Päivämies-lehdessä. Ks. myös Minä kirjoitan teille, 56, 105, 106, 137–138,169, 177, 259, 267, 301.

33. Jeesuksen vuorisaarnasta (Matt 6:33) otetulla käsitteelä 'Jumalan valtakunta' viitataan vanhoillislestadiolaisuudessa SRK:laiseen seurakuntaan. Käsitteen merkitystä ja käyttöä vanhoillislestadiolaisuudessa on analysoinut Miikka Ruokanen 1980.

34. Ks. Niemi 1983, 83. Asia nousee korostuneesti esiin, kun hyväksyttyäkin kaunokirjallisuutta kontrastoidaan pyhiin kirjoihin: "Lukuharrastuskaan, jonka puitteissa kristitty pyrkii valikoimaan puhdashenkistä ja kehittävää luettavaa, ei voi syrjäyttää Jumalan sanan ja sitä selittävien kristillisyytemme julkaisujen lukemista" (Juntunen 1988, 99).

35. Rekola käsittelee myös vanhoillislestadiolaista lyyrikkoa Niilo Rauhalaa ja tämän SRK:n kautta julkaisemaa tuotantoa. Rauhala lukeutuu minunkin määritelmässäni uskonnolliseksi kirjailijaksi. Kuriositeettina mainittakoon, että SRK:n kustantamia Rauhalan runoja myytiin vuonna 1986 1866 kappaletta ja seuraavana vuonna 2718 kappaletta (Vanhurskaus korottaa kansan, 161).

36. Rekola 1982 122, 127.

37. Niemi 1983, 84. Niemi pitää suosituimmalle uskonnolliselle kaunokirjallisuudelle tyypillisenä juuri "uskonnollisten arvojen yhdistämistä synteesiin viihteen keinojen kanssa".

38. Envall 1985 46–47.

39. Rekola 1982, 124–126.

40. Juntunen 1988, 96–97.
 
 

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Kaunokirjallisuus

AUVINEN, SINIKKA Pieni onnellinen laulu. Runoja. Vantaa: Ristin Voitto 1984.

AHO, TEUVO Katselen kätesi kirjoitusta. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys, Hämeenlinna 1984.

MÄKINEN, JUKKA Edessä huominen. Romaani. Vantaa: Ristin Voitto 1986.

MÄKINEN, JUKKA Elämä jatkuu. Romaani. Vantaa: Ristin Voitto 1987.

PALOLA, RAIMO Koukku. Vantaa: Ristin Voitto 1980.

PIETILÄINEN, VILHO Salin ikkuna kirkas. Runoja. Vantaa: Ristin Voitto 1989.

SÄKKINEN, MARJATTA Tähdet ovat lähellä. Kertomus Annasta. Kolmas painos. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys 1989 (1987).

VIERULA, EEVA-MARIA Sateenkaaren tällä puolen. Romaani. Vantaa: Ristin Voitto 1987.

VIERULA, EEVA-MARIA Laulun aika on tullut. Romaani. Vantaa: Ristin Voitto 1988

VINNURVA, PENTTI Päivän sarastaessa. Piirrokset Martti Hintikka. 2. painos. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 1988.
 

Muu kirjallisuus
 

ANTTURI, KAI – KUOSMANEN, JUHANI – LUOTO, VALTTER Helluntaiherätys tänään. Vantaa: Ristin Voitto 1986.

ESKOLA, KATARINA Suomalaiset kirjanlukijoina. Helsinki: Tammi 1979.

HEINO, HARRI Piirteitä Suur-Helsingin uskonnollisuudesta. 2. korjattu ja laajennettu painos. Kirkon tutkimuskeskus. Sarja C Nro 17. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus 1984.

HEINO, HARRI Piirteitä tamperelaisten uskonnollisuudesta ja kirkollisuudesta. Kirkon tutkimuskeskus. Sarja C Nro 22. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus 1985.

HEINO, HARRI Suomalaisten uskonnollisuudesta 1982. 2. painos. Kirkon tutkimuskeskuksen monisteita n:o 10. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus 1983 (1982).

HEINO, HARRI Uskonnollisuuden ja kirkollisuuden muutoksia toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Kirkon tutkimuskeskus. Sarja B n:o 56. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus 1988.

JALASVAARA, JOUNI (Toim.) 1980-luvun esikoiskirjailijat Suomessa. Bibliografia. Tampereen yliopisto. Taideaineiden laitos 1990.

JUNTUNEN, VILJO Kulttuuriympäristömme. – Vanhurskaus korottaa kansan. 1988.

KAARINIEMI, SAMPO Mitä luet? – Usko, toivo ja rakkaus. 1989.

KURTÉN, TAGE Suomen kirjailijat, jumalausko ja kirkko. Kirkon tutkimuskeskus. Sarja B N:o 54. Pieksämäki 1988.

LOTTI, LEILA Suomalaisten uskonnollisuudesta 1951 ja 1982. Suomen Gallupin Julkaisusarja. Julkaisu n:o 10. Helsinki: Suomen Gallup Oy 1983.

Minä kirjoitan teille I. 2. painos. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 1978.

NIEMI, JUHANI Suomalaisten suosikkikirjat. Hämeenlinna: Karisto 1983.

NILSSON, TORSTEN Henkikaste ja kielilläpuhuminen Raamatussa, kirkkohistoriassa ja nykyajassa. Ruotsinkielinen alkuteos Andedop och tungotal. Suomentanut Pirkko Lindholm. Helsinki: Kirjaneliö 1972 (1971).

PYYSALO, RISTO Herätysliikkeiden asenteissa tapahtuneista muutoksista kymmenvuotiskautena 1962–1972. – Spiritus et institutio ecclesiae. Libellus in honorem Erkki Kansanaho. Editor Juha Pihkala. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 117. Helsinki: SKHS 1980.

REKOLA, JUHANI Kadotetun paratiisin portilla. Usko kirjallisuudessa. Kirjapaja 1982.

RUOKANEN, MIIKKA Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus. Sarja A N:o 36. 1980.

TALONEN, JOUKO Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905–1929. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 144. Helsinki: SKHS 1989.

Tulkaa vetten tykö. Ranuan suviseurat Kuukasjärvellä 30.6.–3.7.1989. Toimittaja: Hannu Heinänen. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 1989.

Usko, toivo ja rakkaus. Vuosikirja 1988. Toimittaja: Voitto Savela. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 1989.

Vanhurskaus korottaa kansan. Vuosikirja 1987. Toimittaja: Voitto Savela. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 1988.



Muita Markun juttuja lestadiolaisuudesta
Muita Markun juttuja uskonnon ja kirjallisuuden suhteista
Takaisin Markun julkaisuluettelon alkuun
Markun etusivulle